Enkä sano, että säätäminen olisi aina pahasta. Me nyt vain ollaan tällaisia, räjähteleviä ja säntäileviä. Innostujia ja tekemiseen hyppääjiä. Se on kivaakin, on hauskaa olla me. Mutta voisi sitä välillä mennä jotenkin kauniimmin, seesteisemmin ja pastellisemminkin nämä hommat.
Kuinka paljon varavaatteita pitää kuljettaa mukanaan, että ei lopulta silti näytetä tunkiota tonkineilta koko sakki? Kuinka usein pitää pestä käsiä ja naamaa, ettei meitä sekoiteta habituksessa pitkän työvuoron tehneisiin nokikolareihin tai asfalttityöntekijöihin? Miksi pissahätä tulee aina juuri siinä pisteessä matkaa, kun missään ei ole vessaa tai edes puskaa, johon sännätä? Miten voi juosta vielä nopeammin, kun lykkää edessään täyteen pakattua vankkuria, jonka kyydissä kiikkuu vauva ja yksi seisomalaudalla tasapainoileva lapsi?
Tänään tuli taas sellainen olo, että vedettiin heti aamusta lähtien räiskyvänä sirkuskaravaanina ympäri pumpulilla peiteltyä lasikylää. Miehen vapaapäivä olikin iltavuoro, mutta mitäpä siitä. Lapset vain mukaan menoihin! Vaihdettiin miehen kanssa läpsystä vuoroa keskipäivällä, kun olin ensin unohtanut lähettää hänelle osoitteen, missä olen ja missä nähdään. Lapset konttivavat loppupalaverin ajan pöydän alla. Toinen yrittää tuhota neuvotteluhuoneen sälekaihtimia ja toisella on pissahätä.
Onneksi lapset ovat syöneet lounaan, sillä seuraavaksi lähdetään vauvojen taidehetkeen Oopperalle. Minä käyn hakemassa itselleni lounaaksi leivän sekä smoothien kahvilasta ja tajuan pankkikorttipäätteen kellosta, että nyt on kiire. Esikoinen seisomalaudalle ja juoksuksi. Ehditään juuri ja juuri ratikkaan, mutta tungen vahingossa sisään väärästä ovesta tukkien rattailla koko käytävän. Vauva nappaa juomatelineessä olevan smoothien ja vihreä juoma leviää vauvan housuille ja pitkin ratikan ovea sekä lattiaa. Siivoa serveteillä suurimmat sotkut ja niistän kaksi nenää.
Saavumme hirveällä tohinalla Oopperalle. Ollaan myöhässä, ja mä olen häpeissäni ja hikinen. Esikoinenkin onneksi saa tulla siivellä, nyt kun en alkuperäisen suunnitelman mukaisesti päässytkään paikalle vain vauvan kanssa. Taidehetken jälkeen olemme viimeisiä, jotka poistuvat yhden vaipanvaihdon, kahden vessakäynnin, yhden imetyksen ja kuuden kengän äheltämisen jälkeen paikalta.
Puistossa vauva nukkuu ja mä ajattelen vihdoin syödä lounasleipäni. Esikoiselle tulee leivän nähtyään kova nälkä. Annan leivän hänelle. Osa siitä tipahtaa maahan. Vastailen sähköpostiviesteihin, sillä olen luvannut tänään edistää paria projektia. Luulen toisen silmäni olevan koko ajan lapsessa, joka onkin yhtäkkiä kiivennyt puiston toisella puolella olevan korkean kallion harjanteelle. Housut ovat polvista ruohikkotahroissa ja takapuolesta hiekasta harmaina, mutta lapsella on kivaa. Keinutaan yhdessä, ja muistan taas rapaa housuista pyyhkiessäni, miksi mustat housut ja lapsiperheellisyys eivät sovi yhteen.
Nälkäkiukkuni alkaa olla sietämätön. Marssitaan korttelin ainoaan kahvilaan, jonne rysäytän sisään rattailla vahingossa melkein ovenkarmit mukaani napaten. Yhden naamallaan pöydän alla olevan karjalanpiirakan ja munavoista tahmeiden paitojen jälkeen siirrytään PEFC:in puukässätunnille, jonne olin ilmoittanut itseni. Kaikki on seesteistä ja tyylikästä – ja sitten me.
Keskittymiskyky on nollissa, kun molemmat miniavecinikin tahtovat sahata tai ainakin maistaa teräväpäistä talttaa. Yhtä pissattaa, mutta lähellä ei ole vessaa. Ruokaa ilokseni on. Nuudelit luikertelevat mukavasti poskelta toiselle, kun ne imaisee suuhun. Limsaa katuu ja vaatteet kastuvat. Tyhjennän hoitorepun levälleen nurmikolle etsien yhdellä kädellä varavaatteita. Viimeisissä varahousuissa on näemmä reikä ja kuivia sukkia ei enää ole. Toinen on ehtinyt istumaan limsalätäkköön taltta kädessään. Näyttäisi syövänkin jotain, toivottavasti maasta löytämiään nuudeleita.
aaa kiitos tästä postauksesta!! ihan kuin meidän perhe! 😀
Siis oon miettinyt tätä myös omalla kohdallani. Miksi oon aina hikinen kun saavun jonnekin? Miksi mulla kestää ja muut kerkee lähtee? Miks esikoinen riisuu aina vaatteet kun laitan kuopusta reppuun? Miks tavarat putoilee vaunuista ja aina jonkun ne ystävällisesti poimittua tippuu uudestaan ja tilanne menee vaivaantuneeks?
Ja toi leivän osto… Ei tulis mieleenkään. Smoothiet lapset juo aina, vaikka miten ison tonkan ottais niin loppuun menee. Leipä tuskin kelpais, mut se haluttais, ja sitä raivoo, jos ei saa heitellä pois ei-haluttuja täytteitä (kaikki paitsi voi). En osta. Säästän hermoja.
Mut silti vaan uudestaan liikkeelle 😀 kotona se säätö muuttais muotoaan raivohulluksi äidiksi.
Meitä säätäjiä on siis muitakin! Lohduttavaa kuulla 😀
Mäkin haluan tietää niiden seesteisten perheiden salaisuuden! Jotkut vaihtavat vaipat ja pukevat huomamatta siinä samassa kun juttelevat puhtaan valkoisissa ja silitetyissä kauluspaidoissaan kavereilleen. Miten ne sen tekee? 😀 Mä kun aina vieressä teen samaa äheltäen ja sellaisella showlla, että ei jää keltään huomaamatta.
Melkein itku pääsi! Kiitos, kiitos, kiitos. Terveisin toinen havunneulasperhe.
Toiset lapset ovat rauhallisia ja vanhempien hermot rautaa. Meillä on rauhallinen lapsi, muttä aidin hermot todella lyhyet. Joskus tuo seesteisyys ja rauha onnistuu ja luonnistuu ihailtavasti. Kuten tänään kun hain pakettia automaatista. Lapsi sai kantaa pakettia, hymy oli korvasta korvaan ja vanhat tädit ja sedät (ja vähän nuoremmatkin) hymyilivät ihastuneesti meille. Ainoastaan yksi automaattiovien väliin melkein jääminen kun lapsi pysähtyi juuri siihen jumittamaan. Mutta muuten olimme kuin täydellinen parivaljakko joka elää ihanan ruusunpunaista elämää.
Ja sitten tultiin kotiin, lapsi meni ensimmäiseksi hyvissä vaatteissaan kuraämpärin luokse, koirat töhöttivät kuolaa ja karvoja joka paikkaan ja eteisen lattia on täynnä lapsen levittämiä lehtiä jotka äiti tai isi on unohtanut siivota keräyskoriin (vai liekö lapsi ne sieltä hakenut).
Puhumattakaan aamusta kakkakatastrofeineen joiden seurauksena koko vessa haisee, yöpuku menee pesuun, lapsi menettää hermonsa, äiti menettää hermonsa ja ei tulisi mieleenkään yrittää taiteilla lapselle kestoa vaan oikeisen taas kertiksellä. Tai kun lapsi opettelee juomaan ilman nokkamukin kantta ja käyttämään itse lusikkaa. Jogurttia oli niskassa asti ja samalla äiti yrittää selvittää saisiko kaverille mennä kylään kun olisi ehkä tunti aikaa ja on ollut puhetta että siellä pitäisi kyläillä (tämä sen jälkeen kun totesin ettei kirjasto aukeakaan kymmeneltä vaan vasta kahdeltatoista ja sinne ei nyt ehditäkään). Kun kaverilta tulee myöntävä vastaus niin tulee kiire lähteä että ehtisi edes sen tunnin olla. Lapsella onki vaippa vuotanut, koko kerrasto menee vaihtoon (kolmannet veetteet pyykkiin parin tunnin sisään), lapsi juoksee alastomana kikattaen ympäri kämppää ja minulla palaa pinna minä hetkenä hyvänsä. Mukaan varavaatetta, vaippa, evästä (itku kun sitä ei saanutkaan heti ja lapsi levittää kaapista sosepurkit pitkin lattiaa.
Kun päästään perille tajuan olevani liikenteessä paikatuilla kollareilla ja äidin vanhalla vähän huopuneella ja nukkaisella villapaidalla (kaveri taas pienen vauvansa kanssa laitettuna siisteissä vaatteissaan jo kotioloissa). No onneksi älysin sentään ottaa paremman takin ja se pelastaa edes vähän.
Osittain kyse on illuusiosta. Toiset osaavat peittää säädön ja hoitaa tilanteet ulkoisen hillitysti. Kukaan ei huomaa jos pukluisen kauluksen peittää huivilla, rauhallinen lapsi on aivan tolaltaan vaikka ulkoisesti vain hiukan pelästynyt. Meillä hermosomahdus on sitä että vedetään ensin kaarelle ja sitten heittäydytään vatsalleen sykkyrään ja kitistään vs lapsi joka samassa tilanteessa heittäisi äksäksi lattialle ja huutaisi kuin päätä leikattaisiin.
Luulen että suurin osa ei näe kaikkea sitä säätöä mitä toinen joutuu tekemään ja kokemaan. Ulkopuolinen ei kiinnitä kaikkiin yksityiskohtiin samalla tavalla huomiota ja siksi muilla on aina seesteisempää kuin itsellä. Mutta monilla varmasti on seesteisempää kuin teillä ja ihailen sitä miten paljon jaksatte oikeasti mennä ja tehdä säädöstä huolimatta. Minä olen niin stressiherkkä että usein jätän vain menemättä jos mahdollista ja varaan yhteen päivään korkeintaan yhden menon ja mieluummin vielä lepopäivän menojen väliin. Paljon jää näin kokematta, mutta toisaalta on aikaa kuljeskella pihassa, tehdä vähän sitä ja tätä, haravoida yksi nurkka, korjata portista törröttävä naula, tyhjentää komposti ja nuuskia kukkia. Näillä hermoilla festarit, konsertit ja leffat saa ihan hyvällä unohtaa vielä muutamaksi vuodeksi.
Yhtään en osaisi arvottaa kumpi meistä olisi rikkaampi jos pitäisi nämä kaksi elämäntyyliä asettaa vastakkain. Suurissa kokemuksissa ja muistoissa jään jälkeen, mutta voiko seesteisyys tasapainottaa sitä? Toisaalta miksi pitäisikään aina verrata omaa elämäänsä toisiin? Jokainen tavallaan ja tyylillään ja niin kuin hyvältä tuntuu 🙂
Väitän oppineeni tässä hallitsemaan tuon säädön. Oon treenannut itseni järjestelmällisyyteen joka toimii niin kauan kun en väsähdä liikaa. Silloin on turha yrittää. Mua on auttanut yksinkertaisesti se että en ota yli yhtä menoa päivälle työni ja päiväkodin lisäksi. Siedän päiviä jolloin tavoite on vain ruuan laitto, kotihommat ja ulkoilu. Sitten nautin menoista paljon enemmän ja jaksan keskittyä. Mulla on nykyään aina, lue aina, mukana pillimehua, syö-se-itse-hedelmäsoseita tai banaania. Sillä selätetään nälkäraivarit. Olen jokseenkin hyvä jo arvioimaan aamulla ja päivän mittaan mihin on kapasiteettia. Olen opetellut antamaan armoa, lorvailemaan kun on sen aika ja armeijamaisesti järjestämään kun taas on sen aika. Oon myös niin huono sietämään enää stressiä että seesteisyys tulee meillä oikeasti pehmeistä aikatauluista ja toisaalta säntilluäisyydestä. Ei sillä, kaaosta toki täälläkin riittää.
Musta tuntuu, että puolet teidän ”säädöstä” on ihan vaan silkkaa stressaamista siitä, miltä lapset, sinä itse tai koti näytätte. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että me ei juuri säädetä. Ensimmäinen syy on se, että me ei jakseta stressata pienistä. Eteisessä on aina hiekkaa, imuroi sitä hullunkiilto silmissä pois tai ei. Jos lapsi on onnellinen leikkiessään vanhalla, turvalliseksi teipatulla limsatölkillä ja mainossilpulla, siitä vaan, vaikka ei se silmää hivele. Jos pyykit on kätevintä kuivata keskelle olohuonetta viritetyllä narulla, sitten kuivataan niin.Mä en ole koskaan edes ajatellut, että lapsen housunpolvet voisivat pysyä ehjinä ja takamus olla muun värinen kuin musta, ruskea tai harmaa, jos ihan oikeasti ulkoillaan. Vaatteet vaihdetaan liikkellä ollessa vain, jos ne ovat märät, muuten saavat olla likaiset ja ehkä vähän reikäisetkin, koska seuraavat likaantuvat kumminkin. Kotona sitten vaihdetaan ja pyykätään sekä korjataan. Ruokaa tehdään kerralla isoja annoksia, joita sitten lämmitellään, vaikka vaihtelu ja kauniit annokset vähenevät. Tarkkoja me ollaan sellaisista asioista, joilla on merkitystä: ihan kaikki turha tavara koriste-esineitä myöten on saanut meiltä lähtöpassit, jotta tavaroita ei tarvitse haeskella eikä siivoukseen käyttää turhaa aikaa. Kaikki tarvittava on hankittu käytännöllisyyttä silmällä pitäen. Kaikki tää säästää aikaa ja hermoja, joita voi sitten käyttää sen varsinaisen säädön minimoimiseen.
Säätöä me ollaan vähennetty sillä, että meillä on aika tarkka aikataulu esimerkiksi siitä, mihin aikaan syödään. Kun ruoka-ajat tietää etukäteen, on helppo ottaa mukaan oikea määrä ruokaa lapselle. Ja kaiken varalta pitää aina olla mukana vettä, pientä välipalaa, laastaria, käsidesiä ja jopa kertakäyttövaippoja, niin kestoilijoita kuin ollaankin.
Me istutaan miehen kanssa alas melkein joka ilta ja käydään läpi aikataulut tulevan viikon ja myös seuraavan päivän osalta: kuka tekee mitäkin, kuka vie ja hakee lapset ja mihin aikaan, mitä pitää ottaa minnekin mukaan ja kuka ne ottaa. Jos ollaan yhdessä lähdössä johonkin, tehdään suunnitelma: jaetaan vastuualueet ja sovitaan, millä kellonlyömällä ollaan kaikki eteisessä lähtövalmiina. Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta tällä meidän säätö on saatu kadotettua lähes kokonaan. Tietysti tää on myös luonnekysymys: me ollaan oltu tällaisia nysvääjiä jo ennen lasten syntymää 😀
Monia samoja ajatuksia kuin edellisessä anonyymillä (klo 21.05). Mä olen hyvä (no, ehkä jopa loistava, heh) organisoija ja ennakoija. Vaikka liikkuvia palikoita kolmilapsisessa perheessä töineen, päivähoito- ja koulukuvioineen, lasten ja aikuistenharrastuksineen ja vapaaehtoisjuttuineen on melkoisen monta, sujuvat useimmat jutut mukavasti, kun on vähintään ajatuksen tasolla muutaman askelen edellä koko ajan.
Näin bloginlukijan mielestä vaikutatte kyllä ihanan onnellisilta ja todella aikaansaavilta ihmisiltä, säädöstä huolimatta, sitä ei todellakaan ainakaan näin lukijana huomaa 🙂 Teillä on kaunis koti ja sekä sinulla että lapsilla aina niin kauniit vaatteetkin! <3 Veikkaan, että pari edellistä kommentoijaa ei loistavasta organisointikyvystään huolimatta pidä esimerkiksi blogia, joka vielä lisää sitä säädön ja tekemisen määrää. Ja sinä vaikutat muutenkin aivan loistavalta organisoijalta, en usko että kovinkaan moni kahden pienen lapsen äiti saa aikaan ja ehtii tehdä niin paljon kuin sinä! :) Jatka samaan malliin siis vaan!! <3
Aamen. Minä en todellakaan lähtisi paheksumaan kenenkään säätöä. Kuten tuolla aikaisemmin kirjoitinkin (14.04) niin on paha mennä sanomaan kumpi on lopulta onnellisempi, se rento säätäjä vaiko tarkka organisoija. Ehkä kumpikin ovat onnellisia omassa maailmassaan eivätkä jaksaisi pitkään toisen elämää. Säätäjistä se onni ja rakkaus vaan jotenkin tuntuu säteilevän enemmän. Vaikka paljon kirjoitat teidän repaleisesta elämästä ja asioista jotka hajottavat niin silti vaikutatte tämän blogin perusteella perusonnellisilta ihmisiltä jotka osaavat nauttia elämästä täysillä ja turhia säästelemättä.
Mulla ei ollut todella ajatuksena mikään kritisointi kun kirjoitin oppineeni hallitsemaan säätöä. Se johtuu siitä että ennen säädin niin pahasti että väsyin totaalisesti. Sitten opin toimimaan toisin. Olenko onnellisempi? Kyllä. Sanonko että se on parempi? En. Jos jaetaan kokemus säätämisestä, voi kai jakaa kokemuksen myös säätämistä organisoimaan oppimisesta. Mikään negaatio ei ollut tarkoitus. 🙂
Netin välityksellä kirjoittaen kommunikointi on kyllä varsinainen taitolaji että välttyisi väärinymmärryksiltä 🙂 Olet vallan oikeassa että myös sen säätämisen hallinta on hyvä kokemus jaettavaksi 🙂
-14.04
Joo. Mun oli tarkoitus alleviivata loppuun että en tuomitse tai sano että teidän pitäisi muuttaa mitään. Mun elämäni vaan helpottui mutta olinkin jo lähellä uupumusta. Olen treenannut siten että järjestys pysyy, jos se ei pysy, en enää säädä niin paljon uudelleen kärryille pääsemisessä. En tiiä onko elämämme tylsää, mutta ainakin se on mukavaa ja ajoittain jopa seesteistä. Sitä seesteisyyttä luo se etten ole enää niin väsynyt. Ulkoistan, pyydän apua, otan omaa aikaa, en tee töitä kotiaikana enää.
Tarkoitus ei ollut mitenkään päteä tai sanoa ettei saisi säätää – oma arki pysyy vaan mukavammin kasassa ennakoiden. Enkä itse asiassa osaisi toimia toisin. Ja juu, blogia en pidä mutta vapaaehtoistyö nielaisee helposti tunnin pari lähes joka ilta lasten mentyä nukkumaan. Toki ansiotyötkin tulevat usein kotiin mukaan.
On muuten jännää, miten yhteen päivää saattaa mahtua sykleissä niitä hetkiä, kun kaikki sujuu, muut ihastelevat hyvinkäyttäytyviä lapsia ja itse olen niin ylpeä meidän sakista. Ja sitten niitä toisia hetkiä 😀
Ja totta, nämä ovat myös niin persoonakysymyksiä. Ja oman säädön näkee paremmin kuin toisten, kun sitä omaa tekemistä ei oikein voi jättää katsomattakaan hehe!
<3
Juu, eipä tämä kyseinenkään päivä varmasti olisi ollut tuollaista säätöä, jos miehellä olisi ollut alkuperäisten suunnitelmien mukaan vapaapäivä. Mutta välillä suunnnitelmat muuttuvat ja sitten pitää säätää sitä mukaa 😀
Hahaa, no ei siinä kyllä stressata ulkonäköasioita, kun smoothiet lentävät pitkin seinää, lapsella on kolmannet vaatteet päivän aikan märkänä ja pissahätä tulee kesken matkan, vaikka just lähtiessä olisi vessassa käyty 😀
Aikataulutus on totta tosiaan melkoinen taitolaji. Täälläkin kun laitetaan kolmivuorotyö, mun erinäisistä tulonlähteistä koostuvat yrittäjähommat, lapsen joka viikko erilaiset päiväkotivuorot , kotihoidossa oleva vauva ja harrastukset yhteen, saa siinä rakentaa viikoista aikamoisen paletin. Jaetut kalenterit ja selkeä työnjako auttavat. Kunnes sitten tulee näitä päiviä, kun miehen vapaapäivä onkin työpäivä 😀 Välillä säädetään, mutta itselleen nauramisella siitä selviää.
