Tuulivoimalapuistot ovat hypnoottisia. Voisin tuijotella horisontissa ylväinä kohoavia tuulimyllyjä tunteja sanomatta sanaakaan. Se on vähän kuin katselisi rantakallioihin iskeytyviä aaltoja. Liikkeen jatkuvuus saa kropan pysähtymään ja mielen tyhjäksi. Luonnon voima tekee vaikutuksen ja itsensä tuntee pieneksi.

Lapsuudenkotini läheisyyteen on viime kuukausien aikana noussut Suomen tähän asti suurin tuulivoimapuisto. Viimeinenkin 16 tuulivoimalasta on saatu nyt pystyyn. Ollessamme hiljan käymässä vanhemmillani, lähdimme pällistelemään tuulipuistoa ihan lähietäisyydeltä. Matkanjohtajana toimi isäni, jonka tuulivoimaa suosivan esimerkin ansiosta mekin muinoin vaihdoimme sähkömme vihreämpään.

Siellä me seisoimme koko sakki päät kenossa tuijotellen yläilmoissa pyöriviä vappuviipperöitä. Osa voimaloista oli vielä palasina maankamaralla, mikä antoi viipperöille vähän paremmin mittasuhteita. Kepinnokkaan nostettu konehuone olikin kuorma-auton kokoinen ja roottorin napa kuin matkustajalentokoneen nokka. Tuulimyllyn lapaosa näytti junanvaunun kokoiselta surffilaudalta, joka on vääntynyt mutkalle.

Saman Pohjanmaan-reissun aikana seisoskelin eräänä iltana saunan jälkeen terassilla ja katselin lapsuusajoistani muuttunutta maisemaa. Tunsin ylpeyttä, että myllyt ovat juuri siinä; Kyrönjoen kupeessa, pellonpientareella ja metsänrannassa. Tuulivoimalat ovat osaltaan varmistamassa, että tuo itselleni niin rakas maalaismaisema toivottavasti säilyy katseltavana vielä monille sukupolville minun jälkeenikin.

Jaa