Esikoinen ei oikein koskaan ole ollut kiinnostunut leluista. Vauvana hänestä jännin lelu oli rapiseva voipaperi. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessani hän leikkii vieressä järjestelemällä nappikokoelmaani (oli muuten myös mun lempipuuhaa lapsena). Ihan vasta viime aikoina hän on alkanut ylipäätään leikkiä päivittäin tyytyväisenä myös itsekseen ilman kaveria tai vieressä häärivää aikuistirehtööriä. Onko se sitten pakon sanelemaa (vauvan myötä tirehtöörillä ei ole enää niin paljon aikaa vain ja ainoastaan hänelle) vai kehitysvaihe, tiedä häntä.
Mutta se että vauva leikkii, on jotain täysin uutta ja käsittämätöntä. Olin jo raskausaikana laittamassa vauvaleluja pois, sillä pidin niitä vain leluteollisuuden kierona tapana viedä esikoistaan odottavilta ummikkovanhemmilta loputkin rahat. Onneksi en niin tehnyt, sillä uusin tulokas on ollut heti innoissaan leluista.
Ensin tulivat helistimet. Kilisevien ja kolisevien lelujen viehätyksen vielä ymmärsin, sillä olihan aikaisempi kokemukseni vauvasta tyyppi, joka oli sitä tyytyväisempi, mitä enemmän elämää ja meteliä ympärillä oli. Soittorasiat menivät samaan sarjaan, ihan ymmärrettäviä leluihastuksia nekin. Mutta sitten kuopus löysi kätensä ja alkoi tapahtua.
Ensin hän riemastui ikihyväksi sitterin lelukaaresta. Kulmat keskittymisestä kurtussa hän räpelsi lelukaaren pusia palikoita. Pitkään ja hartaasti. Helistimet saivat uuden merkityksen, kun niiden muotoja pystyi tutkimaan ja pintaa maistamaan. Ja sitten. Sitten laitoin hänet koemielessä kaikkien leluturhakkeiden äidin, leikkikaaren, alle. Ja jätkä oli niin innoissaan, että ei ollut pysyä potkuhousuissaan.
Lelukaaren alle pötkötellessään hän tavoittelee yllään roikkuvia leluja ja kääntyilee tutkiakseen sivuilla olevia härppäkkeitä. Olenkin alkanut ymmärtää, miksi leikkikaaria kutsutaan myös jumppakaariksi. Kun ensimmäinen vauvavuosi kului beben kanssa, joka pääsääntöisesti huusi kuin pistetty porsas lattialla ollessaan, on tämä nykyinen meininki jotain ihan käsittämätöntä. Ja kai jopa joissakin piireissä, noh, melko normaalia.
Tämän nykyisenkin vauvan lempilelu on kyllä rapiseva paperi ja lempileikki vatsan pöristys. Ja esikoisen lempilelu on iso tyhjä pahvilaatikko ja lempileikki painiminen. Mutta niin vain meidänkin olkkarinpöydän alle on alkanut ilmaantua pienten lelufiguurien koteja ja keittiön nurkkaan kauppaleikkejä. Eivätkä retrohelistimet enää olekaan vain kivoja hyllyntäytteitä ja leikkikaari tilaa vievä pölynkerääjä.
Hyvät naiset ja herrat, taidamme todellakin olla tilanteessa, jossa meillä asuu tällä hetkellä kaksi leluilla leikkivää lasta. Tilanne, jota en olisi voinut kuvitella vielä neljä kuukautta sitten tulevaksi.
Meillä lapsi on leikkinyt melkein aina, useimmiten kaikella, mikä käteen sattuu, oli se sitten lelu tai leluksi annettu kodin käyttöesine. Nyt puolitoistavuotiaana lapsi mm. hoitaa pehmoleluja (laittaa nukkumaan, harjaa, syöttää ja vaihtaa vaippaa) ja päristelee leluautoilla.
Aivan asiasta kukkaruukkuun mielenkiintoinen kysymys, josta on ehkä postausaiheeksi. Työskentely muulloin kuin sunnuntaina vaikuttaa äitiyspäivärahaan. Tästä on kerran kirjoitettukin Hesarin mielipidepalstalla: http://www.hs.fi/paivanlehti/mielipide/Ty%C3%B6nteon+salliminen+vain+sunnuntaisin+on+absurdia/a1366431882161?src=haku&ref=arkisto%2F
http://www.hs.fi/paivanlehti/mielipide/Laki+m%C3%A4%C3%A4r%C3%A4%C3%A4+ty%C3%B6skentelyn+vaikutuksesta+%C3%A4itiysrahaan/a1367291480742?src=haku&ref=arkisto%2F
Miten bloggaajana (joka siis saa tuloja kai jonkin verran blogistaan) olet ratkaissut tämän asian? Naurettavaa pilkunviilaustahan tämä on, mutta voisiko periaatteessa blogillaan tienaava joutua ongelmiin, jos menee naputtelemaan tekstiä muulloin kuin pyhinä?
Toi voipaperi on kyllä niin klassikko. 🙂 En tiedä, onko niin, että esikoiset vain vaistoaa, että ihan turhaa innostua leluista, kun tarjolla on elävää viihdettä, mutta meillä asetelma oli aika samanlainen: esikionen ei vauvana juuri viihtynyt itsekseen, kun taas kaksoset vietti leikkimatollaan pitkiä pätkiä. Tosin niillä tietysti oli siinä seurana myös toisensa, nelikuisina ne jo kehitti ensimmäiset yhteisleikit levittämällä pukluaan nelikätisesti ympäriinsä. Voi miten somaa. 😉
Postauksia voi onneksi kirjoittaa jemmaan, kuten tämänkin kohdalla on tehty 🙂 Mutta vaikka laittaisin postauksen ajastukselle, käyn laittamassa ne vielä some-kanaville, mitä ei voi tehdä sunnuntaisin valmiiksi. En myöskään tahdo kommenttiosion olevan ilman mun vastauksia aina viikon kerrallaan, joten niihin vastailen muulloinkin.
Jos kohdalle sattuu esimerkiksi yhteistyöpostaus, joka vaatii esimerkiksi jossain olemista arkisin, ilmoitan sen Kelaan. Ihan simppeliä, vaikkakin vähän ekstraduunia vaatii.
Mutta se on sanottava, että työnteon rajoittamisesta on bloggaajalla se huono puoli, että hommat raahaavat jäljessä. Esikoisen synttärijuhlistakin on jo pian kaksi kuukautta, mutta postaus makaa puolivalmiina koneen uumenissa. Tämän postauksen kuvat olen ottanut valmiiksi jo kaksi kuukautta sitten. Lisäksi mulla on esimerkiksi yksi supermielenkiintoinen postaus d-vitamiinista tuloillaan, mutta haastattelujen hoitaminen yms vain sunnuntaisin h i e m a n hidastaa tekemistä.
Sitten on monia harmaan alueen hommia. Miten esimerkiksi Instagram. En saa siellä rahaa kuin sovituista yhteistöistä (jotka tietty merkkaan yhteistöiksi), mutta onhan se ylläpito osa Lähiömutsin ”brändiä”. Pitäisikö Insta-fanin siis keskittää varpaidensa ja aterioidensa kuvailu vain sunnuntaihin. En tiedä.
Minä sanoisin, että tämä on ihan persoonakysymys. Tietysti esikoisuudellakin voi olla asian kanssa tekemistä, mutta meillä kun on lasten välillä ikäeroa kuitenkin viisi vuotta niin kakkosellakin on ollut leikittäjiä tarjolla. Esikoinen ei koskaan ole oikein osannut leikkiä. Koin siitä suurta huolta pitkään, kun tuntui että kyllähän lapsen pitää leikkiä. Hän on myös aina vaatinut paljon viihdyttämistä, muuten menee meno aktiivisella pojalla turhan rajuksi, kun itse ei osaa keksiä itselleen mielekästä tekemistä. Nykyään kyllä uppoutuu lukemiseen pitkiksi ajoiksi. Sen sijaan kakkonen, joka on nyt kolmevuotias, saattaa uppoutua mielikuvitusmaailmaansa lelujensa kanssa pitkiksi ajoiksi niin, että ei kuule eikä näe ympärillään mitään. Ja koko ajan kuuluu valtava papatus kun puhuu ääneen mitä nukkeperhe juuri milloinkin tekee.
