Tänään on taas ollut näitä päiviä, kyllä te mutsikollegat tiedätte. Vitutusta ja väsymystä aamusta alkaen. Helpottaisi, jos joskus tekisi niin kuin joka aamu silmät sahajauhoa täynnä vannoo ja menisi iltaisin ajoissa nukkumaan.
Mutta kun ei pysty. Iltaisin on ainut hetki saada jotain aikaiseksi, eikä siinä hurmoksessa tahdo ajatella nukkumista. Unipuuhissa aamu vain tulee nopeammin ja sen mukana jokaisessa solussa painava väsymys.
Mutsius on tehnyt entisestä aamuihmisestä iltaihmisen. Ennen rakastin aikaisia aamuja, jolloin sain parhaiten tehtyä asioita ja luovuus pulppusi. Raikas aamuilma ja heräävä kaupunki saivat aikaan onnentunteen, joka kutitteli vatsanpohjaa. Olin niitä raivostuttavia ihmisiä, jotka heräävät leipomaan aamiaispöytään sämpylöitä kuudelta ja fiilistelevät muiden vielä nukkuessa, kuinka tänään kaikki on mahdollista.
Nykyään yritän pitkittää aamuja mahdollisuuksien mukaan. Rakastan edelleen aikaisten aamujen linnunlaulua ja päivän ensimmäisten ratikoiden kolinaa, ei se siitä. Mutta entisessä elämässä menin nukkumaan kymmeneltä. Nykyään joskus seuraavan päivän puolella. Pätkissä nukuttu yö ja vauvan toimesta toteutettu herätys aamuvarhain saavat aikaan sen, että itselläni on aamusta lähtien olo kuin laskuhumalaisella aamuyöstä nakkikioskilla, kun toinen kenkä on hukassa ja tuleva megadarra koputtaa ohimoa.
Päivisin asiat, astiat, pyykit, pölykoirat ja ajatukset kasaantuvat. Jos yritän viikata pyykkejä, joudun keskeyttää työn kaksitoista kertaa viihdyttääkseni hänen kuninkaallista korkeuttaan. Lähiöjepen ollessa kotona Minimen kanssa, yritän ommella, mutta toisesta huoneesta kuuluva kitinä saa langan menemään sotkuun ja neulan katkeamaan.
Olenkin todennut parhaimmaksi napata vauvan kainaloon ja viettää päivät kodin ulkopuolella. Kotityöt ja omat puuhat odottavat sitten iltayöllä, kun saa puunattua vessanpytyn kerralla puhtaaksi, ladattua tiskikoneen yhdellä otolla ja kirjoitettua blogia kahdella kädellä ja melkein puolikkailla aivoilla. Mutta totuus on, että ei mua iltaisin huvita. Piilotettu aamuihminen minussa tahtoisi jo nukkumaan ja hokee, kuinka aamulla kaikki sujuisi niin paljon näppärämmin. Silti notkun ja valvon.
Niinpä hommat kasaantuvat. Mulla on työpöydällä alati kasvava pino papereita, jotka pitäisi käydä läpi. Siellä on esimerkiksi veroilmoitus, jonka viimeinen jättöpäivä oli ja meni. Freelancerin elämää viime verovuotena viettäneenä olisi ollut oleellista täyttää se ajallaan, mutta entinen pedantti minä on kadonnut jonnekin univelan alle.
Tällaisina paskapäivinä to do -lista tuntuu syövältä, joka lannistaa ja saa ajattelemaan, että ihan sama, vittuakos tässä enää millään väliä. Aurinko on perseestä, sillä se paljastaa, kuinka armottoman likaiset ikkunat ovat. Kissankarvoja on sohvatyynyissä, matoissa, verhoissa ja pölypalloina kaikkialla. Sisällä on tuskaisen kuuma, sillä emme ole saaneet aikaiseksi hankkia ikkunoihin verkkoja, jotka mahdollistaisivat tuuletuksen ilman ikkunoista tipahtelevia katteja. Kissojakin vituttaa, ne riehuvat, maukuvat, tiputtelevat tavaroita ja tappelevat keskenään.
Mä niin haluan, että saan muuttua takaisin aamuihmiseksi sitten joskus, kun tuo yksi mini-ihminen viihtyisi hetken itsekseen. Että voitaisiin puuhailla tovin omiamme, mutta samassa tilassa. Yhdessä, äiti ja tytär.
Siihen asti mä toivon, että saisin kerran kuussa päivän, jolloin saisin tehdä kaikki tekemättömät asiat pois ahdistamasta mieltä. Tai edes osan. Luututa ja jynssätä, ommella, vastata sähköposteihin, kitkeä, arkistoida, kokata, selvittää asioita, täyttää lomakkeita ja nikkaroida. Ilman keskeytyksiä. Aamusta lähtien.
Ehkä sitten Lähiöjepen lomalla.
Sitä odotellessa yritän tsempata itseäni uskomalla äitini viisaisiin sanoihin. Hän kun tokaisee aina valittaessani aikaansaamattomuuttani, että saithan sinä taas vauvan yhtä päivää vanhemmaksi – siinä on ihan tarpeeksi tekemistä ja aikaansaamista.
Jaa: