Kirpeät syyspäivät, kelta-punaisena hehkuvat puut ja yöpakkasen jäljiltä kohmeinen nurmikko ovat minulle kai loppuelämäni ajan kuopuksen syntymämaisema. Hän syntyi pikalähetyksenä lokakuisena perjantaina, kun jättimäiset vaahteralehtikasat olivat parhaimmillaan pomppimiseen ja tuleva talvi kipristeli jo enteillen nenänpäätä. Yhtäkkiä sellainen maisema on taas tässä, ja kuopus on kaksivuotias.

Kaksi vuotta kahden lapsen äitinä on ollut sellainen matka, että onneksi en sitä etukäteen kaikista varoituksista huolimatta voinut aavistaakaan. Onneksi ei ollut selkeää karttaa, vaan oli luotettava pitkälti suuntavaistoon. Muuten olisi jäänyt tämä reissu tekemättä. Matkalla olen löytänyt itsestäni puolia, joita en olisi tahtonut löytää. Olen ottanut askeleita taaksepäin, rypenyt mudassa ja räpeltänyt itseni jotenkuten esteiden ali. Yli en olisi jaksanut edes yrittää.

Tuntuu hullulta, että esikoisen kaksivuotissyntymäpäivänä olimme jo päättäneet, että pikkusisarus saa tulla jos on tullakseen. Esikoinen oli silloin jo niin iso, kuopus nyt vielä niin pieni. Vielä hämmentävämpää on, miten ihmeessä me olimme tässä vaiheessa jo selvinneet esikoisen kuluttavasta vauvavuodesta toivoaksemme toista lasta, kun nyt perustyytyväisen vauvan ensimmäisien vuosien jäljiltä olen edelleen vakaa kuin purukumilla paikattu traktorinrengas?

Pelkkää aurinkoa ja sateenkaaridrinksuja ei tämä kahden lapsen äitiystrippini edelleenkään tarjoile, mutta nyt kaksi vuotta reissun aloitusta myöhemmin olen pääsääntöisesti ihan tolkuttoman onnellinen. Onneksi saan hyppiä näissä tämän syksyn vaahteranlehtikasoissa kahden lapsen kanssa. Matkalla tähän on meinannut loppua usko omaan jaksamiseen, äitiyteen ja mielenterveyteen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on heittämällä paras seikkailu, johon olen päässyt mukaan. Siloiteltu ja jonkun muun valmiiksi miettimä pakettimatka ei koskaan ole ollut se kiintoisin vaihtoehto.

Perheemme nuorimman varsinaista syntymäpäivää vietettiin koruttomissa puitteissa tässä kuluneella viikolla työ- ja päiväkotipäivän jälkeen. Koska meillä ei ole keittiötä, kävin noutamassa lasten ehdotuksesta päivälliseksi sushia. Kakun kävin hakemassa oman kylän leipomosta. Sitä leikattiin juustohöylällä ja syötiin pastalautasilta sitten iltasella, kun saimme muuttolaatikoiden keskelle synttärijuhlimaan siskoni puolisoineen.

Synttärisankari kuunteli onnittelulaulua ja hymyili silmät onnea sekä intoa kimaltaen. Sillä samalla kujertavalla innolla hän suhtautuu kaikkeen ympärillään ja opettaa samalla äidilleen lungiutta sekä arjessa piilevää huumoria. Hän tietää, että ikävä taittuu halimalla ja tylsyys tanssimalla. Hän rakastaa junia, palloja sekä muttereita ja hämmästyttää päivittäin keskittymällä pitkiksi toveiksi rakentelemaan junaratoja ja jättimäisiä legorakennelmia. Itsekseen puuhailun vastapainoksi hänellä on tapana kiivetä syliin ja pyytää hiplua. Ja minä silitän niin kevyesti, että sormenpäät hädintuskin koskevat ihoa. Niinä hetkinä tekee mieli rutistaa haliin, kun vielä voi.

Äidin rakas kultapala. Niin iso jo ja niin pieni vielä.

Jaa: