Mies nukkuu yövuoron jäljiltä makuuhuoneessa. Reppu nojaa ovenpieleen ja kengät on aamuvarhaisella heiluteltu jaloista pois pitkin eteistä. Yövuoroja ei ole tiedossa vähään aikaan. Seuraavan kerran mies menee töihin ensi syksynä.

En ihan vielä hahmota, että tässä se nyt on: uuden aikakauden ensimmäinen päivä. Miehen hoitovapaajakso alkaa tänään. Kolme kuukautta maapallon toisella puolella on edessä reilun kahden viikon kuluttua. Jos kaikki menee kuten on suunniteltu ja rahat riittävät, jatkamme vielä kesänkin rentoa perheoleilua. Minä teen töitä missä menemmekin ja mies on koti-isinä. Lapset toivoaksemme saavat ikimuistoisia seikkailuja, maailmankatosmusta avartavia kokemuksia ja rauhallisia aamuja perheen kanssa.

Vaikka mieli ei ole vielä ihan ehtinyt mukaan tähän kaikkeen, silti olkapäälle on hiipinyt haikeus. Se on vähän yllättävä kaveri tähän tilanteeseen, sillä odotin seuraksi paremminkin hilpeyttä. Huomaan hyvästeleväni apeana kuluneen syksyn ja alkutalven. Se oli hyvä, palkitseva ja kuluneiden vuosien haavoja hoitava. Olen saanut elää parasta aikaa vanhemmuudessa, kaikkine äitiyden aallonpohjineenkin.

Minun tulee ikävä päiväkotia. Ohikiitävän hetken ajan mietin, pärjätäänkö me varmasti ilman. Lapsetkin ovat jo ehtineet ennakkoikävöidä päiväkodin tärkeitä aikuisia ja surra, etteivät näe kavereitaan reissumme aikana. Ja mitä kaikkea päiväkodissa ehditäänkään tehdä tulevina kuukausina, eivätkä he saa olla siinä mukana. Nyt ei auta kuin toivoa, että Balilta löytyy paljon samanikäisiä vipeltäjiä paikkaamaan kaverivajareita ja joiden kanssa luoda ihan uusia ystävyyssuhteita.

Hyvästelin päiväkodin väkeä perjantaina epäuskoisissa tunnelmissa. Kyllähän me syksyllä taas nähdään, sillä lapsien paikat päiväkodissa säilyvät. Viimeisen halauksen aikana tuli silti itku. Ei tulisi kyllä mistään mitään ilman noita tärkeitä ihmisiä, jotka tekevät työtä pienillä resursseilla ja suurilla sydämillä. Nyt kun mediassa on taas ollut ikäviä kokemuksia päiväkodeista, en voi kun toivoa, että jokainen perhe saisi samanlaiset kultakimpaleet elämäänsä kuin me, ja että jokainen päiväkodin työntekijä voisi tehdä työtään samalla rakkaudella kuin nuo meidän kultakimpaleet.

En edes ymmärrä, miten päiväkodin opet ja hoitajat taikansa tekevät kaiken kiireen keskellä, kun itse en mukamas välillä vapaapäivinä ehdi edes ruokaa laittaa tai roskia viedä. Lapset ovat päässeet pienille retkille harva se päivä, askartelutuliaisia odottaa naulakossa joka kerta ja kotona lauletaan päiväkodissa opittuja lauluja. Olemme saaneet hyvän hoitopaikan lapsille ja lisäksi vielä arvokasta tukea vanhemmuuteemme.

Oli hyvä päätös, että kuopus aloitti päiväkodissa nyt syksyllä. Etenkin minä tuolloin kipuilin päätöstämme, sillä tiesimme jo silloin, että talvella päiväkotielämään tulee pitkä tauko. Mietin, onko järkeä käydä mahdollisesti raskas aloitusprosessi läpi vain siksi, että elämän tasaannuttua lapsi jääkin taas kotiin moneksi kuukaudeksi. Kyllä oli. Siinä oli valtavasti järkeä, vaikka ei edes huomioisi sitä, että työarki olisi muuten ollut kaaosta. Nyt elämä on ollut tasapainossa, ja olemme voineet pitää päiväkotiviikot melko keveinä: noin kuusi-seitsemän tuntia neljänä päivänä viikossa.