Itse olin lapsena enemmän jälkimmäisen kaltainen joten ehkä siksikin stressasin niin paljon tuosta esikoisesta kun ”kyllähän lapsen pitää leikkiä”.
Lelukaari ei todellakaan ole mikään turhake. Meidän kuopuksella oli usein kakka tiukassa, mutta riemukas jumppa lelukaaren alla päättyi usein kauankaivattuun pörinään.
Siitä voi kyllä vähän huolestua, jos lapsi ei opi leikkimään, vaan vain järjestelee tavaroita. Se voi viitata jonnekin autisminkirjoon.
Lelukaari oli meilläkin vauvavuoden parhaita investointeja. Se viihdytti minityyppiä jopa yli puoli tuntia kerrallaan kuukauden ikäisestä reilu puolivuotiaaksi, jolloin vauva alkoi liikkua. Sain juoda monet aamukahvit ihan rauhassa 🙂
Juu, ymmärtäähän sen, että elävä viihde on hauskempaa kuin lelut 😀 Mutta esikoinen on myös luonteeltaan kovin erilainen ja vauvana oli suuritarpeinen, joten silläkin on tekemistä asian kanssa.
Mulla on ehkä ollut vähän stressiä siitä, että hän ei kiinnostu LELUISTA, kun kyllähän sitä länsimäisen ipanan kuuluu leluilla leikkiä. Mutta nyt vasta olen ymmärtänyt, mikä rikkaus on, että hän löytää leikkiä asioista, paikoista ja esineistä, jotka eivät ole leikkimiseen varta vasten valmistettu.
Nää on just näitä juttuja, että tarpeet vaihtelevat jopa saman perheen lasten kesken. Kyllä me pärjättäis vallan hyvin ilmankin lelukaarta, mutta kiva, että sille nyt kakkoskierroksella on tullut käyttöä.
Leikkiä on niin monenlaista, ei siihen todellakaan aina tarvita *leluja*. Se on vähän samanlainen ajatus kuin se, että ulkona vain leikkipuistossa voisi leikkiä. Ja sellaista tapaa nähdä maailmaa karsastan todella paljon. Haluan opettaa lapsilleni, että maailma on leikkipuisto ja seikkailu.
Järjestelystä sen verran, että mäkin tosiaan muistan, miten pienenä tykkäsin järjestellä mummin nappirasiaa. Järjestelystä tykkään kyllä edelleen, mutta autismia siinä ei ole takana 🙂
Oho, no ei sentään puolta tuntia täällä, mutta jonkin aikaa kuitenkin. Ja sekin jonkin aikaakin tuntuu ihan ihmeelliseltä edellisen vauvavuoden perusteella 🙂
Meilläkin esikoista rauhallisempi ja tyytyväisempi kuopus leikkii ihan eri tavalla kuin esikoinen vauvana. Vauvalelut häntä ei kyllä kiinnosta, vaan parhautta ovat esikoisen lelut. Olin aika äimänä, kun näin miten hartaudella seitsenkuinen ryömijä keskittyy tyhjentämään parkkitalon autoista ja täyttämään sen palapelin paloilla ja duplopalikoilla 😀
Vihreä tässä moi, laitan nyt tällä nykyään aktiivisella blogilla kommenttia. 🙂
Meillä esikoinen käytti jumppakaartansa ahkerasti, kuopuksella oli aika turha, se tutki _kankaita_ :D.
Ja nappikokoelman järjestäminen <3. Jotenkin ihanaa, että kaikkien teknien vempainten keskellä nykylapsillakin pop.
