Viime kuussa kävi jotain tavatonta. Ja vielä kahdesti. Olin ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän yksin kotona. Olen toki ollut kotona ilman lapsia, sillä teenhän duuniakin useasti kotoa käsin. Mutta siitä on kaksi synnytystä ja lähes viisi vuotta, kun viimeksi sain heittäytyä kotioloissa miettimään ihan vain itseäni yli työpäivän ajaksi. Lasten syntymän jälkeen tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun nukuin ilman lapsia omassa kodissani.

Enkä edes ala pohjustella asiaa lasten ikävöinnillä, vaan sanon ihan rehdisti, miten asia oli: mä nautin tilanteesta niin paljon, että pää oli räjähtää siitä ihanasta yksinolosta, aikaansaamisesta ja hiljaisuudesta.

Minussa on aina kilpaillut kaksi puolta. Se ekstovertti, joka tulisi hulluksi, jos ei saisi päivittäistä annostaan sosiaalisia kanssakäymisiä ja jos ei voisi asua tekemistä sykkivässä kaupungissa. Ja sitten se introvertti, joka kaipaa tasaisin väliajoin mökkihöperyyttä sekä metsäläisyyttä ja sitä, että saa olla yksin ihan omissa ajatuksissaan.

Lasten myötä introvertti minussa pyrkii esiin sellaisella melskaamisella, että välillä ihan itsekin yllätyn. Elämäntilanne on saanut kaipaamaan ihan järjettömästi sitä, että saisin toisinaan olla itsekseni. Vaikka arvostan perheen kanssa yhdessä syömistä, nautin valtavasti, kun saan syödä lounaani ravintolassa yksin. Suorastaan juovun siitä ihanuudesta, kun saan olla yksin ihmisten keskellä: festareilla, elokuvissa ja kahvilassa. Työhuoneeni sijaan valitsen mahdollisuuksien mukaan työskentelyn kotona.

On palauttavaa saada olla yksin. Ei yksinäinen, vaan omasta valinnasta yksin. Tarvitsen toipumisaikaa siitä kaikesta hälinästä, rakkaudesta, metelistä, läsnäolosta, metatyöstä, antamisesta, ärsytyksestä, vastailusta ja multitaskaamisesta. Siksi vauvavuosinakin valvoin lasten mentyä nukkumaan, vaikka järkevintä olisi ollut käyttää nukkumiseen se vauvan ensimmäinen pidempi unipätkä. Mutta kun tarvitsin toipumisaikaa olla ihan itsekseni siinä hetkessä, jossa ensimmäistä kertaa päivän aikana tunsin hallitsevani tilanteen.

Luultavasti ekstrovertti ottaa taas tilansa takaisin sitten lasten kasvaessa. Mutta juuri nyt tuntuu, että tarvitsen enemmän aikaa itselleni kuin koskaan aikaisemmin. Lasten ja minun välillä oleva napanuora on joustanut sen verran, että erossa olemisen aiheuttama ikävä ei saa aikaan fyysistä kipua. Sillä kyllä, siltä erossa oleminen vauva-aikana tuntui – kuin joku olisi käyttänyt sydäntä kahvakuulana, vatsaa nyrkkeilysäkkinä ja kurkkua trampoliinina. Nyt lasten kasvaessa se joku alkukantainen emovietti on antanut ikävän sijaan tilaa myös yksinolosta nauttimiselle. Tarvitsen aikaa itselleni, että ehdin kuunnella, mitä minulle kuuluu.

Olen haaveillut yksin kotona olemisesta kauan. Mietin, miten ompelisin ilman keskeytyksiä, katsoisin romanttisia komedioita ja valvoisin kirjan sekä punaviinipullon kanssa niin myöhään kuin haluaisin. Nyt saamani yksinolo lähti kuitenkin työasioista. On ollut viime aikoina niin hullunkiire, että mies säntäilyäni katsoessaan ehdotti, että josko lähtisi lasten kanssa vuokramökille, jotta saisin tehdä rauhassa töitä aamusta iltaan.

Voi kyllä kiitos! Miten mies osaakin aina tietää itseäni paremmin, mitä tarvitsen! Olin siis kahden yön yli yksin kotona. Sitä seuraavalla viikolla tuli vielä yhden yön setti, kun joudun työkiireiden takia skipata suunnitellun telttaretken, ja mies lähti lasten ja toisen samanlaisen isi ja kaksi lasta -sakin kanssa metsään. Syksyisen metsäretken peruuntuminen omalta osaltani harmitti ihan hitosti, mutta toisaalta se keskeytyksetön työaika tuli tarpeeseen.

Parasta oli tehdä ajattelematta kuluvaa aikaa tai sitä, että koska pitäisi olla jossakin, milloin lapsi herää päiväunilta, kuka hakee päiväkodista ja ruokaakin pitäisi laittaa. Se näemmä vapautti aivoja ylimääräiseltä taka-alapohtimiselta niin paljon, että pääsin sellaiseen työnimuun, mitä normaalisti harvoin pääsen kokemaan. Naputin kirjaa liuska toisensa perään unohtaen ajankulun. Editoin tätä videota niin keskittyneenä tekemisen intoon, että havahduin vasta vatsan nälkäiseen mouruamiseen. Ruksin to do -listalta tehtäviä sellaiseen tahtiin, että ehdin parissa päivässä tehdä luultavasti kahden viikon työt.

En puhunut kahteen päivään kuin posteljoonille ja ruokakaupan kassalle. Kasasin itselleni maukkaita yhden hengen salaatteja ja lämmitin pakastepizzaa uunissa. Join olutta, nakutin konetta ja kokeilin nukkua aamulla niin pitkään kuin huvitti (ysiin asti riitti unta). Luin Hesarin rauhassa aamupalani kanssa ja join kahvini kuumana. Nautin hiljaisuudesta ja koin autuasta levollisuutta siitä, että koti pysyi siistinä. Kukaan ei halunnut tietää mitään tai kysyä mitään, paitsi muutamassa sähköpostissa.

Luin kirjaa ja katsoin lasten lähettämiä videoita mökiltä ja metsästä. Hipsin villasukissani ja nakutin konetta sängyllä löhöten. Pumppasin maitoa rintapumpulla, jota en onneksi ollut vielä myynyt eteenpäin. Sytytin kynttilöitä ja suoristin pöydällä olevien kirjojen nurkkia. Kävin suihkussa yksin ja tein iltatoimet puolessa tunnissa. Parissa vuorokaudessa olin purkanut tällä kaavalla päästäni kipunoivan stressisykkyrän.

Täydellinen työ- ja yksinololoma. Pitäisi alkaa suunnitella ja myydä tällaisia pakettimatkoja kotioloissa myös muille perheellisille.

Jaa: