Uudenlainen arki vaatii aina totuttelua, niinhän sitä sanotaan. Isikesää on takana kuukausi, ja vasta nyt tilanne alkaa asettua. Ehkä. En tiedä, mihin häviävät ne päiviin saamani ekstratunnit. Tuntuu, että juoksen aamusta iltaan, mutta oikein mitään ei silti tule valmiiksi. Luulin saavani aikaan sitä sun tätä, mutta sen sijaan tehtävien hommien pino sen kun kasvaa työpöydällä. Kai aika on kuin raha – vaikka sitä saisikin vähän enemmän, kummasti se silti hupenee huomaamattomiin asioihin.

Luultavasti olin luonut itselleni liian suuret odotukset. Että ehtisin hoitaa työt, juosta tapaamiset, hioa valmiiksi ensi syksyn duunisuunnitelmat, valmistella ja anoa apurahoja työunelmien toteuttamista varten, vastata jokaiseen blogiin tulleeseen kommenttiin huolella, pelastaa maailman ja hitto edes tilata uudet käyntikortit. Ajattelin lomailevani, luuhailevani, pussailevani ja viettäväni aurinkoisia päiviä perheeni kanssa.

Koen huonoa omatuntoa, että en ehdi olemaan lasten kanssa entiseen malliin ja auttamaan miestä kotitöissä niin paljon kuin haluaisin. Kukaan muu ei multa odota tämän enempää kuin minä itse. Roolien vaihtaminen miehen kanssa ei ole onnistunut multa kivuttomasti, ja ajelehdin roolien välissä yrittäen ottaa molemmista suunnista tulevat aallot vastaan tyynesti luovien. Päässä tuntuu juoksevan sähköisiä muurahaisia.

Ehkä tässä on vähän sama tilanne kuin matkustaessa aurinkolomalle, jossa päätyykin kököttämään tuulipuku päällä sateessa koko viikon. On ihan hemmetin onnekasta olla just tässä tilanteessa juuri nyt, mutta silti odotin vähän enemmän sitä henkistä aurinkoa.

Toivon ja uskon, että liian korkealle asetettujen odotusten lisäksi kyseessä on vain perinteinen ilmiö ennen juhannusta. Asiat pitää tykittää nyt valmiiksi, koska heinäkuussa koko Suomi hiljenee. Syksykin pitää olla jo hyvin paketoituna ennen sitä. Osansa saattaa olla myös sillä, että laitteet hajoilevat ja sitä myötä aikaa ja hermoja palaa oman elämänsä ATK-tukena toimimiseen. Ehkä kyse on siitä, että tukea vasten seisomaan oppinut kuopus hulinoi kaikki yöt uutta taitoaan harjoitelleen. Ehkä siitä, että esikoinen on alkanut vaellella öisin sekä hyppiä päivisin kaikesta menosta ja tekemisestä huolimatta tylsistyneenä seinille. Ja ihan takuulla kyse on siitä, että edelleen menen useammin nukkumaan yhden jälkeen kuin ennen yhtätoista.

Eihän tällaisesta saisi pakko on pärjätä ja ahdistuksensa niellä -Suomessa edes valittaa. Kun kaikki on lopulta ihan uskomattoman hyvin. Isikesä on yksi perheemme parhaita päätöksistä koskaan. Toinen puoli minusta on onnellisempi kuin koskaan näistä yhteisistä hetkistä, toinen sätkii maanisena. Välillä ei tarvita kun pisara, jotta valmiiksi täysi lasi läikkyy yli. Siihen ei auta edes se, että toinenkin on juomassa pillillä siitä täpötäydestä mukista niin paljon kuin vain kykenee. En voi kieltää, miten väsynyt edelleen olen ja miten heräilen yöllä miettimään tekemättömiä hommia sydän jyskyttäen. Kropassa tuntuu siltä kuin olisi juossut elämänsä pahimmassa krapulassa puolimaratonin.

Parissa viikossa pitäisi kuitenkin helpottaa. Ja jos ei helpota itsestään, on vain pakko painaa vähän jarrua. Sen olen luvannut itselleni ja perheelleni. Kulunut kuukausi edellisten kuukausien päälle on taas ollut hyvä muistutus siitä, että kalenteriin pitää varata aikaa myös hengittämiselle. Työt eivät tekemällä lopu. Välillä ihan ookookin riittää, eikä aina tarvitse olla hioa asioita täydellisyyteen asti. Olen myös taas saanut tajuta, että vaikka kuinka rakastaisi työtään ja tavoittelisi unelmiaan, se voi silti olla kuluttavaa.

Tänään pyysin, että mies huolehtisi, että menen hänen kanssaan samaan aikaan nukkumaan, enkä jää koneelle hoitamaan vielä tätä juttua. Heinäkuussa Suomen hiljentyessä aion minäkin vääntää omaa volyymiani hiljaisemmalle ja silloin tällöin painaa ihan pause-nappulankin pohjaan. Ja sen jälkeen taas kerran yrittää opetella, miten heinäkuisen olon saisi luotua tarvittaessa keskelle kaoottisinta arkeakin.