Se iskee aina samoihin aikoihin vuodesta. Silloin havahtuu ensimmäisen kerran siihen, että kevätsäässä takkia tekisi vähän mieli avata ja aurinkolaseillekin olisi kuukausien jälkeen tarvetta. Ja sitten tulee se, kukkamekkokaipuu nimittäin. En tiedä, mikä englantilainen rouvashenkilö minussa asuu, mutta tunnen vetoa tasapökkelöihin mekkoihin, jotka on kuorrutettu pienen pienellä kukkakuvioinnilla. Sellaisessa tantussa kelpaisi istahtaa kello viiden teelle muiden rouvien kanssa ja melkein upota kukkakuvioisen nojatuolin plyyseihin mekkoineen päivineen.

Edellisen kukkamekkoni ostin vuosia sitten vintageliikkeestä Amsterdamista. Se päällä parannettiin maailmaa haagilaisen opiskelija-asuntolan kämäisessä keittiössä ja hypittiin selkä hikeen The Knifen keikalla yökerhossa, joka oli rakennettu vanhaan hollantilaiseen kivikirkkoon. Oi-oi, se oi hyvä mekko se. Mutta pari vuotta sitten alkoi tuntua, että sen helma on liian lyhyt tällaiselle kolmekymppiselle muijalle. Nuoremmat lukijani saattavat nyt kauhistua, mutta kyllä, joskus ihminen saattaa aikuistua hameenhelman pituudenkin suhteen.

Härskin lyhyt mummokukkamekkoni siis päätyi kirppispöydän kautta uuteen kotiin. Mutta nyt minulla on uusi kukkakolttu, jonka helma on vähän siveellisimmissä mitoissa. Taattua mummoa se silti on. Liekö jonkun mummon itsensä ompelemakin, sillä kirpputorilta muutamalla lantilla kotiutunut kukkaräjähdys on jonkun itse tekemä. Ainakin sen ompelija on tajunnut kaavoittaa kotelomekkoonsa polvipituisen helman lisäksi hihat, joilla tällainen vaihto-opiskeluaikojaan hihitellen muisteleva mutsi saa hyllyvät allinsa piiloon.

Koska en ainakaan vielä omista hillittyjä avokkaita kunnon kukkamekkoladyn tapaan, yhdistin mekkoon ruskeat maihinnousukengät*. Sain ne jo viime syksynä Varustelekasta*, ja sittemmin niistä on muodostunut voimakenkäni. Tiedättehän, miten vaatteilla ja kengillä on suora vaikutus omaan mielialaan? Ei ole mitään, mihin nämä jalassa en kykenisi! Sen lisäksi, että nämä kasvattavat henkistä lekaani, ovat ne myös erityisen päheät kengät. Ne on tehty Virossa Varustelekan speksejen mukaan, ja malli on simppeli: liukkaallakin pitävä kumipohja ja aikaa sekä käyttöä kestävästä paksusta nahasta tehty kenkäosa. Vuoria näissä ei ole, joten kintun lämpimyyttä säädellään sen mukaan, minkälaisen sukan jalkaansa sujauttaa.

Viisikymmentäluku mielessäni käsittelin kenkäni sotkien mustaa kenkäplankkia sekä perinteistä kenkärasvaa. Vähän kauhistutti levittää ruskealle kengälle mustaa lankkia, mutta jäljestä tuli komea. Musta jäi kiinni ompeleisiin ja kun läträsi rasvaa päälle, muu osa kengästä sai väristä mukavaa ajanpatinaa. Näillä kelpaisi kukkamekkoladyn poiketa metsäänkin.