Tänään on ollut kertakaikkisen kiva päivä. Aamusella kävimme tekemässä tehokkaat pakaratreenit patikoimalla vuorenrinteisiin porrastetuilla riisipelloilla. Välillä pysähdyimme juomaan kookosvettä suoraan pähkinästä, joka juuri hetkeä aikaisemmin kiipeämällä noudettu puusta. Maisemat olivat vielä kauniimmat kuin sitä maisemaa esittävissä postikorteissa.

Päivän kuumimmat hetket vietimme temppelin varjoisissa sokkeloissa. Kastelin hikisen niskani ja kasvoni temppelin pyhässä lähteessä, jonka kristallin kirkkaassa vedessä uiskenteli kaloja kyljet välkehtien. Rukoilijat pulahtivat lähteeseen päätä myöten, ja ilman täytti suitsukkeiden pistävän huumaava tuoksu. Kotiin palattuamme riisuimme vaatteet, käväisimme pikaisesti suihkussa ja hypimme uima-altaaseemme riemusta kiljahdellen. Muu perhe jäi vielä altaaseen, kun minä vetäydyn kirjoineni ja pellavapeittoineni aurinkovarjon alle.

Päivä on ollut täynnä onnenläikähdyksiä. Sellaisia riemua ja jännitystä kutisevia hetkiä kuin joskus teininä, kun se söpö poika sattui kävelemään vastaan ja ehkä vilkaisi silmiin. Vatsassa perhoset kiskaisevat villin tanssin ja tekee mieli vetäistä ylimääräinen henkäisy happea. Mieleni antaa minulle välillä sellaisia selkäytimestä tulevia potkuja, että tajuatko nainen, ihan oikeasti saat olla täällä! Ja päivä päivältä alan tajuta sen paremmin, ja se onni rutistaa niin kovasti halaukseensa, että tekee melkein kipeää.

Tämä on nyt kolmas viikko täällä, Balilla. Edessä vielä yli kolme kuukautta. Kuluneiden viikkojen aikana mieli on käynyt läpi mielenkiintoisen prosessin. Sellaisen, josta huomaa, että emme ole täällä vain lomailemassa ja käymässä, vaan elämässä toisenlaista lapsiperhearkea tovin pidempään.

Ensimmäinen viikko meni huokaillessa, miten ihanaa kaikki on. Totuttelimme, opettelimme ja tutkimme. Leijuimme, ihastuimme ja muokkaannuimme. Toisella viikolla huomasin ihmeekseni välillä pieniä koti-ikävämuljahduksia. Sellaisia, joita ei lyhyellä lomamatkalla tulisi. En ole kokenut vastaavaa aikaisemmin, en edes vaihtoaikanani Hollannissa. Kaipasin silloinkin toki ihmisiä ja rääyin joka kerta kolme päivää miehen lentokoneen lähtiessä Schipholin lentokentältä kohti Helsinkiä. Mutta kotia tai Suomea en muista kaihonneeni.

Yhtenä päivänä viime viikolla valmistelin yritykseni kirjanpitoa ja kuuntelin taustalla Jens Lekmania. Hän lauloi melankolisella äänellään ruotsalaisista kylmistä talvista ja revontulista. Siinä kuittipinojen keskellä skandinaavisuuden kaipuu humahti aaltona läpi kropan. Oh, pimeät illat, pehmeät villaviltit ja kaamoksen melankolisuus! Kuuma kaakao, saappaan alla nariseva lumi ja pakkasen punertamat posket! Ja samalla olin että mitähän hittoa nyt taas. Koita nyt muija päättää, missä on hyvä!

Mulla on asiasta kaksi teoriaa. Toisen mukaan mulla on jollain tavalla huono omatunto siitä, että nautin tästä kodista ja elosta täällä näin paljon. Että kun kotona Suomessakin on kuitenkin mukava elämä ja ihana koti. Toinen, se parempi teoria on, että ne koti-ikävämöyrinnät ovatkin oikeastaan enemmän sentimentaalista onnea siitä, että täällä on hyvä, mutta niin on myös kotona Suomessa. On vain hyväksyttävä se, että aina on ikävä jonnekin.

Kolmannella viikolla elo on alkanut tasaantua. En enää pysähdy palvomaan ihastuneena jokaista näkemääni kukkaa, ja aamu-uintien aikana ei tarvitse hokea ääneen kymmentä kertaa, miten käsittämätöntä on saada aloittaa aamunsa näin. Pari kertaakin riittää. Koti-ikävämuljahdukset ovat lähinnä mukavia pieni nipistyksiä muistattamassa, että ihan kiva on palata sitten joskus kotiinkin. Mutta nyt tämän hetken ja nämä kuukaudet koti on tässä.

Tykkään tästä paikallisuuteen luiskahtaneesta fiiliksestä. Toki ihan ulkkareita me edelleen ollaan ja ollaan vielä kolmen kuukauden kuluttuakin, mutta kulmat alkavat olla tuttuja ja rytmi löytynyt.

Kotipolun ankanpoikaiset eivät enää kavahda meitä, kuten alkuun. Ne vain vilkaisevat päin ja tuntuvat toteavan sitten, että ai nuo vain taas, ei syytä panikoida ja kaakattaa. Meillä on tapana käydä hakemassa tuoreet ruoka-ainekset sivukadun hedelmäkojusta, sillä sieltä hedelmät ja vihannekset saa paljon päätien kauppoja tai Ubudin marketteja edullisemmin. Mietimme, pitäisikö vaihtaa pesulaa, kun nyt käyttämämme tekee niin huonoa jälkeä (paitsi silityksessä, jestas he silittävät pikkuhousutkin). Aamulla kotiportilla tuli vastaan naapuri, joka oli juuri ostanut itselleen lehmän.

Ubudin sivukylillä kaikki hyvin.

Jaa: