Okei. Minun piti kerätä vähän lisää kokemuksia ja työstää vähän pidemmälle ajatuksiani täällä Balilla syömistäni ruuista. Mutta kun en kykene. Minun on päästävä sanomaan nyt heti tämä: EN KESTÄ! EN KESTÄ MITEN HYVÄÄ RUOKAA TÄÄLLÄ ON! Se taisi olla ensimmäinen kerta blogini historiassa, kun kirjoitan kapitaaleilla, mutta nyt on sen arvoinen tilanne.

Minä rakastan ruokaa. En silti ole tiennyt, että makunystyrät voivat nyrjähtää onnesta ruokaelämysten ääressä. Tai ei me mitään varsinaisia elämyksiä olla vielä edes haettu tai koettu, melko tavallista ruokaa vain. Ja silti ulisen ruoka-annosten äärellä suorastaan kiihkosta. Niin taivaalliselta ruoka maistuu ja tuoksuu. Kyllästytän pian perheeni (ja mahdollisesti myös teidät) hokemalla, kuinka ihanaa ruokaa täällä on. Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Ruoka on täällä tuoretta, raikasta ja värikästä. Se tuntuu nautinnolliselta ja kauniilta niin lautasella, suussa kuin vatsassa. Ruoka on niin hyvää, että tuntuu kuin jokaisella suullisella saisi kielelleen makujen hivelevän pyörremyrskyn. Tykkään, että ruuassa on vivahteita, selkeitä makuja ja rapsakkuutta.

Oikeastaan vain nepalilainen ruoka on mömmöruuista (anteeksi karski kielenkäyttö) ainoa, josta todella pidän. Muuten tahdon ruokani mahdollisimman tuoreena ja mahdollisimman vähän laitettuna. Ei muuten ole mikään suomalaisen satokausikalenterin mukaisin tämä makumieltymykseni. Nyt saan syödä mangot mehevinä melkein suoraan puusta, ja pompin ilosta kuin pieni lapsi.

Tammikuun vegaanihaaste täällä ei olisi etenkään kaltaiselleni vegetaristille temppu eikä mikään. Kasvisruokaa on tarjolla joka paikassa. Parissa ravintolassa ihan tuossa lähikylän raitilla päätyy etsimättäkin paikkoihin, joissa on tarjolla vain vegeruokaa. Kun voi valita mitä tahansa listalta, tulee ihan ähky valinnanvarasta. Pienessä lounaskahvilassa naururyppyinen nainen valmisti päivän lounasannosta ja kertoi, että hänellä on joka päivä vain yksi ruokavaihtoehto. Sen sisältö vaihtelee puutarhan ja torin saatavuuden mukaan, mutta on aina vegetaarinen. Olin löytänyt lempiravintolani, yhden niistä.

Juon täällä cappuccinoni kookosmaidolla, vaikka Suomessa olen aika kranttu purkitettujen kookosmaitojen suhteen. Totta puhuen, en ikimaailmassa joisi kahviani kookosmaidolla Suomessa. Miten sekin voi maistua tuoreena niin hyvältä.

Sama juttu kookosveden kanssa. Anteeksi nyt vain makunystyröideni puolesta, mutta ne Suomessa myytävät kookosvedet maistuvat ihan käytetyltä kylpyvedeltä, johon on humpsahtanut vähän liiaksi kylpysuolaa. Viimeksi yritin juoda sitä kuopuksen synnytyksessä, sillä siinä tiimellyksessä luonnon omalle hyvää tekevälle energiajuomalle olisi tarvetta. Hyi saakeli, juomatta jäi. Mutta nyt, täällä minä ryystän kookosvettä suoraan pähkinästä silmät autuaasti puoliummessa. Se on kuin kookoksen mettä, raikasta ja makeaa samaan aikaan.

Nyt kun mietin, olen ollut huomaamattani syömättä leipää täällä olon, eli neljän päivän ajan. Se on melkoinen saavutus leipämuijalle, joka rakastaa kerrosvoileipiä, paahdettuja voileipiä, hapankorppua, uunivoikkareita, ruisleipää, näkkäriä – mitä vain leipää ja millä tavalla laitettuna vain. En tahdo luopua raikkaudesta leipään, mutta minun on tehnyt mieli kokeilla kautta ilman leipää. Ihan vain nähdäkseni, mitä se tekee päivän aikana turpoavalle vatsalleni.

Ehkä siis pääsen tekemään leivättömyydestä yhden naisen syväluotaavaa analyysia täältä Balilta käsin. Ensimmäisenä raporttini on, että ei tee mieli leipää, mikä on ihme. No okei, nyt kun aloin miettimään leipää ja iltapala-aika lähestyy, alkoi tehdä mieli leipää. Pitää siis sen sijaan miettiä vaikka jääkaapissa odottavaa tempeh currya.

Maistoikohan Elizabeth Gilbert alusta asti tuoreista raaka-aineista valmistettua tempeh currya ollessaan Balilla? En ole vielä lukenut loppuun hänen myyntimenestyskirjaansa Eat Pray Love. Menen tällä hetkellä kirjan Italia-osuudessa, jonne kirjoittaja lähti etsimään nautintoa ja ruokaelämyksiä. En käsitä, miksi hän ei suoraan hypännyt kirjan viimeiseen osioon ja Balille. Täältähän saa ruokaa sekä rakkautta; mehevän hedelmäistä ruokarakkautta.