Kakkoskierroksen vauvaeloa on takana rapiat neljä viikkoa. Vielä ei siis kannattaisi huudella suuntaan tai toiseen, minkälainen tyyppi meille on muuttanut. Jonkinlaisia johtopäätöksiä olen silti uskaltanut tehdä. Varovaisen arvioni mukaan vauvamme on perustyytyväinen bebe.

Hän on kyllä babypilates-ryhmän ainut minikokoinen jumppa-avec, jonka kanssa tunti menee oikeastaan imettämiseen ja hytkyttelyyn. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna esikoiseen, joka oli suuritarpeinen vauva. Kuopuksen kanssa olen monta kertaa ihmetellyt, voivatko vauvat tosiaankin olla tällaisia. Hän on puolimetrinen pötkylä, joka kulkee mukana tyytyväisenä, eikä ota pulttia pienistä.

Ensimmäinen hämmästyksen aiheeni on ollut imetys. Esikoisen aikana sohvaan kului kolo takapuoleni kohdalle. Tuijottelin satojen ja satojen imetystuntien ajan vauvaa, lumisia puita ja luin kirjoja sekä lehtiä. Iltaisin vauva viihtyi rinnalla niin kauan, että tavakseni tuli katsoa kaksi elokuvaa putkeen. Söin, nukuin ja kävin vessassa imettäen. En ehtinyt siivota saati käydä suihkussa. Minä imetin ja imetin. Kakkonen sen sijaan on pikasyömäri. Hän ottaa rinnan suuhunsa ja keskittynyt ilme kasvoillaan sekä posket lommoilla imee rinnan tyhjäksi kuin pillimehupurkin. Ryyyysk! Pari minuuttia, maksimissaan kymmenen ja homma on selvä.

Nälästäänkin nämä kaksi tekelettäni ilmoittavat hyvin eritavoin. Kun esikoisen vauvamahassa alkoi tuntua nälkä, hän parahti itkemään holtitonta itkua saman tien. Joskus harvoin sain pieniä varoituksen merkkejä nyrkin imemisenä tai hamuamisena, mutta yleensä se oli unesta suoraan palohälytykseen. Kaupungilla kuljeskelu etenkin talvisin oli kuumottavaa, kun koko ajan piti olla mielessä paikka, johon syöksyä imettämään, kun käsky käy. Kuopus ottaa asian vähän lungimmin. Maiskuttelu ja sormien imeskely alkaa hyvissä ajoin. Ensimmäisien öninöidenkin jälkeen mulla on vielä peliaikaa. Nälkäkuolemaitkua ei nuorimmaisen suusta ole kuulunut vielä koskaan. Ei vaikka kahden lapsen kanssa säätäessä vauvan toiveisiin ei todellakaan pysty joka kerta vastaamaan nopeasti.

Itkua on muutenkin mahtunut tähän vauvavuoteen vähemmän vauvan keuhkoista tarjoiltuna (kop kop). Ensimmäisen viikon itkukarjumisen jälkeen kattolaastit ovat pysyneet katossa. Suihkutissihoidon ansiota rintaraivaritkin ovat helpottaneet. Näyttäisikin siltä, että tällä kertaa ei tarvitse kokea monen kuukauden itkuhelvettiä, jolle ei tunnu löytyvän mitään syytä tai helpotusta.

Nukkumisen suhteenkin homma tuntuu menevän luonnostaan mukavasti, alun kangertelun jälkeen. Vauva nukkuu öisin jo parin tai jopa kolmen tunnin pätkissä. Tehoaterioinnin jälkeen hän ähkäisee ja nukahtaa uudelleen. Aamuyöt ovat edelleen välillä hulinaa, mutta taas kerran: tämä ei ole mitään verrattuna vauvaeloon pari vuotta sitten, kun vauva ei nukkunut kuin tissi suussa. Jos rinnan yritti huljuttaa paikoiltaan, seurauksena oli itkuräjähdys. Tällä kertaa en ole tissiteline ja elävä tutti, en ainakaan ympäri vuorokauden.

Ensimmäisen vauvavuoden jälkeen oli kammottavaakin tajuta, mikä kaikessa oli raskainta: se että lapsi ei halunnut olla irti ihostani hetkeäkään. Niin ihanaa, mutta niin helvetin kuluttavaa. Lattialla tyytyväisenä pötköttelevät vauvat olivat utopiaa, ja mietin sellaisia kummajaisia tavatessani, onkohan niissä jokin vialla. Oma vauvani huusi hysteerisenä, jos hänet edes yritti laittaa lattialle pötköttelemään. Neuvolan terkkarikin sitä koitti monet kerrat, kunnes uskoi, että meidän vauvaamme ei kertakaikkisesti pysty makoiluttamaan lattialla. Sitterissä vauva sentään suostui olemaan muutaman minuutin – kunhan istuinta hytkytti toisella jalallaan ja samalla lauloi kovaan ääneen. Vaunuissa hän ei ensiviikkojen jälkeen suostunut matkaamaan ilman ongelmia. Rattaat tekivät paluun elämäämme vasta vauvan ollessa kahdeksankuinen. Ilman kantoliinaa ja kantoreppua elämästä ei olisi tullut yhtään mitään.

Nyt kakkoskierroksellakin syli tai kantoliina on paikka, jossa vauva viihtyy parhaiten. Tietenkin, niinhän sen kuuluukin olla. Mutta välitön ihokosketus ei ole välttämätöntä vuorokauden jokaisena sekuntina. Babyblues-viikonlopun jälkeen olen päässyt suihkuunkin ilman että heilutan suihkukopin ulkopuolella olevaa sitteriä toisella jalallani. Uskallan jopa jättää sitterin kylpyhuoneen ulkopuolelle. Lattiallakin vauva jaksaa pötkötellä tovin, vaikka ei hän sentään ole niitä vauvoja, joiden äidit kahvittelevat ystävättäriensä kanssa sillä aikaa kun lapsi viihtyy viltillä vain omaa sukkaansa järsien.

Vähempään tyytyväinen vauva on vaatinut totuttelua. Huomaan heijaavani ja hytkytteleväni vauvaa sylissäni, vaikka minityyppi on vallan tyytyväisenä kainalossani. Esikoisen aikana löysin itseni lähikaupasta tuudittamasta ostoskoria, joten heijaamisliikerata on ensimmäisen vauvavuoden jälkeen niin iskostunut selkärankaani, että siitä on vaikea päästä irti. Kun vauva pötköttelee sitterissä, en voi käsittää hänen olevan tyytyväinen ihan noin vain. Koen tarvetta laulaa tai vähintäänkin lorutella vauvalle siinä samalla, kun laitan ruokaa. Tuntuu, että vauvalle pitäisi antaa koko ajan jotain. Tai ei vain jotain, vaan kaikkensa. Jos en niin tee, koen olevani huono äiti, jättäväni vauvan huomiotta. En voi ymmärtää, että tämä vauva ei koko ajan vaadi, että olen sirkus, seremoniamestari, soittorasia, runotäti, satulipas ja meijeri samaan aikaan.

Olen niin automatisoitu toimimaan yhden vauvan kokemuksien perusteella, että kuopuksen oma persoona meinaa jäädä huomiotta. Hän napittaa tumman harmailla silmillään ja yrittää selvästi kertoa, että mutsi hyvä, ota nyt vähän rennommin. Mun pitäisi kaiken hytkyttämisen ja hätiköimisen sijaan pysähtyä katsomaan, kuuntelemaan ja aistimaan, kuka tämä uusi ihminen oikein on.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tämä vauvavuosi ei nimittäin tunnu merkittävästi paljon helpommalta kuin se ensimmäinenkään. Siitä pitää huolen yksi rakas ja niin tärkeä suuritarpeinen vauva, josta on vajaassa kolmessa vuodessa kasvanut suuritahtoinen leikki-ikäinen.

Jaa: