Voi että mä tykkään jouluajasta. Siitä että koko maailma laitetaan yhteistuumin minimiliekille muutaman päivän ajaksi. Jos mä muuten olen koko ajan jonkinlaisessa valmiudessa vastaamaan, selvittämään, tekemään, olemaan ja menemään, jouluna ei tarvitse. Sähköpostikin on ihan hiljaa. Ja vaikka joku posti tulisikin, kukaan ei odota siihen vastausta juuri nyt. On ihan oikeasti sellainen tunne, että kukaan muu ei tarvitse minua kuin nämä ihmiset tässä ympärillä.

Onneksi mies haki ja sai joulun vapaaksi. Se on ollut niin niiden menetettyjen pyhäkorvausten arvoista. Kaikki muut pyhät ja juhlat eivät ole niin väliksi, mutta joulu on rakkauden juhla. Jouluaattoaamuun pitää saada herätä samoista lakanoista koko perhe. Muu tuntuu vain niin tavattoman väärältä.

Kello tuntuu jouluna kulkevan verkkaisesti. Yhtenä päivänä ehtii vaikka mitä, vaikka mitään erityistä ei olisikaan tarkoitus tehdä. Parasta on se, kun sanattomasta sopimuksesta jokainen pikkuhiljaa kerääntyy katsomaan sytytettyä takkatulta. Ei puhuta mitää tai sitten kerrotaan niin hölmöjä juttuja, että kukaan muu ei niille osaisi nauraa kuin me. Kunhan ollaan siinä, kylki kyljessä, villasukat makkaralla.

Juuri ennen pyhiä ajelimme isomummua katsomaan ja samalla yhdeksi yöksi mökille. Rannikolta sisämaahan päin ajaessa vesisade muuttui ensin rännäksi ja lopulta kimaltelevan hileiseksi lumisateeksi. Ajoimme eri reittiä kuin yleensä, ja kai siksi katselin ohi kiitävää maisemaa tarkemmin. Ohitimme kymmeniä taloja, jotka seisoivat tyhjillään lakeuksien keskellä. Portinpielet repsottaen, osittain rikkinäiset ikkunat mustina ammottaen. Pystyin nähdä menneen kauneuden niiden halkeilevien maalien ja romahtaneiden nurkkien takaa.

Joskus niissä autioissa taloissa on asunut onnellisia perheitä unelmineen. Mietin, minkälaisia jouluja niissä taloissa on vietetty aikoinaan. Olisivatko ne perheet uskoneet, että joskus heidän kodeistaan elämä vain hiipii pois ja lopulta hiljalleen kokonaan katoaa? Nyt autiolle pihamaille kerääntyi äänettömästi lumikerros, johon ei enää koskaan painautuisi pikkuisten askelten jälkiä. Se sai surulliseksi, ja tunsin pohjalaisten juurieni kasvukipuilevan. Syksyllä herännyt outo haave kodista verannalla ja marjapensailla sukelsi taas esiin jostain vatsalaukun takaa.

Tällaisina hetkinä, kun joulu luo pehmeän kiireettömän illuusion Pohjanmaan ylle, mä tunnen oloni villinä kiemurtelevaksi puunjuureksi. Vaikka viheriöin elinvoimaisena Helsingissä, alkuvoima minusta on täällä, kiinni lakeuden routaisissa pelloissa. Miten paljon kaipaankaan sitä, että meillä olisi suvun tuoma juuristo ympärillä. Ettei arjessa tarvitsisi pärjätä lähes sataprosenttisesti vain meidän perheenä.

Lapset nauttivat, kun ympärillä on paljon sylejä ja leikkikavereita. Joitakin läheisiä ei olla nähty kuukausiin, mutta aika ei ole tullut väliin. Esikoinen tahtoo jäädä turisemaan isomummun kanssa ihan kahdestaan siksi aikaa, kun me muut käydään kaupassa. Toisena päivänä hän pelaa isomummin kanssa muistipeliä ja alkaa heti suunnitella yökyläilyä hänen luokseen. Ei varmasti olla ainoita, jotka toivovat, että välimatkaa olisi edes muutama sata kilometriä vähemmän.

Ja sitten samalla kaikilla meillä neljällä on jo vähän ikävä kotiin ja Helsinkiin. Esikoinen totesikin, että kotona on ikävä mummilaan ja kun on mummilassa, ikävöi kotia. Niinpä. Aina on ikävä jonnekin. Voisipa tällaisen joulumaan perustaa Helsinkiinkin aina tarvittaessa tai vähintään kerran kuussa.

Jaa: