Tänään on viimeinen päivä elokuuta. Ilmassa on jo selkeästi syksyn tuoksu, jossa yhdistyy rehevyys ja raikkaus. Silti tarkenee vielä vilauttaa säärtä ja kipittää paljain varpain. Nahkarotsi on kaivettu esiin, mutta villasukat viipyilevät vielä kaapissa.

Pimenevissä illoissa päivien lämpö tiivistyy paksuksi ja pehmeäksi täkiksi, johon kietoutuu mielellään. Tuntuu kuin olisi toisella puolella maapalloa, mutta silti pohjoismaalaisen luonnon ympäröimänä. Että mä tykkään tästä vuodenajasta, kun kesä ja syksy syleilevät toisiaan viettelevän viipyilevässä illan viimeisessä hitaassa, ja ei oikein tiedä, pitäisikö sähköpostien perässä toivotella mukavaa loppukesää vai kivaa alkanutta syksyä.

Pääsin viettämään yhtä elokuun iltaa Suomenlinnaan, kun vietimme Suomen Blogimedian kesäjuhlia ja kaksivuotissynttäreitä. Mä olen ollut kaksivuotiaan mukana alusta lähtien, ja voisin puuduttaa teidät fiilistelemällä, miten huikeita juttuja noihin kahteen vuoteen onkaan mahtunut. Mutta totean nyt vain, että en voisi olla onnellisempi, että Lähiömutsi ja minä saamme olla juuri tuossa porukassa, jossa tiivistyy vahva osaaminen ja intohimo. Itsenäisenä tekijänä, mutta silti ammattilaisten ja ystävien tukemana. Nevö sei nevö, tietty, mutta ainakaan nyt en voisi kuvitella tekeväni blogiani millään muulla tavalla, noin niin kuin tienestipuolta miettiessä.

Jos meidän blogisakki on upea, sitä on myös Suomenlinna. Päästiin seikkailemaan vuoteen 1790, kun porukkamme osallistui näyttelijöiden vetämälle Lasten seikkailukierrokselle Amiraali ja kadonnut luotsi, jota oli vähän muokattu sopivammaksi tällaisille skumppaa retkijuomana ryystäville aikuisille. Olipa hauska kokemus päästä syvemmälle saaren historiaan ihan konkreettisestikin, sillä kuljimme linnoituksen holveissa ja tunneleissa, joihin peruspulliaisella ei noin muuten olisi pääsyä.

Luotsin arvoituksen selvittyä siirryimme syömään kulttuurikahvila Jääkellariin, johon ihastuin viime talvena Suokin Linnoitustontun reittiä kulkiessamme. Paikka on mukavan kotoinen ja samalla rennosti fiini. Jääkellarin keitto toimi yhtä mainiosti myös sateen jälkeen elokuussa kuin silloin joulukuussa kylmässä merituulessa taivaltamisen jälkeen. Tällä kertaa keittoon toi oman säväyksensä Suomen Blogimedian oman saarelaisen, Doritin, palsallaan kasvattamat yrtit.

Loppuillaksi (ja vähän yöksikin) unohduimme Jääkellarin terassille. Mä en ole koskaan viettänyt Suomenlinnassa aikaa alkuiltaa pidemmälle, ja olikin hyvä, että asia tuli korjattua nyt. Sen verran kauniin esityksen luonto ja saari meille yhdessä pitivät. Ensin saaren ylle liehahti oranssi kaikissa sävyissään. Sitten vihreä leikitteli oranssin rinnalla näyttäen syvimmät väriskaalansa. Lopulta tuli sininen, joka peitteli kaiken alleen hellästi. Kirkontornissa majakkavalo välkkyi tasaisessa rytmissä, enkä osannut päättää, oliko se kuin saaren oma jättimäinen diskopallo vai rauhoittavan monotoninen merikarhun tuutulaulu. Hyvässä suhteessa molempia, sanoisin.