Kuinkahan monessa asiassa on kääntänyt takkiaan lapsiperheellistyttyään? No nyt saa taas yhdestä takista kiskoa vuorikankaan esiin. Sillä meillehän ei koskaan hankita keittiön nurkkaan tönöttämään harjaa ja rikkalapiota. Tämä päti siihen päivään asti, kun olin asiaa salaa muhistellut mielessäni neljän vuoden ajan, ja sitten Granitissa vastaani tuli tämä sorjasäärinen kaunokainen.

Vaikka takin kääntö ei ollut iso, korkeintaan sellaisen kevyen ulsterin kiskoin nurinpäin, vaikutus elämään on ollut iso. Imuria ei enää tarvitse penkoa esiin kolostaan joka päivä, kun harjalla voi lakaista keittiönlattiat ruokailujen jälkeen. Rikkalapioon kertyvästä sotkukokoelmasta voisi päätellä, että joka aterian jälkeen joku on jyystänyt biojätepussin sirkkelissä keskellä keittiötämme ja heittänyt sen jälkeen ilmaan konfettina pari paketillista nuijittuja näkkileipiä.

Sorjasäären vaikutukset ulottuvat myös eteisen puolelle, josta rikkalapion kyytiin on keittiön putsauksen ohessa helppo pyyhkäistä suurimmat hiekka- ja kurakeskittymät. Tarpeeni vaihtaa sukkia kesken päivän onkin pienentynyt noin 47 prosenttia, kun sukanpohjat eivät ole koko ajan epämääräisen taturan kuorruttamat.

Miksiköhän kaikki siivousvälineet eivät ole noin nättejä?  Harjan ja rikkalapion varret ovat kaunista raakapuuta, joka näyttää ja tuntuu mukavalta. Niihin on kiva tarttua. Tuollaisen eleettömän tyylikkään siivousvälineen antaa myös mielellään päivystää näkyvällä paikalla, josta se on helppo napata käyttöön. Rikkalapion varsinainen lapio-osa on peltiä, ihan kuten mummilani kiffelissä tapasi olla. Sen kolinasta ja harjan suhinasta lattiaa vasten tulee lämpimän kotoisa olo.

Jaa: