Voi että mä tykkään jouluajasta. Siitä että koko maailma laitetaan yhteistuumin minimiliekille muutaman päivän ajaksi. Jos mä muuten olen koko ajan jonkinlaisessa valmiudessa vastaamaan, selvittämään, tekemään, olemaan ja menemään, jouluna ei tarvitse. Sähköpostikin on ihan hiljaa. Ja vaikka joku posti tulisikin, kukaan ei odota siihen vastausta juuri nyt. On ihan oikeasti sellainen tunne, että kukaan muu ei tarvitse minua kuin nämä ihmiset tässä ympärillä.
Onneksi mies haki ja sai joulun vapaaksi. Se on ollut niin niiden menetettyjen pyhäkorvausten arvoista. Kaikki muut pyhät ja juhlat eivät ole niin väliksi, mutta joulu on rakkauden juhla. Jouluaattoaamuun pitää saada herätä samoista lakanoista koko perhe. Muu tuntuu vain niin tavattoman väärältä.
Kello tuntuu jouluna kulkevan verkkaisesti. Yhtenä päivänä ehtii vaikka mitä, vaikka mitään erityistä ei olisikaan tarkoitus tehdä. Parasta on se, kun sanattomasta sopimuksesta jokainen pikkuhiljaa kerääntyy katsomaan sytytettyä takkatulta. Ei puhuta mitää tai sitten kerrotaan niin hölmöjä juttuja, että kukaan muu ei niille osaisi nauraa kuin me. Kunhan ollaan siinä, kylki kyljessä, villasukat makkaralla.
Juuri ennen pyhiä ajelimme isomummua katsomaan ja samalla yhdeksi yöksi mökille. Rannikolta sisämaahan päin ajaessa vesisade muuttui ensin rännäksi ja lopulta kimaltelevan hileiseksi lumisateeksi. Ajoimme eri reittiä kuin yleensä, ja kai siksi katselin ohi kiitävää maisemaa tarkemmin. Ohitimme kymmeniä taloja, jotka seisoivat tyhjillään lakeuksien keskellä. Portinpielet repsottaen, osittain rikkinäiset ikkunat mustina ammottaen. Pystyin nähdä menneen kauneuden niiden halkeilevien maalien ja romahtaneiden nurkkien takaa.
Joskus niissä autioissa taloissa on asunut onnellisia perheitä unelmineen. Mietin, minkälaisia jouluja niissä taloissa on vietetty aikoinaan. Olisivatko ne perheet uskoneet, että joskus heidän kodeistaan elämä vain hiipii pois ja lopulta hiljalleen kokonaan katoaa? Nyt autiolle pihamaille kerääntyi äänettömästi lumikerros, johon ei enää koskaan painautuisi pikkuisten askelten jälkiä. Se sai surulliseksi, ja tunsin pohjalaisten juurieni kasvukipuilevan. Syksyllä herännyt outo haave kodista verannalla ja marjapensailla sukelsi taas esiin jostain vatsalaukun takaa.
Tällaisina hetkinä, kun joulu luo pehmeän kiireettömän illuusion Pohjanmaan ylle, mä tunnen oloni villinä kiemurtelevaksi puunjuureksi. Vaikka viheriöin elinvoimaisena Helsingissä, alkuvoima minusta on täällä, kiinni lakeuden routaisissa pelloissa. Miten paljon kaipaankaan sitä, että meillä olisi suvun tuoma juuristo ympärillä. Ettei arjessa tarvitsisi pärjätä lähes sataprosenttisesti vain meidän perheenä.
Lapset nauttivat, kun ympärillä on paljon sylejä ja leikkikavereita. Joitakin läheisiä ei olla nähty kuukausiin, mutta aika ei ole tullut väliin. Esikoinen tahtoo jäädä turisemaan isomummun kanssa ihan kahdestaan siksi aikaa, kun me muut käydään kaupassa. Toisena päivänä hän pelaa isomummin kanssa muistipeliä ja alkaa heti suunnitella yökyläilyä hänen luokseen. Ei varmasti olla ainoita, jotka toivovat, että välimatkaa olisi edes muutama sata kilometriä vähemmän.
Ja sitten samalla kaikilla meillä neljällä on jo vähän ikävä kotiin ja Helsinkiin. Esikoinen totesikin, että kotona on ikävä mummilaan ja kun on mummilassa, ikävöi kotia. Niinpä. Aina on ikävä jonnekin. Voisipa tällaisen joulumaan perustaa Helsinkiinkin aina tarvittaessa tai vähintään kerran kuussa.
Tyhjät ja ränsistyneet talot tekevät minutkin surulliseksi. En osaa olla ajattelematta ketä siellä on asunut, miten siellä on laittettu ruokaa, tehty lumitöitä tai hoidettu puutarhaa. miten joku on nukkunut siellä ja joku nauranut tai itkenyt. Sen voi melkein kuulla. Ja sitten se talo seisoo yksi ja hylättynä ilman asukkaista, vain muistot ympärillään. Joku on sen talon rakentanut, se on ollut jonkun unelma joskus. Siellä on ollut jonkun elämä joka nyt rapistuu kunnes sen kohtalona on tulla puretuksi. Voi miten tahtoisin pelastaa jokaisen tällaisen talon.
Meidän esikoinen kyselee kotona ollessa, miksei voida asua mummon ja papan naapurissa ja mummolla ja papalla kysyy, miksei olla kotona yötä 🙁 Välimatkaa 600km. Itse kaipaan Helsingin joukkoliikennettä, menoa ja palveluita vaikka viihdyn rauhallisella kotiseudullani ja rakastan kirkasta taivasta ja pimeyttä, joka Helsingistä puuttuu. Me muutettiin pois Helsingistä ja käydään lomilla fiilistelemässä kaupunkieloa.
Hyvä puoli pitkissä välimatkoissa on, että tämä on kuin lomamatka ilman hotellikuluja 🙂 Ja lastenhoitajatkin ovat lähellä 😉
Itsekin voisin uppoutua tunneiksi vain kuvittelemaan talojen vaiheita ja elämää. Ja joo, itsellekin tulee tunne, että tahtoisin ottaa jokaisen tyhjillään olevan ränsistyvän kodin syleilyyni ja sytyttää sen taas elämään.
Niin se taitaa olla, että siitä ikävästä ei pääse mihinkään. Aina se kiemurtaa sydämeen, vaikka missä olisi. Nyt saatiin olla Pohjanmaalla melkein kaksi viikkoa, mikä näemmä riitti täyttämään rauhaa ja hiljaisuutta sielussa. Nyt oli ihan tosi mukava päästä myös takaisin kaupungin menoon ja palveluiden ääreen 🙂
Vaikka aina välillä haaveilen, että mummila olisi viereisessä rapussa, tuntuu ihan kamalalta myös ajatus, että lapsilla ja meillä vanhemmillakaan ei olisi maaseutumummilaa, joka eroaa niin totaalisesti omasta elinpiiristämme. Matka vanhempieni luo tuntuu tosiaan aina lomamatkalta ja on jotain erityistä sekä odotettua.
Nuista ränsistyneistä taloista tuli mieleen eräs ruotsinkielinen kylä tuossa vähän ennen Evijärveä. Niin upeita vanhoja autiotupia, että ei ole tosikaan. Ja niin surullisen näköisiä.
Voipi olla, että juuri noiden samaisten tupien äärellä minäkin mökkimatkalla herkistyin, sillä Evijärven suunnilla ollaan matkattu.
Meillä täällä maalla kotikuntasi lähettyvillä riittää autotaloja, kun kesällä yhteen kurkistelimme, näkyi keittiönkaapissakattiloita ja komerossa roikkui nauloissa karvalakkeja. Lattiat oli romahtaneet ja lähes kaikki hajotettu mitä irti lähtee. 🙁 puitakin oli eräs iso vedettävä laatikko (joka oli myös vedetty sijoiltaan) vielä täynnä. Eikä talossa ole vuosiin kukaan asunut. Mihin lie niin vauhdilla lähdetty. Ps. Me taietaan olla onnellisia, vanhempani asuvat naapurissa kahden talon päässä.:) -S
Voi! Tuon kaipuun juurilleen tunnistan hyvin. Olen asunut Helsingissä jo 25 vuotta, löytänyt täältä miehen, synnyttänyt neljä lasta ja koko elämä on täällä…mutta mutta.. Kyllä kaipuu Etelä-Pohjanmaalle elää edelleen jossain sielun syvyyksissä, vaikka todellisuudessa mua ei saataisi enää pois täältä Itä-Helsingin lähiöstä millään! Meillä on meri, metsät, pellot ja palvelut sulassa sovussa. Kaupunkiin hurauttaa vain rapiat 20 min. metrolla. Ihanaa alkavaa vuotta perheellesi!!
Tunnistin niin tuon kaiken. Juuret, hyvin vahvat juureni ovat Pohjanmaalla, vaikka nyt elämä onkin toisaalla. Mutta siellä lakeuksilla käydessäni en voi olla kuvaamatta, fiilistelemättä sitä tasaisuutta. Jotenkin tuntuu, että siellä käydessä sellainen rauha astuu sisälleni. Liittyykö se ihaniin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin, vai mistä se kumpuaa, sitä en tiedä, mutta tunnen sen. On helppo hengittää, näkee kauas.