Olen mieluummin tehnyt töitä kotona. Se on mahdollista nyt kun molemmat lapset ovat päiväkodissa. Olen naputtanut konetta keittiönpöydän ääressä ja sohvalla. Olen kirjoittanut ja katsonut ulkona vaihtuvia vuodenaikoja. Nautin onnenväristyksiin asti villasukissa hipsutelluista työpäivistä ja hiljaisuudesta. Pikkulapsiaika on myllännyt sisältäni esiin introvertin, joka kaipaa ihan valtavasti aikaa ihan itsekseen.

Tiedän, että vielä joskus kaipaan ja jopa tarvitsen paluuta takaisin ihmisten parissa vietettyihin työpäiviin. Minä elätän itseni ja perheeni tarinoilla ja ajatuksilla, eikä niitä synny yhtä helposti, kun tarkoituksella vähentää ihmiskontakteja ja ajatuskimmokkeita elämästään. Mutta nyt työmenot ja -tapaamiset riittävät tuomaan tarpeellisen määrän ihmiskirjoa. Nyt on hyvä näin. Sytytän mieluummin kotona kynttilöitä ja laitan musiikkia soimaan, kuin säntään metrolla keskustaan.

Luulisi, että työhuoneeni olisi näiden remonttikuukausien aikana ollut ensimmäisenä mietintälistalla, mutta se poloinen on jäänyt ajatuksien ulkopuolelle. Tällä hetkellä se on kaikuva huone, jonka lattialla seilaa muutamat toimistokamalaatikot, ompeluaikaa odottavat kangasaarteeni, printteri, askartelutarvikelaatikot, ompelukamat ja ne viheliäiset viimeiset muuttotavarat, jotka eivät oikein tunnu löytävän luontevasti paikkaansa.

Mitä siis työhuoneeltani kaipaan? Pirteää ja samaan aikaan rauhaisaa tunnelmaa, joka saa mielen liikkeelle ja sormet tanssimaan näppäimistöllä. Siksi olen miettinyt tapeteiksi jotain kesäisen aurinkoista ja talon rakennusvuodesta muistuttavaa. Käytännöllisistä puolista työhuoneessani on jo se, mitä eniten aikaisimpina kotikonttorivuosina kaipasin: ikioma ovi, jonka saa perässään kiinni.

Toinen kaipaamani asia on iso työpöytä. Kaunis mutta niin epäkäytännöllinen klaffipiironki saa nyt väistyä korkeapainelaminaatilla päällystetyn vaneritason tieltä. Vielä kun sellainen vaneri löytyisi autottoman ihmisen kannalta järkevän etäisyyden päästä, mutta eiköhän asia selviä, kun vaan jaksaa vielä googlata lisää. Hayn pukkijalat sen sijaan ovat valmiina pöytää varten. Kyselin sellaisten perään viime viikolla, ja kas, yksi teistä lukijoista laittoi viestiä ja kertoi, että hänellä sellaiset olisivat myynnissä. Jes!

Pöytä tulee koko ikkunaseinän leveydeltä, jotta siihen mahtuu tarvittaessa työskentelemään kaksikin ihmistä. Voin myös levittää samalle pöydälle sekä ompelukoneen sekä saumurin. Mulla on kutkuttava etiäinen siitä, että tulen tekemään lapsille aika paljon nykyistä enemmän vaatteita tuon pöydän ansiosta. Tähän mennessä kun olen ommellut pienen keittiöpöytämme ääressä. Se on tarkoittanut sitä, että olen joutunut aina purkamaan työpisteeni ruokailujen ajaksi tai vaihtoehtoisesti ollaan perheen kanssa syöty olohuoneen lattialla.

Työvaloiksi kaipailen vanhoja arkkitehtivalaisimia ja luulen, että niitä saisi olla oikeastaan kaksi, yksi molempiin päihin pöytää. Työtuolejakin saa olla kaksi, mutta nekin ovat vielä jossain tuolla maailmalla löytämistäni odottamassa. Luulisin niissä olevan jotain samaa kuin esikoisen työtuolissa, joka miehen kanssa yhteistuumin uudistettiin maalein, kankain ja uusin puuosin. Vähän myös haaveilen omasta kirjoittajakammiotuolista, sellaisesta kuin Muumipapalla.

Toimistotarvikkeet tulevat järjestymään pöydälle, ja korkkinen seinä tai taulu voisi myös olla kiva sekä toimiva konttoriapulainen. Mutta ainakin tulostin olisi hyvä saada piiloon. Ostin jo kesällä kirpputorilta vanhan puisen ja liukuovellisen arkistointikaapin, jonne saa sujahtamaan muutkin rumemmat mutta pakolliset kotitoimistohärpäkkeet. Se vaatii vain vielä vähän nikkarointia ja maalia ennen kuin pääsee taas tositoimiin. Luultavasti arkistokaapin päälle tarvitaan vielä muutama avohylly, johon olisi mukava viikata kankaat ja pinota nappi-, -lanka ja omepeluhärpäkepurkit.

Yhdelle seinustalle haaveilen perustavani unelmointi- ja pohdiskelunurkan. Siellä olisi 50-lukulainen nojatuoli, jonka uumeniin voisin käpertyä tilanteesta riippuen miettimään, kirjoittamaan ja lukemaan. Lukunurkkaukseksikin sitä voisi kutsua, mitä nyt tämä omani olisi monipuolisemmassa käytössä. Nojatuolin vieressä seisoskelisi jalkalamppu. Tällä ei kuitenkaan ole mitään hoppua, joten etsin oikaa löhöilykaveria ihan rauhassa.

Kattovalaisimeksi olen miettinyt Innoluxin Candeo air -kirkasvalolamppua. Tällä hetkellä katossa on lapsuudenhuoneestani mukana kulkenut Smurffi-lamppu, joka ei kuitenkaan tuohon tilaan riitä. Smurffi-lamppu on päheä, mutta enemmänkin tunnelmavalo, ja harmittaa, että tässä kodissa sille ei oikein ole luontevaa paikkaa.

Huone kaipaa myös pimennysverhon, sillä sinne tullaan petaamaan siskonpedit yökyläläisille. Hamassa tulevaisuudessa huone tulee toimimaan toisen lapsemme omana huoneena, joten siksikin pimennysverhoa kaivataan. Yksi pitkä ja iloisen värikäs verhokin voisi olla kiva pimennysverhon lisäksi, mutta tärkeintä on päästää päivisin valo sisään. Matoksi voisi sopia tällä hetkellä lastenhuoneeseen pehmeyttä tuova matto, jonka Saana ja Olli ovat suunnitelleet Finartelle. Se on lastenhuoneeseen liian pieni, mutta pikkuiseen kirjoittajakammiooni luultavasti just sopiva.