Yhteistyössä Zadaa ja Suomen Blogimedia

Lauantai oli kyllä sellainen toisen todellisuuden päivä, että mutusteltavaa riittää pitkäksi aikaa. Pakkasin matkalaukun pullolleen garderobini värikkäimpiä vaatteita sekä asusteita ja ajoin taksilla läpi viikonloppuun heräilevän kaupungin. Punavuoressa porttikongien varjoissa leijui vielä aamuyön usvaa, mutta huhtikuun alun oranssi aurinko tanssi ilakoiden pitkin katuja. Muutama muukin kuvausryhmän jäsen oli painanut aamulla torkkunappia yhden kerran liikaa ja saapui paikalle taksilla.

Kuvattiin päivän aikana Zadaan TV-spotti, johon hain pari viikkoa sitten mulle vaatekaksosta. Iso kiitos kaikille hakemuksen rustanneille, teitte mut kovin iloiseksi! Kaksoseksi valikoitui lopulta Sanna, insinöörinainen hersyvällä naurulla ja vankoilla mielipiteillä. Ollaan molemmat Sannan kanssa alun perin Pohjanmaan-likkoja, tykätään punaisesta huulipunasta ja pituusluokassa ollaan samassa jengissä kirahvien kanssa. Päivän aikana yhtäläisyyksiä paljastui niin paljon lisää, että Sannan sanoja lainatakseni on suorastaan ihme, ettei olla tutustuttu aikaisemmin.

Spotin ohjaajaksi paljastui entisistä duunikuvioista tuttu Tom, jonka punaisina hulmuavia hiuksia, rentoa seikkailija-asennetta ja omalaatuisen ihania juttuja olikin jo ollut ikävä. Vaikka jouduin ihan tosissani miettimään, miten paljon tuona samaisena kuvauspäivänä täytin vuosia (päädyin lopputulokseen 33), näissä tilanteissa tietää, ettei ainakaan saletisti enää ole 18-vuotias. Viime aikoina olen päätynyt usein tilanteeseen, jossa uusissa työprojekteissa kohtaan työkavereita vuosien takaa. Ja se on ihanaa – se että en ole enää 18-vuotias ja se että tuntemieni hyvien tyyppien verkosto on huomaamattani kutoutunut laajaksi.

Päivän aikana tuli tutuksi myös muu kuvausjengi – kiitos teille, oli ihana tutustua! Siinä tulee ihan eri nopeudella tutuksi, kun kuvaustauolla istuu kalsareissaan pukuhuoneeksi muutetussa neukkarissa syöden pizzaa suoraan laatikosta. Tuntui kuin aivoni olisi jynssätty mattolaiturilla raikkaiksi ja pöyheiksi, kun sain kuunnella tarinoita oman elinpiirini ulkopuolelta. Tiedän nyt niin paljon enemmän asioita markkinoinnista ja it-aiheista – tai ainakin tiedän, että en tiedä juuri mitään. Sannakin opetti niin paljon insinöörijuttuja, että en voi kun kadehtia, miten seitsemänkuisen vauvan äidin imetysaivot sellaisia juttuja kykenevät edes pyörittelemään!

Miten kuvaukset sitten menivät? Hauskasti! Siellä me pötköteltiin studion valkoisella lattialla kukin pari vuorotellen. Video kuvattiin stop-motion -tekniikkaa käyttäen, mikä oli mielenkiintoinen ja superinspiroiva kokemus. Oltiin siis ikään kuin paperinuket tai vahasta muovaillut animaatiohahmot, joita kuvastiimi jokaisen still-kuvan välissä väänteli ja käänteli. Ja kun kuvat laittaa yhteen pötköön, kuva herää eloon ja kaikki on mahdollista. Kuten vaikka mekon kulkeutuminen mun päältä Sannan ylle itsekseen. Lopputulos on nähtävillä tasan viikon päästä maanantaina SUBilla ja Avalla.

Videon ajatus on siis kiteyttää hauskasti Zadaan idea. Se, että se yhdistää samanhenkiset ja -kokoiset käyttäjät, jotka voivat myydä toisilleen vaatteita. Ihan kuten mä tässä postauksessa ostin farkut ja takin (joista molemmat muuten olivat sattumalta päällä lauantain kuvauspäivänäkin) tai kuten tässä postauksessa laitoin hiekkalaatikkoelämään hivenen epäkäytännöllisiä vaatteitani myyntiin. Jos et vielä ole ladannut sovellusta, täältä löytyy iPhoneen ja täältä Androidiin. Huomasin muuten, että iPhoneen oli tullut mieleinen muutos, kun siellä saa nykyään brändihaun lisäksi myös blokattua epämieluisia vaatebrändejä pois omasta ”feedistä”. Tätä mä olen toivonut!

Lopulta kuvaukset saatiin niin nopeasti purkkiin, että jäi jopa pari tuntia aikaa ennen ravintolan pöytävarausta leijua oikein huolella toisessa todellisuudessa. Miettikää nyt, kaksi tuntia aikaa ihan pelkälle luuhailulle ilman suunnitelmia! Milloin tuollaista nykyelämässä tapahtuu – ei koskaan! Päätettiin kävellä Meripuiston rantaan ja tilata kahvilasta skumppapullo. Kalenteri näytti huhtikuun toista, mutta siellä me istuimme aurinkolasit nenillämme Carusellin terassilla. Lokit liitelivät meren yllä ja viereisessä pöydässä lapset söivät toppatakeissaan mansikkajäätelöä. Ei ihme, että laittoi hymyilyttämään.

Loppuilta vietettiin pienemmällä porukalla Sandrossa, joka paremmin myös marokkolaisena makusyleilynä tunnetaan. Taidettiin myös jutella aika paljon, sillä noin siinä vaiheessa kun aurinko laski Eiran kattojen taa ja odottelimme bussia kotiin, Sannalta lähti ääni. Sillä fiiliksellä on hyvä palata kotiin, ääni vähän käheänä mutta hymykuoppa poskessa.