Töiden tekeminen olohuoneen nurkassa on tullut siihen pisteeseen, että se ei ole enää oikein kenellekään perheessämme mielekästä. Mulla hajoilee pää, ja se heijastuu muuhun perheeseen. Siitä kuitenkin toiste. Nyt tahdon vähän itsellenikin muistiin kirjata, että sitten on näitä toisenlaisia hetkiä.

Kuopus on juuri herännyt päiväuniltaan, tepastellut unisena viereen ja kaipaa maitoa. Ihana unihiekkainen muru, itseni lisäksi perheemme toinen hitaasti heräilijä, joka nauttii verkkaisista aamuista ja päiväunen jälkeisestä hiljaiseseta tovista. Nostan lapsen rinnalle. Hän syö silmät puoliummessa, päälaen hiuskiehkura nukkumisesta pörrössä. Sormenpäät pyörivät rintakehälläni hellästi, ja lapsi tuhisee kuin siilinpoikanen.

Esikoinen on ollut pelaamassa miehen kanssa lautapelejä keittiössä. Nyt hän tulee olohuoneeseen ja raahaa vaivalloisesti raskaan tuolin taakseni. Hän nousee tuolille ja alkaa hieroa niskojani. On hän sitä ennenkin tehnyt – kai mieheltä mallia ottaen – mutta silti ele on aina yhtä yllättävä ja ihana.

Onni lävistää kehon aaltona. Miten upeat lapset minä olenkaan saanut elämääni! Jos olisin ollut tekemässä töitä jossain muualla, tämä hetki olisi jäänyt minulta kokematta. Niin no ja olisin saanut tehtyä keskeneräisen työn kerralla loppuun, kukaan ei olisi repinyt paperipinoja nurin kunnolla herättyään ja sitä rataa. Mutta silti, olohuonetyöpisteellä on eittämättä hyvät puolensa silläkin.