Suunnitelma oli selvä. Ei tehdä mitään suunnitelmia. Kun lähdimme ystäväni kanssa muutama viikko sitten Lontooseen juhlistamaan siellä asuvaa ja opintonsa päättänyttä ystäväämme, mieli oli kevyt, mutta kroppa raskas. Väsymys tuntui lisäävään maan painovoimaa, ja mua huolestutti, miten kotona nukutaan ilman mua ja imetysmahdollisuutta. Ja sitten samalla suupielet nykivät hymyyn, kun pakkasin viikonlopputarpeistoni käsimatkatavaroihin korkokengistä rintapumppuun. Laukusta yli puolet jäi tyhjäksi.

Välillä tekee hyvää lähteä reissuun ilman suunnitelmia, odotuksia ja maissinaksuja. Etenkin siinä vaiheessa, kun oma pää alkaa naksahdella ja raksahdella kuin hiljalleen sulava jää. Silloin tarvitaan ystävien yhteinen skumpparetriitti Lontoossa. Hengitellään, jutellaan ajatuksia selkeiksi ja juodaan vähän kuplivaa. Sitten jää taas kestää.

Lontoo on mielenkiintoinen ja hämmentäväkin kaupunki. Miljoonakaupungin sisälle mahtuu monenlaisia maailmoja. Me kävimme tutustumassa orkideanäyttelyyn ja Kew Gardensin kuninkaalliseen vehreyteen, jonka rauhallinen tunnelma olisi suorastaan vaatinut siveitä hattuja, hansikkaita ja ohuista posliinikupeista juodun kello viiden teen. Toisaalla kävimme China Townissa syömässä dumplingeja rasva roiskuen ja juomassa kiinalaista olutta karaokemusiikin pauhatessa viereisessä huoneessa.

Kun kulkee ilman suunnitelmia ja fiiliksen mukaan (ja päättää viiden vuoden tauon jälkeen ottaa tequilan takaisin elämäänsä), saattaa päätyä aamuyöstä Sohoon tanssimaan ysäriklassikoita sillä tavalla kuin ysäriklassikoita tanssitaan. Pomppimalla hikisenä, ihan yhtä hikiset ystävät kainalossa ja laulamalla mukana niin että ääni lähtee. Korkkarit jäivät hotellille, mutta aikaisemmin päivällä esikoiselle tuliaiseksi ostamani Frozenin Anna- ja Elsa-nuket mulla kyllä oli mukana myös tanssilattialla.

Englannissa luonto oli rehvakkaasti kevättunnelmissa jo muutama viikko sitten. Nurmikot vihersivät, keltaiset narsissimeret aaltoilivat tuulessa ja mangnoliapuut kukkivat vaaleanpunaisinaan. En ymmärrä, miten se on mahdollista, kun lämpöä ei kuitenkaan ollut juurikaan Suomen muutamaa plussa-astetta enemmän. Kuivat kadut ja paikallisten ihan liian vähiin vaatteisiin pukeutuminen loivat kuitenkin illuusion lämmöstä.

Maailmalla asuvia ystäviä on aina valtava ikävä, mutta onhan se melkoinen rikkaus, kun matkustaessa on ikioma paikallisopas. Siinä voi heittäytyä itse lapseksi, kun ei tarvitse miettiä, minne mennään, millä metrolla kuljetaan ja missä syödään. Sen kun vaan hypähtelee tennareissaan perässä ja kiljahtelee ilosta uusien kokemuksien edessä. Kaikki on hyvin, jos vain muistaa syödä ennen nälkäkiukkua ja tajuaa arvostaa varapissan merkitystä myös aikuisseurassa.

Me olimme yötä söpössä pikkuhotellissa Nothing Hillissä, sillä samaisessa kaupunginosassa asuvan ystävän sohvalla oli jo nukkuja. Saatiin siis hotelliaamupala paahtoleipätelineineen ja jättimäisine teepannuineen, mutta myös kurkistus lontoolaiseen kotiin. Ihan kuin olisi päässyt kylään elokuvakulissien ovien taa, niin perienglantilaisessa kodissa ystävämme asuu.

Viikonlopussa ehti lopulta tapahtua niin paljon, että kotiin saapuessa tunsi olleensa poissa ainakin viikon. Ja voi kuinka ikävä olikaan etenkin niitä kahta pienintä kotona odottavaa tyyppiä. Sitä, jolle oli pitänyt piirtää liitutaululle vuorokaudet ja kello hahmottamaan, koska äiti tulee takaisin kotiin. Ja sitä, joka oli nukkunut yönsä ihan hyvin, vaikka olikin aamulla etsinyt äitiä kurkaten jopa sängylle jääneiden unisukkieni sisälle. Miniloman univelkaa nukuttiin pois pari viikkoa, mutta samalla energiavarastot tuntuivat täydentyneen huomaamattomasti siinä matkalla Lontooseen ja takaisin.

Ps. Joku teistä ehkä huomasikin vilauksen minusta tämän iltaisessa Marja Hintikka Livessä, jossa oli myöskin puhetta lomailusta. Ei tosin skumpparetriiteistä, vaan ehdasta lapsiperhematkailusta. Siitä lisää myöhemmin Areena-linkkien kera, mutta huomenna korvat hörölle kohti Yle Puhetta, jossa kello 16–17 jatketaan aiheesta.