Mä väitän olevani todella hyvä organisoija ja välillä turhankin paljon ennakointia miettivä, mutta säätöä tulee silti 😀 Onneksi se ei ole niin vakavaa.
Hehe, ihanat. Mä väitän olevani sekä loistava organisoija että sekopäinen säätäjä, vaikka sen ei ehkä kuvittelisikaan olevan mahdollista. Mutta sitä rentoutta välillä kaipaisin niinä päivinä, kun tarkasti mietityt aikataulut eivät pidäkään – kuten tässä esimerkkipäivässä, kun miehen työvuorot muuttuivat ja vapaapäivä olikin työpäivä. Onneksi siitäkin sai revittyä sitten lopulta huumoria ja naurua irti 🙂
Ihana, että te olette osanneet pitää keskustelun asiallisena, vaikka mulla on kaiken säätämisen kanssa (hehhehe) jäänyt kommentteihin vastaaminen.
Ihana kuulla, että teilläkin säädetään! 🙂 Oonkin ihaillut monta kertaa, miten rohkeasti liikutte yhdessä lasten kanssa. Itse jännitän niin vietävästi jokaista pientäkin reissua oman viisikuiseni kanssa – meillä tietysti moni asia on vielä ihan harjoittelua. Teidän meno on myös innoittanut ja kannustanut mua, kun huolehtiminen on meinannut viedä voiton: muutkin tekee vaikka mitä, kyllä mekin pystytään! Viime viikolla mentiin beben kanssa puolentoista tunnin bussimatka, vaikka hän ei lähtökohtaisesti autoilua hirveästi arvostakaan. Eikä se nyt ihan kamalaa ollut, joskaan ei ihan pastellistakaan. Tästä kiinnostaiskin kuulla lisää sun kokemuksia: onko lasten kanssa liikkuminen jännittänyt, onko mennyt putkeen vai pieleen ja jos jälkimmäistä, niin mitä sitten? Loppuiko maailma?
Esikoisen vauva-ajan mä olen totaalisesti unohtanut näiltä osin. Muistan vain sen, että kotoa oli lähdettävä, sillä vain niin vauva oli edes vähän tyytyäväinen. Kotona elo oli yhtä kitinää ja itkua. Mutta voi kyllä, jännitin niitä ekoja kertoja vauvan ja esikoisen kanssa kahdestaan kaupungilla. Kun niistä selvisi, tuntui olo ihan voittajalta!
Ja voijee, säätöä on ollut. Täällä kirjoitin meidän ekasta yön yli reissusta esimerkiksi. Ja muistan, miten miehen vanhempainvapaalla jännitin päivää, kun pitkästä aikaa olinkin olinkin kolmistaan lasten kanssa. Oli ihan olo, että olen unohtanut, miten kaikki handlataan. Siitä postaus täällä.
Välillä siis tuntuu, että maailma loppuu ja ikinä en enää postu kotoa. Kunnes sitten taas seuraavana päivänä mennään 😀
Pakko kommentoida tähän jo vanhaan postaukseen, meidän elämä on niin säätöä ettei näissä pysy aina perässä 😀 tuntuu, että ollaan ainoita vauvauinnissa, joiden vauva huutaa pukkarissa pää punaisena ja joskus sinertävänä kun puetaan vaatteita ja ainoita jotka kävellen hytkyen imettää vauvaa rauhalliseksi, miten ne kaikki muut suoriutuu ilman itkua ja on aina lähtenyt ennen meitä? Lopputuloksena tänäänkin oli mulla läpimärät housut, vauvalla puklut bodylla ja mun imetysluukku auki, sekä rintsikoista että paidasta…