Pikaisena kommenttina tuohon autismihuoleen: musta tuntuu, että kaikenlainen tavaroiden (mitä pienempää sälää, sen hauskempaa) järjestely on monen 2-3-vuotiaan lempipuuhaa. Näin myös meillä ja monessa tuttavaperheessä. 🙂
Meillä on riittänyt kovasti riemua tuon saman lelukaaren kanssa, vaikka enää kuopus ei kyllä viihdy sen parissa yksinään, koska siihen on iskenyt krooninen äidinkaipuu, mutta vielä jokin aika sitten saattoi viihdyttää itseään pitkiäkin aikoja kaaren alla. Kuopus on alusta alkaen jaksanut ihan kiitettävästi tutkia leluja itsekseen toisin kuin esikoinen vauvana…mutta mahtavaa on myös se, että 2 v 8 kk -esikoinen jaksaa nykyään leikkiä pitkiäkin roolileikkirupeamia itsekseen, eikä tarvitse enää jatkuvasti leikittäjää tai viihdyttäjää. Tämä tosiaan helpottaa arkea huomattavasti, varsinkin nyt kun kuopus ei haluaisi päästää mua silmistään.
Asian vierestä kysäisen, että onko Minimen uhmaiästä postauksia, tai onko sellaista ylipäänsä ollut 😉 Tällä hetkellä ois tarpeen lukea kaikki kauheimmat muiden kullannuppujen uhmakohtaukset ym ongelmat että jaksais tuon omansa kans!
Joo, näin on. Sitten kun se on ainoata leikkiä, mihin lähempänä kouluikää lapsi pystyy, voi jo huolestua.
Ihan pakko kommentoida tähän alaa opiskelevana, ei kenenkään pidä huolestua vaikka järjestelyleikit olisivatkin ainoat leikit, vaikka sitten lähempänä kouluikää. Autisminkirjon sairauksista kertoo niin moni muukin, aika paljon merkittävämpi, asia. Näitä diagnooseja nyt voi keittiöpsykologialla luoda kelle vain mistä vain jos oikein epäilee ja googlettelee.
Opiskeletko oikeasti alaa, jos kirjoitat autisminkirjosta sairautena? Minun lapseni on sairas silloin, kun hänellä on flunssa. Sen sijaan autisminkirjon piirteet ovat luonteenpiirteitä, osa hänen persoonaansa.
Kyllä vain Riitta opiskelen, näkemykseni on lääketieteellinen ja koska autisminkirjon ”piirteet” diagnosoidaan, puhutaan sairaudesta. Autisminkirjoon kuuluu toki monenlaisia alalajeja, jotka ilmenevät jokaisella ihmisellä eri tavoin. Omista flunssaisista lapsistani puhun kipeinä, sen sijaan mielestäni on ihan ok, että nuorin lapseni ”sairastaa” downin oireyhtymää. Eiväthän mitkään muutkaan pitkäaikaissairaudet heikennä ihmisarvoa, joten miksi sairaudesta ei sairautena saisi puhua?
Nyt tosin lipsutaan postauksen aiheesta sen verran sivuraiteille että omalta osaltani jätän keskustelun tähän 🙂
Minulla ei ole omakohtaista kokemusta eikä koulutusta, joten en sano muuta kuin sen, että jos vain olisi aikaa, minä yhä edelleen järjestelisin mielelläni nappikokoelmaani 🙂
Luonteilla on tosiaan varmasti tekemistä asian kanssa. Kuopus malttaa keskittyä leikkimään paremmin.
Ja juu, esikoisen lelut ne vasta jänniä ovatkin!
Eikä, nyt kun sanoit, meilläkin esikoinen tutki kankaita! Vaatteiden saumat ja pesulaput olivat kans jänniä 😀 Pitäiskin tehdä kuopukselle nyt sellainen kangasleluhärpäke, jota suunnittelin esikoiselle tekeväni. En sitten tiedä, olisiko se kuopuksesta yhtään niin jännä.
Äläpä, helpottaa arkea ihan älyttömösti, että jää monitoimiviihdepakettina olemiselta aikaa vähän muullekin 😀
No mä olen pitänyt sitä asiaa vähän sellaisena, että en tahdo siitä nettiin kirjoittaa. Tosin sen jälkeen olen sitten ylittänyt tuota asettamaani rajaa kirjoittaessani vaikeuksista nelihenkisen perheen alkutaipaleella, kun en oikein osannut ilman esimerkkitilanteita pukea hankaluuksia sanoiksi. Yksi postaus uhmasta on täällä , mutta se ehkä ihan tarjoa vertaistukea 🙂