Tänä kesänä mieleeni on hiipinyt haave, josta en olisi ikinä uskonut päiväunelmoivani. Salakavalasti ja varoittamatta minut on vallannut mökkikuume. Tai ei sitä ehkä puhtaaksi mökkikuumeeksi voi sanoa, enemmänkin haluksi päästä täydellisen rentoutuneeseen tilaan.

Viime vuosina olen yhä selkeämmin tajunnut, että vaikka kuinka rakastan kaupunkilaiselämää, välillä tarvitsee balanssin pitääkseen olla ihan pihalla. Onneksi kodin vieressä levittäytyy yksi Suomen kauneimmista luonnonsuojelualueista, johon voi aina tarvittaessa sujahtaa retkelle tai vain ihastelemaan laiduntavia lehmiä. Telttaillessa tai vuokramökillä päässä raksuttavat rattaat hidastavat tahtiaan ja hartioiden kireys jännittyy, kun päivän rutiinit keskittyvät vain syömisen, peseytymisen, nukkumisen ja mukana olevien ihmisten ympärille. Ei juoksevaa vettä, sähköä tai newsfeedejä. Vain se, mistä kaikki on lähtenyt, vain se sillä hetkellä oleellinen.

Olen kuluneen kesän ajan makustellut tätä haavetta ja yrittänyt hahmottaa, mitä se tarkoittaa ja olisiko se mahdollista toteuttaa. Telttailuun olen hurahtanut niin täysin, että välillä mietin puolitosissani, voitaisiinko ensi kesänä muuttaa koko kesäksi metsään. Se on varmaa, että teltan kanssa tullaan lähtemään seikkailuille pääkaupunkiseudun metsiin niin usein kuin mahdollista.

Varsinaista mökkiä en tahdo (saati että sellaiseen olisi varaa), sillä siinä olisi liikaa askaretta. Katsotaan uudestaan vaikka sitten joskus lasten ollessa isompia, kun alkaa olla tekemisen puutetta. Lisäksi sopivan mökin löytyminen julkisen liikenneyhteyden päästä olisi haastavaa, etenkin kun haavemökilläni tahdon tuntea meren läheisyyden. En myöskään lämpene ajatukselle, että mökille lähteäkseen pitäisi aina lähtemällä lähteä ja palata takaisin juuri kun on päässyt perille.

Syrjäisessä mökissä ei houkuttele ajatus myöskään siitä, että etenkin sosiaalinen esikoinen kärsisi pahoista kaverivajareista. Vuokamökkeily muutaman kerran vuodessa on juuri sopiva määrä mökinomistajuutta ja täydellistä mökkihöperyyttä. Siihen haaveissani olevaan piilopaikkaan pitäisi voida pistäytyä aina tarvittaessa – ja sieltä pitäisi pystyä aina tarvittaessa pistäytymään kaupungissa.

Siirtolapuutarhamökkiajatuksella olemme leikitelleet miehen kanssa niin pitkään kuin muistan. Se jäi muutamiksi vuosiksi hautumaan mielensopukoihin, kun ensin ryhdyimme kaupunkiviljelijöiksi ja pian perään ostimme nykyisen kotimme parvekkeineen. Nyt omasta minikokoisesta mummonmökistä ja pikiriikkisestä ryytimaasta on taas haaveiltu. Niiden hinnat ovat kuitenkin aika kovia, ja vaikka arvostamme yhteisöllisyyttä, ihan vieri vieressä kohoavin mökkien rivitalomaisuus hieman mietityttää.

Hiljan poljimme uimareissulle kotimme lähellä olevaan Kivinokkaan. Siellä metsän keskellä kohoavien töllien keskellä ryhdyin taas maalailemaan miehelle sitä samaa haavekuvaa kivinokkalaisuudesta kuin niin monta kertaa aikaisemminkin tuolla meren ympäröimässä saaristolaiskuplassa käydessämme. Ja silloin sen tajusin. Tässähän yhdistyy se kaikki, mistä haaveilen!

Kivinokan kesämajat ovat pienen pieniä, vähän leikkimökkiä isompia töllejä. Juuri sopivia kaksiossa asuvan perheen mökeiksi. Ne eivät ole ihan vieri vieressä, vaan kohoavat havumetsäisen niemen kallioilla villissä sekamelskassa kuin röllimetsän tönöt. Sisällä takka tai kamiina lämmittää. Sisälle mahtuisi juuri nukkumaan ja sadesäällä pelaamaan lautapelejä sekä lukemaan. Vieraat majoitettaisiin pihalla teltoissa. Ruoka laitettaisiin kuistilla kaasuhellalla tai pihalla grillissä. Aina kun mahdollista, ruokailutilan kattona olisi taivas. Pihalle mahtuisi veranta, ryytimaa ja riippumatto. Ehkä myös hiekkalaatikko ja keinu, jos sellaiset saisi laittaa.

Aamu-uinnille voisi pulahtaa ympäröivään mereen, mutta silti meri ei olisi niin lähellä, että pienten lasten kanssa saisi olla sydän syrjälläään. Ehkä joskus voisimme hankkia venesatamaan oman tai naapureiden kanssa yhteisessä omistuksessa olevan veneen. Silloin tällöin käytäisiin Maijan kahvilassa syömässä munkit. Vessat ovat yhteisiä, mikä vähän mietityttää, mutta uskoisin siihen tottuvan. Öitä varten hankittaisiin yöastia kuten ennen vanhaan. Ja jos ujokakka vaivaa, kotiin ei olisi kuin pari kilometriä. Saunavuorollakin voisi käydä kotona samalla kuin pyöräyttäisi pyykit. Ehkä tuplattaisiin saunapäivät ja käytäisiin löylyttelemässä myös Kivinokassa.

Tarvittaessa kesämaja toimisi työhuoneenani, ja sieltä käsin voisi käydä töissä ja kaupunginriennoissa. Ehkä siellä saisin vihdoin toteutettua unelmani osittaisesta elämästä satukirjailijana – puitteet ainakin olisivat kuin satukirjoista ikään. Mahdolliset työvälineet, mökkeilykamat, ruuat ja lapset kulkisivat kodin ja mökin väliä laatikkopyörän kyydissä.

Ajatus siitä, että lapsemme saisivat olla Kivinokan lapsia, tuntuu hyvältä ja oikealta. Alueella on kuulemma käynnissä sukupolvenvaihdos, joten Kivinokassa on paljon lapsia. Jälkikasvullemme riittäisi leikkikavereita, eikä aika tulisi pitkäksi. Koska mökki olisi lähellä, siitä olisi helppo pitää huolta myös talvisin. Samalla kun putsaisi lumet katolta, voisi paistaa takassa soijanakit ja juoda verannalla kaakot. Se toisi juuri sopivasti puuhasteltavaa ja onnea, mutta ei alkaisi tuntua taakalta. Kesämajojen hinnat eivät ole ihan mahdottomia, ja omaa pienen pientä mökkiä voisi laittaa ja kunnostaa sitä mukaa kun aikaa ja rahaa on.

Nyt sitten makustelemme, onko tässä järkeä. Ehkä ei, mutta onnea ajatus tuntuu sisältävän loppuelämäksi. Onko teistä joku mökin omistaja? Vai enemmänkin sellaisia ihmisiä kuin minä vielä pari vuotta sitten, kun en ikinä nähnyt tulevaksi, että voisin edes harkita mökin hankkimista? Etenkin mahdollisten siirtolapuutarhamökkien ja kesämajojen omistajilta palan halusta kuulla, mitä pienen töllin omistaminen tuo elämään, niin hyvässä kuin pahassa.

Jaa: