Kuopuksen alkaessa kasvaa kohdussani, odotin mielenkiinnolla, miten tällä kertaa kävisi. Koska enää ei tarvinnut räpiköidä lapsettoman ja perheellisen minän välillä, mieli oli tyyni. Tiesin, että saisin taas uppoutua täysin mutsilandian pyörteisiin, mikäli siltä tuntuisi. Sieltä selviäisi kyllä takaisin elämään, johon kuuluu muutakin kuin äitiys ja lapset. Haaveilin jopa kirjaimellisesta lapsivuodeajasta, jolloin vain köllöttelisin pesäksi muutetussa makuuhuoneessamme vauvan kanssa kokonaisen kuukauden.
No eihän musta sellaiseen pesimiseen ollut, tiesinhän minä sen. Ei vaikka sellaisen toteuttaminen mahdollisuuksien rajoissa olisi hyvä synnytyksestä palautumiselle, maidon nousemiselle ja vauvaan tutustumiselle. Olen vain paikoillaan olemiseen ihan liian levoton. Vauva onkin kulkenut mukana menossa vastasyntyneestä lähtien. Tällä kertaa en kuitenkaan pakonomaisesti juossut kaupungilla ja haalinut vieraita kylään heti vauvan synnyttyä pitääkseni huolen, että maailma ei jätä minua, vaikka minusta on tullutkin äiti. Nyt tahdoin nähdä ystäviä vain ihan sen takia, että he ovat minulle yhtä tärkeitä nytkin, vaikka elämääni on syntynyt yksi poika ylitse muiden.
Jos esikoisen aikaan ensimmäiset neljä kuukautta olivat musta mönjää ja sitä seuraavat neljä kuukautta harmaata usvaa, nyt on ollut selkeää heti synnytyssairaalasta lähtien. Olen voinut niin normaalisti, että itseäni hämmästyttää. Sen lisäksi että toivuin synnytyksestä fyysisesti käsittämättömän nopeasti (noh, paitsi vatsaröllykän osilta), pääkin on pysynyt skarppina. Esikoisen aikaan hämmästelin, miten lähes kaikkialla Pohjoismaiden ulkopuolella äitiysvapaa on niin lyhyt. Itse en olisi ollut työkykyinen ensimmäiseen puoleen vuoteen. En todellakaan olisi ollut. Nyt tuntuu, että yöheräilyistä huolimatta voisin jo mainiosti toimia työssäni.
Eivät nuo yöheräilyt silti helppoja ole olleet. Nyt kun apunani ei ole ollut niitä pään höttöiseksi laittavia hormoneita. Pakostihan imetyshormoneja kropassani myllertää, mutta samalla kun ne ovat antaneet oloni olla normaali, ne eivät ole auttaneet yöheräilyissä. Ekalla kierroksella yöimetykset menivät siinä samassa usvassa kuin päivisinkin. Nyt olo on yöheräilyjen jäljiltä aamuisin samanlainen kuin olisi ilman vauvaa ja jonkun herättäessä useamman kerran yössä.
Mutta muuten tämä vauvavuosi on ollut ainakin tähän mennessä epätodellisen helppo ensimmäiseen verrattuna. Tietenkin myös kokemuksella on tekemistä asian kanssa, mutta myös sillä, että esikoinen oli vauvana suuritarpeinen, kun taas kuopuksella tuntuu olevan kaikki hyvin ilman sen suurempia säätöjä. Kun kaikki aika ei mene imettämiseen, hytkyttämiseen, nukuttamiseen ja vauvan tyytymättömyyden itkemiseen sekä ihmettelyyn, on mulla nyt ollut aikaa olla äidin lisäksi minä. Lähtien ihan siitä, että ehdin juoda kahvini kuumana, vaikka välillä se vaatii ykkösellä kiskaisua. Ehdin harjata hiukseni, pitää huolta kunnostani ja pussailla miestäni. Minusta tuntuu hyvältä piipahtaa välillä jossain ilman vauvaa, kun esikoisen aikana se tuntui fyysisesti pahalta. Tällä kertaa kykenen imuroimaan, laittamaan ruokaa ja käymään suihkussa. Voin, jaksan ja haluan meikata. Pieniä ja suuria asioita, jotka kokonaisuudessa auttavat pitämään onnellisuustasoani yllä.
Tehokkaimmin vauvakuplan on pitänyt loitolla esikoiseni. Ei voi jäädä köllöttelemään vaaleanpunaiseen hattaraan tai hautautua mustaan toivottomuuteen, kun yksi tärinäsanteri pitää rattaita pyörimässä. Onhan siinä huonojakin puolia, kuten se, etten voi nukkua univelkoja pois päivisin vauvan nukkuessa. Mutta muuten on ihanaa, että elämä ei tunnu pysähtyneen, vain ainoastaan hidastuneen tämän vauvavuoden ajaksi. Ja kun vauvavuoden on hadlannut jo kerran aikaisemmin, ei tällä kertaa tarvitse viettää öitään selvittäen kestovaippojen kryptisyyksiä tai hämmästellen, että vauvan vieressä nukkumiselle on olemassa virallinen termikin. Vaikka tälläkin kertaa esimerkiksi käytämme kestovaippoja, kannamme lasta ja nukumme perhepedissä, ne eivät enää ole valintoja, kuten vielä esikoisen aikana välillä tuntui olevan. Nyt nuo asiat vain, noh, ovat.
Ensimmäisen vauvavuoden aikana inhosin eniten sitä, että tunsin itseni yhteiskunnan ulkopuoliseksi. Ystävillä ei tuolloin vielä juuri ollut lapsia, ja kaikilla muilla tuntui olevan samat kuviot, työt ja vakibaarit kuin ennenkin, mutta minun elämäni oli heittänyt kuperkeikkaa. Tällä kertaa kaikki muu on säilynyt ennallaan, ja muuttujia ovat ”vain” vauva ja yksi tauolle laitettu työ.
Ekalla kierroksella tunsin itseni myös sosiaalipummiksi. Tiedän sen olevan hölmöä, sillä Kelan tarjoama vanhempainraha on suomalaisten vauvaperheiden upea etuoikeus. En vain ollut tottunut siihen, että elanto kokonaisuudessaan tulee valtiolta. Opiskelutukiaikoina tein lisäksi paljon töitä, enkä muuten ole onnekseni joutunut tukia nostamaan. Nyt olenkin huomannut, että blogi on minulle ihan valtavan tärkeä, sillä edelleen jostain (luultavasti totaalisen typerästä) syystä kammoksun tukien varaan heittäytymistä. Ja tällä tarkoitan nyt vain ja ainoastaan itseäni. Blogi tuo elannon lisäksi elämääni tapaamisia ja pitää sähköpostiliikenteen elossa. Pöljää tai ei, nuo työmeilit ja kalenteriin sinne ja tänne tipahtelevat palaverit pitävät samalla minut elossa, minuna.
Ehkä juuri blogin ansiosta tällä kertaa minulla ei ole mitään kiirettä töihin. Aion toki tehdä ”oikeitakin” töitä vanhempainvapaan loputtua ja oman hoitovapaapätkäni ohessa, sillä se onnekseni on omalla alallani mahdollista. Mutta en tunne riutuvani, kun joudun olemaan kotona. Päinvastoin. Nyt asiat ovat kuten niiden kuuluisi ollakin: tunnen että saan olla kotona. Tällä hetkellä paketti on kaikkine osineen niin täydellinen, että haluaisin vauvavuoden jatkuvan ikuisesti. Enpä olisi ikinä uskonut.
Taidan sittenkin leijailla siellä vauvakuplassa. Ja niin on juuri hyvä.
Olipa kauniisti kirjoitettu. Varmasti hyvinkin totta. Tässä kun odottelee sitä ensimmäistä tyyppiä maailmaan, ei osaa sanoa tulevaisuudesta vielä mitään. Jotenkin tuntuu kuin koko vuosi olisi odotustilassa, jonka tilanne ratkeaa seuraavien kuukausien aikana. Ja töiden loppuminen vasta kauhistuttaakin… Nauti siellä vauvakuplassa 🙂
Kiitos hyvistä postauksista! Haluaisitko joskus kirjoittaa kestovaipoista? Minulla oli käytössä ne poikamme kanssa ja mielellään luen muiden kokemuksia. Itse suosin silloin Bumgeniuksen ja Fuzzibunzim taskuja. Pienemmän kanssa mentiin myös kuori ja imu yhdistelmällä.
Ihana kirjoitus, tätä minäkin odotan toisen lapsen syntymältä. Siis sitä että kaikki olisi helpompaa kuin silloin esikoisen kanssa, kun kaikko oli uutta ihmeellistä ja hormonit pisti pään sekaisin 😀 Voisitko kirjoittaa teidän iltarutiineista ja siitä millä tavalla mahdutte kaikki nukkumaan samassa makkarissa, herääkö minime vauvan ääniim yms. Tämä on meille hyvin ajankohtainen asia, koska toisen lapsen syntymän jlk jatkamme myös kaksiossa ssumista, vieläpä hyvin pienessä sellaisessa. Makkariin meille kuitenki mahtuu kaikkien sängyt, joten järjestelyt siin mielessä samat kuin teillä 🙂 ihanaa vauva-ajan ja kotiajan jatkoa!
Ihana lukea blogiasi. Helppo samaistua noihin ajatuksiin, meillä esikoinen reilu kaksivuotias ja kuopus nyt vasta pariviikkoinen, mutta moni asia on meilläkin mennyt juuri noin. Esikoinen oli todella vaativa ja olin varautunut siihen että kun toinen lapsi syntyy, kaikki on ihan hirveää kaaosta eikä ole aikaa mihinkään. Mutta ei, olenkin tyyni ja rauhallinen ja nautin vauva-ajasta ihan toisella tavalla! Eikä muukaan ”minuus” ole unohtunut, käsittämätöntä! Hyvää vauvavuoden jatkoa teidän perheelle!
Juuri kirjoitin samansuuntaisista ajatuksista omassa blogissani.. 🙂 Ensimmäisen lapsen syntymään on 7 viikkoa, ja pelottaa ja jännittää se äitiys ja ”kupla”. Kuitenkin haluaisin pysyä omana itsenä, en pelkkänä äitinä. Ei mitään käsitystä millaiseksi itse muutun äitiyden myötä. 🙂
Ihana kuulla. Täällä odotellaan keskikolmanneksella kolmatta. Jokainen lapsista on syntynyt ja viimeinen tulee syntymään ikäerojenkin puolesta täysin erilaisiin tilanteisiin. Ensimmäinen sai vanhemmikseen 20v. reppureissaajat, jotka vähän pitkin hampain asettuivat aloilleen vuokrakaksioon ja etsivät töitä. Toinen sai melkein arjesta kiinni napanneet vasta valmistuneet pätkätöitä haalineet ja asumismuodokseen omistuskolmion pääkaupungista. Viimeisimmän vanhemmat ovat työpaikkojensa vakikonkareita ja kaikilla lapsiperheen perustatuksilla varistettuna. Omakotitalo, farmariauto ja koira. Yksi asia ei ole muuttunut, rinkka pakataan edelleen tasaisin väliajoin. Mukana kulkevat tavaramäärät tosin ovat kasvaneet. 😉 Maailmankaikkeudelta toivon, että kakkosen hurjan koliikin ja kahden vuoden sumun jälkeen pääsisimme edes vähän helpommalla. Iloista eloa teille!
-Sylvia
Vitsit kuinka hyvä kirjoitus sulta taas. Yhdyn moniin kohtiin. Meillä esikoinen 2-vee, toinen haaveissa. Ekan kohdalla tunsin pitkään, että on eristäytynyt koko maailmasta. Ehkäpä tähän vaikutti tajuton väsymys, elämän muutos sekä vauvalle kelpasi pelkkä rinta 6 kk:n ikään asti, joten olin kiinni hänessä koko ajan eikä omaa aikaa ollut yhtään. Samoin muistan miten välillä tuntui väärältä vaan olla kotona ja luuhata kerhoissa ja kahvitella, kun muut ihmiset käyvät töissä. Tyhmältähän tällaiset ajatukset tuntuvat, kun itse on valinnan tehnyt. Suurimmaksi osaksi aika kotona oli antoisaa ja ihanaa. �� t. Tiinahema
Eikö esikoinen ole enää osaa viikosta päiväkodissa, kun kirjoitit, ettet voi nukkua päiväunia vauvan kanssa?
Joo, sitä ei yhtään osaa odottaa, mitä ja kuka sieltä tulee, ei vaikka kyseessä ei olisikaan ensimmäinen vauvavuosi 🙂 Iloa ja onnea loppuraskauteen!
Ole hyvä! Kiva, että blostani on iloa. Kestovaippa-postaus on ollu to do -listalla jo vaikka kuinka kauan. En tiedä, miten en saa tarpeeksi inspistä kirjoittaaksen sitä. Mutta lupaan, että öööh, tämän vuoden puolella sen teen 😀
Käyhän monille toki niinkin, että kakkonen onkin esikoista haastavampi tapaus, mutta ainakin voi lohduttautua sillä, että ei ole enää samaan settiin ihan sekaisin kaikesta uudesta 🙂
Meillä iltarutiinit vähän vaihtelevat sen mukaan, onko mies kotona vai ei. Jos on, hän yleensä laittaa iltapalat meille kaikille, hoitaa esikoisen suihkun ja muut iltatouhut, monesti kylvettää vauvankin, kun mä puolestani kirjoitan silloin blogia. Iltasadun lukee kuka milloinkin, yleensä mies, kun mä samaan aikaan sitten imetän / kylvetän vauvaa. Jos olen kolmistaan lasten kanssa, touhataan ensin esikoisen iltatoimet unille asti ja sen jälkeen vasta kylvetän vauvan ja imetän hänet unille. Tällä hetkellä se on toimivin malli, vaikkakin venyttää iltaa aika myöhään, etenkin jos ja kun sen jälkeen istahdan vielä koneelle kirjoittamaan. Jahka kuopuskin alkaa syödä kiinteitä, pyritään siihen, että saataisiin molemmat mukulat samaan aikaan unille.
Nyt mahdutaan hyvin nukkumaan makkarissa. Vauva nukkuu meidän välissämme, vaikka on hänelle kattoon ripustettava kehtokin. Esikoinen taas nukkuu omassa sängyssään, eikä herää kuopuksen nälkäyninöihin. Vauva kun onnneksi öisin pääasiassa vain nukkuu ja syö, joten esikoisen ei tarvitse esimerkiksi itkua kuunnella. Tulevaisuuden nukkumajärjestelyistä kirjoitan sitten myöhemmin 🙂
Mukavaa loppuraskautta ja antoisaa toista vauvauotta!
Se on niin ihanaa, että oma minuus ei ole unohtunut! Vaikkakin esikoisen aikaan tarvitsin sen hurahtamisen, nyt on ihan kiva olla hurahtelematta 😀
Meillä kyllä alkuun tuli ongelmia esikoisen testatessa, riittääkö rakkautta edelleen hänellekin, mutta onneksi sekin on nyt tasaantunut.
Jos mä saisin omaa itseäni neuvoa sinne reilun kolmen vuoden taakse, sanoisin, ettei sitä kuplaa kannata pelätä. Jos sinne humpsahtaa, se on luultavasti ihan tarpeen siinä tilanteessa. Ja mikä tärkeintä, jahka rankimmat ajat helpottavat, sieltä pääsee kyllä poiskin.
Mä olen aina sanonut, että äitiys ei muuta ihmistä, se tuo vain yhden uuden kerroksen minuutta siihen päälle.
Hehee, ihana kehityskaari. Ja arvostan, että rinkat ovat pysyneet mukana menossa! Toivon myös, että maailmankaikkeus antaa teille palkkioksi kivan ja antoisan kolmannen vauvavuoden. Onnea ja iloa loppuraskauteen!
Mäkin tunsin itseni eristäytyneeksi, mikä on sinänsä hullua, sillä tehtiin ja nähtiin vauvavuotena vaikka mitä. Levoton vauva kun piti huolen, että ei jääty kotiin itkemään 😀 Ollaan oltu nyt paljon enemmän kotona, mutta en tunne itseäni eristäytyneeksi (paitsi nyt, vesirokon neljäntenä päivänä…). Mutta oli se ensimmäinen vauvavuosikin ihana monilta osin, vain kovin kuluttava ja raskas siinä samalla.
On hän. Mä kuvittelin tosiaan, että voisin niinä päivinä ehkä päikkärit kiskaista, mutta tähän mennessä se on mennyt niin, että kuopuksen unien ajan teen hulluna rästissä olevia hommia tai tulevien päivien hommia varastoon, ettei sitten öisin niin usein tarvitse. Kun ajatuksenani on kuitenkin mieluiten nukkua öisin kuin päivisin 😀
On muuten jännä miten sitä yöllä valvoessaan niiiiin suunnittelee ja haaveilee nukkuvansa päiväunet. Varsinkin kun tietää esikoisen menevän mummilaan päiväkylään (meidän tilanne tänään). Kummasti sitä päivällä sitten keksii kaikenmaailman tekemistä ompelusta telkkarin tuijottamiseen eikä ne päiväunet ole enää to do -listan kärjessä..! Jahas eli mille sitä alkais.. 😀
Kärsitkö esikoisen vauva aikana synnytyksen jälkeisestä masennuksesta? jotenkin kuulostaa siltä tuo yhteiskunnasta eristäyminen, kotona riutuminen ym. itse olen kärsinyt vuoden verran ja välillä ollut todella synkkiä aikoja 🙁
Haaveissa on aina ollut vähintään kaksi lasta mutta tuon masennuksen takia pelkään uskallanko enää? Kannattaako haaveita kuitenkaan jättää toteuttamatta vai koska pelkää?
En aiemmin ole ollut täydellisyyteen pyrkivä suorittaja tai toisiin ihmisiin itseäni vertaileva, vaan rennosti asioihin suhtautuva iloinen ihminen. Miksi kuitenkin tuntuu että nykyajan ”oikeanlaisen äidin” muotti on niin kovin tiukka ja ahdas ja jos siihen vain ei sopeudu on ”huono äiti” ja tämä johtaa masennukseen :/
Valoisampaa tätä vuotta minulle, sinulle ja kaikille.
Ihana kirjoitus! Ajattelen ja olen kokenut monet asiat jälleen samalla tavalla vaativan esikoiseni vauvavuoden kanssa! Nyt toivon, että kuopuksen synnyttyä voisin myös samaistua näihin kuvailemiisi tunteisiin, kuulostaa hyvältä 🙂 10 vkoa jäljellä odotusta…! Jännitys tiivistyy 😉 (varaudun tietysti kaoottisimpaan vaihtoehtoon;)
Semmoinen tuli mieleen, että tarviiko vauva & esikoinen välttämättä joka ilta tai läheskään joka ilta kylpyä/suihkua? Meillä yli 2-vuotias käy edelleen vaan 1-2 kertaa viikossa suihkussa 🙂 Voisi helpottaa iltoja…
Oliver
Moi. Ymmärsinkö oikein, että teet palkallista työtä nyt äitiys/vanhempienlomalla? Nostatko sitten vain minimipäivärahaa? Olen ymmätänyt , ettei äitiyslomalla saa tienata ilman , että se vaikutaa päivärahaan (paitsi sunnuntaisin). Vai voiko toiminimen kautta tehdä töitä ilman että vaikuttaa tukiin. Tämä kiinnostaisi! Mukava blogi sinulla!
Pingale: Joo sepä! Välillä vannon nukkuvani päiväunet, kaikkien hyvinvoinnin kannalta, mutta sitten koko mahdollinen aika menee siihen, että tekee vielä ton ja no jos vielä ton ja tuokin homma on tekemättä.
Ano: Esikoisen raskauden aikana olin varmasti lähimpänä masennusta kuin olen koskaan ollut. Vauva-aikana en kuitenkaan masennuksesta kärsinyt. Elon teki haastavaksi ja raskaaksi pyristely uudenlaisen minän kanssa sekä suuritarpeinen vauva, joka tuntui olevan tyytymätön ja itkuinen, tehtiin miehen kanssa miten vain. Ja itseasiassa tunne eristäytymisestä ja kotona riutumisesta oli vähän hassu, sillä tehtiin ja mentiin vauvavuotena tosi paljon. Siitä piti huolen vauva, joka ei nukkunut kuin kantorepussa ja liikkeessä. Oli vähän mukavampi ravata kaupungilla kuin kotona ympyrää 😀 Kaikesta huolimatta esikoisen vauvavuosi oli myös yksi elämäni opettavaisimmista ja samalla onnellisimmista vuosista, tavattoman kuluttava sellainen vain. Me pohdimme myös pitkään, onko meistä toiselle kierrokselle. Että jos toinenkin lapsi on suuritarpeinen, mitä sitten teemme.
Kuulosta kurjalta tilanteesi, paljon tsemppiä ja iloa eloosi!
Kannattaa tosiaan varautua kaoottisempaan vaihtoehtoon niin ei pääse yllättymään kuin positiivisesti 😀 Tsemppiä ja iloa loppuodotukseen sinne!
Mä teen duunia sekä toiminimellä että freelancerina, että olisi oikein monimutkaista 😀 Tosin nyt vanhenpainvapaan aikana vain toiminimellä. Vanhempainvapaalla saa tosiaan duunia tehdä mielinmäärin pyhisin. Ja jos sattuu, että joku työkeikoista osuu viikolle, siitä pitää erikseen ilmoittaa. Eli ei siitä minimille mene, mutta se vaikuttaa tukeen. Toimii vähän samalla tavalla kuin jos olisi työttömänä ja tekisi satunnaisesti töitä, jos olen nuo työttömyyskorvausmeiningit oikein ymmärtänyt.
Yrittäjänä ja etenkin bloggaajana homma tietenkin on vähän monimutkaisempaa. Yhteistyöpostaukset siinä kuin muutkin postaukset on toki helppo tehdä pyhisin ja ajastaa julkaisu mille viikonpäivälle tahansa. Mutta sitten on paljon sekalaista sälää – esimerkiksi sähköposteja, puheluita, tapaamisia, kirjanpitoa, valokuvaamista (kun on hyvä valo talvella, se on käytettävä hyväksi, oli pyhä tai ei) yms. – joista rahaa ei suoraan tule ja joita ei voi kokonaan tehdä pyhisin. Harmaalla alueella on myös kommentteihin vastaaminen tai vaikka Instagrammin päivittäminen, joista ei tuloa suoraan kerry (ellei sitten ole kyseessä IG-yhteistyö), mutta jotka ovat oleellinen osa blogini toimintaa ja jota en suostu tekemään vain pyhisin.
Eivät he varmasti tarvitsemalla tarvitse, mutta itse koen helpompana, että esikoinen käy itseni kanssa samaan aikaan suihkussa. Kun kuitenin tuon ikäisellä jo päivä näkyy iholla, ja jotenkin ne putsuhommat pitäisi enisvei tehdä. Hän myös on niin rutinoitunut näihin iltahommiin, ettei varmasti suostuisi uille ilman suihkua. Muistuttaa aina, jos meinaa vaikka hiusten harjaaminen unohtua 😀 Kuopus ei toki kylpyä tarvitsisi joka ilta, mutta siinä sama homma: koen helpommaksi kylvettää kuin alkaa putsata vanulapulla tms. ihopoimuja. Kuopus myös rakastaa kylpemistä, ja hyväihoisena se ei kuivata ihoa. Lisänä vielä se, että kylvyn jälkeen kuopus tietää, että on yöunien aika ja yleensä jo yökkäreitä pukiessa silmät alkavat lurpsua 🙂
Joo, mietinkin jo tuota kirjoittaessani, että ihmisille niin eri asiat on helppoja ja työläitä. Näitä on aina hauska verrata. Mä taas pesen lapsen kädet, nassun ja pepun hanan alla, mutta koko tyypin laittaminen suihkuun tuntuu kauheen vaivalloiselta 🙂
Oliver
Hihi, sepä! Niin on erilaisia ihmiset iltatoimissaankin! 🙂
Mistä arvioisit itse näiden erojen johtuvan? Onko ensimmäinen odotus ja synnytys suurempi hormoniheilahdus naiselle, vaiko enemmän on kyse vain kokemattomuudesta ja tunteiden vuoristoradasta uuden edessä, kehon ja mielen tottumisesta uuteen rytmiin, väsymykseen jne. Luuletko että jos nyt jälleenkokisit sen ensimmäisen odotuksen ja synnytyksen, ei kokemus enää tuntuisikaan yhtä mullistavalta väsymyksenkään puolesta? Mielenkiinnosta. t.Nainen ei lapsia
Kokemuksella on paljon tekemistä asian kanssa. Omalla kohdallani ratkaisevaa on myös se, että ei enää tarvitse kipuilla äidiksi tulemisen kanssa, kun on jo valmiiksi äiti. Saattaa olla, että hormonejakin syöksähtää ensimmäisellä kerralla kehoon enemmän. Tai sitten ne saavat sekaisin, kun kroppa ei ole niihin tottunut. En tiedä. Mutta ainakin itselläni ne vaikuttivat selvästi enemmän ensimmäisellä kerralla kuin nyt.
Itselläni ratkaisevin ero on ollut siinä, minkälainen vauva on. Esimerkiksi koliikkiin ei kokemus tuo mitään kestävyyttä, ihan yhtä helvettiä se varmasti olisi toisenkin kerran koettuna. Ellei vielä kamalampaa. Esikoinen oli itkuisuuden lisäksi myös suuritarpeinen vauva, mikä teki arjesta todella kuluttavaa ja raskasta. Onneksi se meni pikkuhiljaa ohi, vaikka toki tempperamenttia löytyy edelleen. Se on kuitenkin vain hyvä juttu ja normaalia.
Nyt vauva-aika sitten on täysin päinvastainen. Vauva on perustyytyväinen ja lungi kuin mikä. Ollaankin oltu ihan hämmentyneitä lähtien siitä, että jotkut vauvat todella nukkuvat parvekkeella liikkumattomissa vaunuissa päiväunensa ja suostuvat olemaan lattialla, vau!