Saavuimme muutama päivä sitten Sanuriin. Se on kahdeksasta Balin kohteestamme viimeinen. Talveamme Balilla on jäljellä enää alle kaksi viikkoa. Joka kerta kun ajattelen sitä, joku muljahtaa syvällä vatsassa ja samalla sydän tuntuu värähtävän jännityksestä, ilosta ja surusta samaan aikaan. Ensimmäinen puolikas reissusta kului niin verkkaisen mukavasti, että en oikein ymmärrä, mihin nämä viime viikot oikein ovat menneet.

Sanur on sellainen kuin ajattelimmekin kuulemamme perusteella. Aika perinteinen aasialainen turistipaikka, jossa ei ihmetellä, miksi turisti haluaa ruoka-annoksensa tempehillä tai tofulla ryyditettynä kanan sijaan tai kahvinsa kasvismaidolla. Kadunvarret ovat täynnä putiikkia, pubia, ravintolaa ja ihonsa punaiseksi käristänyttä länsimaalaista. Rannassa käyvät pienet mainingit, joissa lastenkin kanssa voi uida. Paikka ei saa hengästymään ihastuksesta tai liikauta oikein mihinkään suuntaan kaiken näkemämme ja kokemamme jälkeen. Ja se on hyvä.

Täällä on hyvä totutella siihen, että ihan pian palaamme takaisin Suomeen. Asumme pienessä ja vaatimattomassa home stayssa, jossa on meidän perhehuoneemme lisäksi kaksi pienen pientä komeroa toisille asukkaille. Iltaisin ravintoloiden musiikki jytkyy sisään ja ottaa vauhtia huoneen tyhjyyttään kaikuvista seinistä. Ihanaa on se, että meillä on käytössä oma keittonurkkaus kaasuliedellä ja jääkaapilla. Emme ole laittaneet itse ruokaa tai tiskanneet sitten Ubudin aikojen, ja sellaista arkisuutta alkaa tulla pitkässä reissussa ikävä.

Olemme viime päivinä puhuneet paljon Suomesta. Olemme koittaneet totutella mieltämme siihen, että pian kaikki on kovin erilaista ja että se vanhakin tuttu on koetun jälkeen erilaista. Helsingin Sanomissa oli alkuvuodesta juttu käänteisestä kulttuurishokista, joka iskee palatessa pidemmältä reissulta kotiin. Eräässä keskusteluketjussa ihmeteltiin, miten voi muka tuntea kotiinpaluushokkia, jos ei ole ollut maailmalla edes vuotta. Mutta kyllä voi.

Palatessani opiskelijavaihdosta Haagista reilu vuosikymmen sitten, kotiinpaluushokki yllätti täysin. En ollut varautunut moiseen tunnemylläkkään. En ollut poissa kuin yhden lukukauden, eli vajaan puoli vuotta, mutta sinä aikana olin ehtinyt rakentaa oman elämäni ja toisen todellisuuden Hollantiin. Olin muuttanut yksin vieraaseen maahan, ja tehnyt kotini opiskelija-asuntolan pieneen huoneeseen. Jaoin keittiön, vessan ja kylpyhuoneen muiden kanssa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni asuin ilman vanhempiani tai poikaystävääni.

Puolessa vuodessa ehtii kokea pienen elämän verran asioita, oppia maailmasta ja etenkin itsestään. Enkä nyt puhu siitä yliopisto-opiskelusta, vaan vaihto-opiskelusta, joka sitä opettavaisinta oli. Loin ystävyyssuhteita, jotka kestävät välissämme olevista kilometreistä huolimatta elämänmitan. Matkustimme ystävien kanssa ympäri Eurooppaa junalla ja vuokra-autoilla. Ikävöin poikaystävääni, tuota lasteni isää, ja itkin sieluni kiemuralle lentokentällä ja siitä neljä päivää eteenpäin hänen lähtiessään vierailujen jälkeen takaisin kotiin.

Olin viimeisiä, jotka lähtivät vaihtoajan jälkeen kotiin, sillä tahdoin jättää opiskelujen päättymisen jälkeen pari viikkoa lomailuaikaa Hollannissa. Kävin saattelemassa ystäviäni junalle ja lentokentälle. Annoin viimeisiä haleja perheeksi muodostuneille ihmisille ja tyrskähtelin itkua sekä ikävää. Samalla myös odotin, että pian voisin taas nukkua miehen vieressä ilman läheisyyttä kaihertavaa tietoa siitä, että pian toinen taas lähtee.

Kotiinpaluun jälkeen kaikki oli kuitenkin vain paskaa. Hollannin ja Suomen kulttuurit eivät eroa niin isosti toisistaan, että olisin ollut siitä järkyttynyt, mutta kaikki muu tuntui vain niin väärältä. Tuntui oudolta, että muut odottivat minua kotiin ja kuvittelivat kaiken jatkuvan kuten ennenkin. Kun itse olin puolessa vuodessa kasvanut ja kokenut niin paljon!

Makasin Turun kotimme lattialla ja paruin holtittomasti räkä valuen. Oli ikävä ystäviä, joiden kanssa olimme olleet erottamattomat kuluneet kuukaudet. Oli ikävä Hollantia, kaupunkeja halkovia kanaaleja ja jopa kämäistä opiskelijaluukkuani. Puheeseeni sekoittui englantia, mikä nauratti ja hävetti, mutta samalla kohotti ikävää entisestään.

Minua kotiin odottanut mies oli ihan ihmeissään, eikä tiennyt, mitä tehdä. Ja ihan yhtä hukassa olin minä. En tiennyt, mikä minua vaivaa, mutta siinä hetkessä parhaalta ratkaisulta tuntui vain lukita itsensä pimeään makuuhuoneeseen loppuelämäksi itkemään.

Mies oli varannut meille ravintolasta pöydän kotiinpaluuni kunniaksi. Mutta minä en tahtonut lähteä. En tahtonut nähdä ihmisiä ja ajatus siitä, että voisin törmätä tuttuihin ahdisti. He kuitenkin kysyisivät, millainen vaihtoaika oli. Miten siihen vastata? Miten mahduttaa kaikki se koettu muutamaan huolettomaan lauseeseen, kunnes kaikki se siirrettäisiin taka-alalle ja jatkettaisiin kuin ennenkin.

Tätä en ole kertonut aikaisemmin kenellekään, mutta lopulta miehen oli pakko kertoa minulle perimmäinen syy ravintolavaraukseemme. Ei sitä lattialla ulisevaa myttyä olisi muuten saanut liikkeelle. Uskokaa pois, hän kyllä yritti! Ystäväni olivat järjestäneet minulle yllätyksenä kotiinpaluujuhlat, jotka oli tarkoitus viettää meillä kotona. Järjestelyjä olisi vain vaikea tehdä, jos itse yllätettävä valuu räkää makuuhuoneen lattialla.

Niinpä ryhdistäydyin, lähdimme miehen kanssa ulos syömään ja kotiin palatessamme sohvamme takaa hyppäsi laumallinen ystäviä skumppalasit käsissään. Te rakkaat ihanat! Vaikka teidän tietämättänne tiesin teistä siellä sohvan takana lymyämässä, olin silti täysin yllättynyt: että minulla on noin ihania ihmisiä elämässäni, myös Suomessa!

Kotiinpaluujuhlat olivat loistava tapa palata arkeen Suomessa. Näin heti suuren osan ystävistäni, joiden näkemistä olin jostain syystä kotiinpaluushokissani jännittänyt ja arkaillut. Silloin ei ollut mahdollisuuksia jäädä kotiin märehtimään yksinään. Pahin ja kaihertavin terä shokista taittui sen aamuyöhän asti valuneen illan jäljiltä.

Tuon kokemukseni takia osaan varautua siihen, että nyt on luvassa jonkinlaista shokkia myös. Samalla tavalla emme ole tänne elämäämme rakentaneet kuin minä silloin Hollantiin, enkä jää edes itkemään uusien ystävien perään. Mutta kulttuuri, ilmasto ja eläminen ovat niin erilaista, että shokki saattaa tulla sitä kautta. Vähän kauhulla olen katsellut somessa olleita kuvia Suomeen hiipineestä takatalvesta. Siellä piti olla varma keväinen aavistus tulevasta kesästä meidän palatessamme!

Koska kotona märehtiminen ei ole ainakaan itselleni paras tapa toipua shokista, olen onneksi järjestänyt niin paljon töitä heti kärkeen, ettei erakoitumiseen ole mahdollisuuksia. Lisäksi me kaikki ikävöidään ystäviä niin paljon, että ikävän tyynnyttämiseksi olisi aihetta kutsua heti yökylään kaikki, jotka pääsevät. Ja pian sielläkin on kesä, Suomen satumainen suvi, jota ilman en osaisi olla.

Mikä parhainta, miehen hoitovapaa jatkuu vielä syksyyn. Miehen perhevapaa-ajat ovat olleet itselleni elämäni parhaita aikoja, oltiin sitten Balilla tai Suomessa.

Jaa: