Museokävijänä mä olen lapsenmielinen. Parhaita näyttelyitä ja museoita ovat sellaiset, joissa näyttelyn tekemiseen saa osallistua ja museon esineisiin koskea. Sellainen paikka löytyy Helsingin kantakaupungin vanhimmasta rakennuksesta, vuonna 1757 valmistuneesta Sederholmin talosta Senaatintorin kupeesta, jossa piipahdimme taannoin seikkailemassa ystäväni Riikan ja hänen minityyppinsä kanssa.

Lasten kaupunki -museossa pääsee tutustumaan helsinkiläisten lasten menneisyyteen, eikä sisäänpääsy kustanna mitään. Museo on liian tomuinen määritelmä paikalle, sillä Lasten kaupungin tiloissa (lähes) kaikkeen saa koskea ja kaikella saa leikkiä. Sanoisinkin paikkaa elämysmuseoksi. Lasten kaupungissa voi auttaa laivan lastaamisessa 1700-luvun satamassa tai myydä kangaspinkkoja ja makkaralenkkejä puotipuksuna. Asianmukaiset releetkin löytyvät paikan päältä lainattavaksi.

Vuosikymmenten takaiseen koulumeininkiin pääsee uppoutumaan 1930-luvun kansakoululuokassa, josta tosin löytyi tuttuja asioita myös tällaiselle 1990-luvulla piskuisessa kyläkoulussa oppitiensä aloittaneelle. Tuskin olen ainut ikäluokkani mutsi, joka voi sitten joskus tylsistyttää teini-ikäistä lastaan kertomalla, miten omassa lapsuudessa musiikintunnilla säestys soitettiin urkuharmonilla, välitunnilta sisään kutsuttiin painavalla messinkisellä välituntikellolla, biologian tunnilla katseltiin pahvisia opetuskuvia ja maantiedon tunnilla opetuksessa käytettiin rullattavia karttoja, joissa esiintyvien maiden nimet ja rajat olivat jo silloin menneessä ajassa.

Vielä tutumpia juttuja oli Lasten kaupungin 1970-luvun mummolassa, jossa mustavalkotelevisiossa piirsi Kylli-täti, kirjahyllyt notkuivat hämmentäviä matkamuistoja ja tapettien väreissä ei kuvioita ja värejä säästelty. Yhdessä huoneessa oli vitriineihin kerätty menneiden aikojen leluja, joiden äärellä seurueemme kasarilapsetkin pääsivät huokailemaan ”tuolloinen meillä oli, ja tuollainen!”.

Eniten pähkinöinä Minime oli Lasten kaupungin huoneesta, joka oli täynnä erilaisia nukkekoteja monelta vuosikymmeneltä. Hän keskittyi peittelemään nukkeja sänkyihinsä niin hartaudella, että en ole koskaan moista nähnyt. En koskaan! Mä kykenin istumaan sivummalla Riikan kanssa turinoiden, kun lapsi järjesti yhden nukkekodin sisustusta varmoin mutta hellin ottein uusiksi. Eikä kertaakaan turhautunut tai vaatinut mua leikinvetäjäksi, kuten leikkikuvioissa kotona käy abauttiarallaa 10 sekunnin jälkeen.

Ja silloin se muhun iski: kasvatusoivallus. Siinä lapsen leikkiessä nukeilla kotia, tajusin, ettei hänellä ole kotona yhtään nukkea. En ole pitänyt sitä minään tietoisena ratkaisuna, se nyt vain on ollut niin. Lapsi kun ei ole ollut juuri kiinnostunut edes pehmoleluista, mitä nyt vasta viime kuukausina on alkanut ymmärtää uninalleajatuksen. Tyypin mieleen ovat olleet enemmän asiat, jotka rämisevät ja paukkuvat tai joista voi lukea satuja.

Mutta nyt ymmärsin, että olin tietämättä itseltäni pyrkinyt välttämään perinteistä hoivaroolin iskostamista tyttölapseen. Sillä jos Minime olisi poika, olisin mitä todennäköisimmin hänelle nuken jo hommannut, siinä missä autot, pallot ja värikynätkin. Nyt olin itseltäni salaa tarjoillut tytölle sukupuolineutraaleja leluja ja ehkä jopa ohjannut olemaan oman elämänsä Peppi Pitkätossu mieluummin kuin Muumimamma. Vaikka onnihan on siinä, että on vapaus valita ja olla juuri sellainen kuin haluaa. Muumimammakin on onnellinen, eikä todellakaan vain essuhelmainen kotipiika. Mitä jos Minime tahtookin olla Pepin sijaan Muumimamma?

Siinä samassa Minimen joululahjaidea muuttui. Aikomuksenani oli paketoida kuusen alle vanhempieni ullakolta pieni aloitussatsi Brion junarataosia, mutta ne jääkööt odottamaan seuraavia juhlapäiviä. Muistin nimittäin, että ullakolla on myös jotain alun perin äidilleni ja sen jälkeen minulle ja sisaruksilleni kuulunutta. Arvaattekin varmaan jo, mikä se on.

Jaa: