Hintaa sillä oli paljon kipputorilöydöksi, 8 euroa. Hinnoittelijakin oli tainnut nähdä sen kauneuden, vaikka ei ollutkaan vaivautunut pyyhkimään sen yltä pölyä, jonka paksuudesta mitattuna arvelisin kukkapöydän viime käyttökerrasta olevan noin 26 vuotta.

Meille kotiuduttuaan rottinkinen kaunotar majaili aluksi ikkunalaudalla ja sitten lipaston kulmilla. Siitä se lopulta kulkeutui olohuoneemme sisustusylpeyden, arkkupakastimen, päälle. Rottinki vuosikymmenien takaa oli juuri sitä, mitä pimp my ride -tyyliin puolivahingossa teipattu pakastin kaipasi. Valkoinen kuutio sai ympärilleen juurevuutta ja vähän väriä.

Kukkien valtaistuimelle nostin peikonlehden, joka on aikaisemminkin hengaillut pakastimen kulmilla. Näyttäisi siltä, että kasvi selviää kuin selviääkin talvesta. Se tiputti pimeydestä, ristivedosta vai mistä lie säikähtäneenä kaikki isot viheriöivät lehtensä talven aikana. Kun entisestä rehvakkaasta loistosta oli jäljellä enää yksi lehti, luulin peikonlehden elämän olevan siinä. Mutta kas vain, nythän niitä lehtiä on jo kolme. Viereinenkin kasvi on herännyt talviuniltaan ryhtyen kasvatuspuuhiin. Keväisen vaaleanvihreät oksat kohoavat kohti korkeuksia.

Muutenkin kotona on aistittavissa kevät. Pesukone on jauhanut oksennustautipyykkiä ja lisääntynyt valo paljastaa ikkunoiden likaisuuden ja nurkissa hiippailevan pölyn määrän. Mutta voi valo, kyllä se on ihana!

Rottinkisen kukkatelineen kuvoidun lasin läpi kevätaurinko peilautuu välkehtien ja luoden seinälle valotanssin, joka muistuttaa loppumattomista kesäpäivistä mummilassa. En muista, että kellään lapsuudessani olisi ollut rottinkista kukkapöytää, mutta jostain syystä silti kukkapöytä toi mukanaan jotain tuttua ja turvallista.