Kuopus sai aloittaa päiväkotitaipaleensa pienessä porukassa ja ryhmässä, joka on lottovoitto. Hänelle neljä kuukautta on pieni iäisyys, jonka aikana ehtii solmia elämänsä ensimmäiset ystävyyssuhteet ja oppia porukassa niin paljon uusia asioita, että en olisi koskaan voinut moista uskoa tai edes toivoa. Ryhmän aikuisilla on ikuisesti paikkansa pienen pojan sydämessä. Minä olen ikuisesti kiitollinen heidän tarkkanäköisistä havainnoistaan ja uskomattomasta kyvystään nähdä jokaisen lapsen (ja heidän vanhempiensa) kuoren alle.

Syksyllä kuopus siirtyykin sitten isojen puolelle. Se on hurja ajatus, minun pieni vauva siellä isolla pihalla ja isojen lasten leikkien keskellä. Esikoisen siirtyminen isojen puolelle oli aikoinaan pieni shokki koko perheelle. Toivoaksemme kuopuksen vanhan ryhmän vanhimmat lapset saadaan siirrettyä yhdessä osaksi uutta ryhmää, ja kuopus saa tuttuja kavereita rinnalleen. Näkisin niin mielelläni, että nuo nenänpäät hiekassa solmitut taaperokaverisuhteet kehittyvät ystävyydeksi, jossa kasvetaan rintarinnan aikuisiksi ja lopulta vanhetaan yhdessä. On siellä isojen puolella onneksi jo valmiiksi yksi sellainen ystävä, oma sisko.

Esikoinen tuleekin olemaan syksyllä yksi päiväkodin vanhemmista lapsista, viskarilainen. Juurihan hän oli se päiväkodin nuorimmainen, joka taapersi muiden ikäistensä kanssa pipot silmillä niin että meno näytti siltä kuin lauma pingviinejä tepsuttelisi pitkin päiväkodin pihamaata. Perjantain päiväkotipäivä oli esikoiselle viimeinen muutaman tärkeän kaverin kanssa. Juuri niiden, joiden kanssa siellä pihalla on taaperrettu jo silloin, kun puhekaan ei ole vielä kunnolla löytynyt.

Nämä ystävät siirtyvät syksyllä eskariin, joten heidän ja esikoiseni yhteinen päiväkotitaipale loppui tähän jouluun. Ystävyys ei tietenkään siihen lopu, mutta onhan se erilaista viettää toisen kanssa päiviä käsikädessä kirmaten ja päiväkodin keinuissa vauhtia ottaen, ilman että omat vanhemmat ovat läsnä. Koulukin aloitetaan eri aikaan. Sitä on surtu ja siitä on puhuttu paljon. Minkälaiseen tunnevuoristorataan vanhempana päätykään jo tässä vaiheessa, kun elää mukana omien lastensa tunteita!

Huh. Kummallista, miten reagoin näin aina uuden edellä. Iloon ja onneen sekoittuu ihan liiaksi melankolisuutta ja haikeutta. Tiedän, että tulen parkumaan silmät päästäni sitten kun tulee aika hyvästellä Bali ja sen tutuiksi käyneet kulmat ja ihmiset. Tiedän, että pidän tästä aikakaudesta kiinni kynsin ja hampain sitten joskus syksyllä, kun meidän sakkimme perhevapaat tälle elämälle on pidetty ja se ihan tavallinen ja mukava arki kutsuu. Ja silti, nyt sitten nyyhkin tässä, ilosta ja surusta samaan aikaan.