Välillä tuntuu, että kenenkään muun perheen elämä ei ole tällaista säätöä. Me ollaan ne, jotka tilaan saapuessaan kääntävät metelillään muiden päät. Me ollaan ne, joiden jäljiltä ravintolapöydän saa pestä painepesurilla. Me ollaan ne, joilla on nenässä mustia räkäpalluroita, housuista polvet puhki ja hiuksissa havunneulasia. Me ollaan ne, jotka juoksevat viime tingassa tapaamisiin, tapahtumiin ja harrastuksiin, vaikka lähtöä kotiovesta olisi alettu tehdä jo kaksi tuntia sitten.

Enkä sano, että säätäminen olisi aina pahasta. Me nyt vain ollaan tällaisia, räjähteleviä ja säntäileviä. Innostujia ja tekemiseen hyppääjiä. Se on kivaakin, on hauskaa olla me. Mutta voisi sitä välillä mennä jotenkin kauniimmin, seesteisemmin ja pastellisemminkin nämä hommat.

Kuinka paljon varavaatteita pitää kuljettaa mukanaan, että ei lopulta silti näytetä tunkiota tonkineilta koko sakki? Kuinka usein pitää pestä käsiä ja naamaa, ettei meitä sekoiteta habituksessa pitkän työvuoron tehneisiin nokikolareihin tai asfalttityöntekijöihin? Miksi pissahätä tulee aina juuri siinä pisteessä matkaa, kun missään ei ole vessaa tai edes puskaa, johon sännätä? Miten voi juosta vielä nopeammin, kun lykkää edessään täyteen pakattua vankkuria, jonka kyydissä kiikkuu vauva ja yksi seisomalaudalla tasapainoileva lapsi?

Tänään tuli taas sellainen olo, että vedettiin heti aamusta lähtien räiskyvänä sirkuskaravaanina ympäri pumpulilla peiteltyä lasikylää. Miehen vapaapäivä olikin iltavuoro, mutta mitäpä siitä. Lapset vain mukaan menoihin! Vaihdettiin miehen kanssa läpsystä vuoroa keskipäivällä, kun olin ensin unohtanut lähettää hänelle osoitteen, missä olen ja missä nähdään. Lapset konttivavat loppupalaverin ajan pöydän alla. Toinen yrittää tuhota neuvotteluhuoneen sälekaihtimia ja toisella on pissahätä.

Onneksi lapset ovat syöneet lounaan, sillä seuraavaksi lähdetään vauvojen taidehetkeen Oopperalle. Minä käyn hakemassa itselleni lounaaksi leivän sekä smoothien kahvilasta ja tajuan pankkikorttipäätteen kellosta, että nyt on kiire. Esikoinen seisomalaudalle ja juoksuksi. Ehditään juuri ja juuri ratikkaan, mutta tungen vahingossa sisään väärästä ovesta tukkien rattailla koko käytävän. Vauva nappaa juomatelineessä olevan smoothien ja vihreä juoma leviää vauvan housuille ja pitkin ratikan ovea sekä lattiaa. Siivoa serveteillä suurimmat sotkut ja niistän kaksi nenää.

Saavumme hirveällä tohinalla Oopperalle. Ollaan myöhässä, ja mä olen häpeissäni ja hikinen. Esikoinenkin onneksi saa tulla siivellä, nyt kun en alkuperäisen suunnitelman mukaisesti päässytkään paikalle vain vauvan kanssa. Taidehetken jälkeen olemme viimeisiä, jotka poistuvat yhden vaipanvaihdon, kahden vessakäynnin, yhden imetyksen ja kuuden kengän äheltämisen jälkeen paikalta.

Puistossa vauva nukkuu ja mä ajattelen vihdoin syödä lounasleipäni. Esikoiselle tulee leivän nähtyään kova nälkä. Annan leivän hänelle. Osa siitä tipahtaa maahan. Vastailen sähköpostiviesteihin, sillä olen luvannut tänään edistää paria projektia. Luulen toisen silmäni olevan koko ajan lapsessa, joka onkin yhtäkkiä kiivennyt puiston toisella puolella olevan korkean kallion harjanteelle. Housut ovat polvista ruohikkotahroissa ja takapuolesta hiekasta harmaina, mutta lapsella on kivaa. Keinutaan yhdessä, ja muistan taas rapaa housuista pyyhkiessäni, miksi mustat housut ja lapsiperheellisyys eivät sovi yhteen.

Nälkäkiukkuni alkaa olla sietämätön. Marssitaan korttelin ainoaan kahvilaan, jonne rysäytän sisään rattailla vahingossa melkein ovenkarmit mukaani napaten. Yhden naamallaan pöydän alla olevan karjalanpiirakan ja munavoista tahmeiden paitojen jälkeen siirrytään PEFC:in puukässätunnille, jonne olin ilmoittanut itseni. Kaikki on seesteistä ja tyylikästä – ja sitten me.

Keskittymiskyky on nollissa, kun molemmat miniavecinikin tahtovat sahata tai ainakin maistaa teräväpäistä talttaa. Yhtä pissattaa, mutta lähellä ei ole vessaa. Ruokaa ilokseni on. Nuudelit luikertelevat mukavasti poskelta toiselle, kun ne imaisee suuhun. Limsaa katuu ja vaatteet kastuvat. Tyhjennän hoitorepun levälleen nurmikolle etsien yhdellä kädellä varavaatteita. Viimeisissä varahousuissa on näemmä reikä ja kuivia sukkia ei enää ole. Toinen on ehtinyt istumaan limsalätäkköön taltta kädessään. Näyttäisi syövänkin jotain, toivottavasti maasta löytämiään nuudeleita.

Kotona ollaan ihan liian myöhään. Luetaan silti rebelinä iltasatukin, vaikka kello lähenee kymmentä. Säädön määrä on vakio – sitä kohti taas huomenna!
Jaa