Vaikka oloni on turvallisempi, tunnen silti selkeästi synnytyksen lähestyvän. Harjoitussupistukset ovat napakoita, ja etenkin iltaisin kroppan yli kulkee niin vahvoja ja mojovia (ennakoivia?) supistuksia, että keskittyminen ei riitä kuin niiden mukana surffailuun ja kellottamiseen. Selkäkivut sahaavat alaselkää sijoiltaan ja paine lantiossa tuntuu siltä kuin joku poraisi lantioluita pois jengoiltaan niin että kipinöitä lentelee.

Vatsa tuntuu kasvaneen yhtäkkiä jättimäiseksi. Olo on kirjaimellisesti raskas, raskaana oleva. Kumartuminen lapselle kenkiä laittaessa sattuu. Pelkästään jo astianpesukoneen tyhjentämiseen tarvittava kumartelu on epämiellyttävää. Mies on onneksi hoitanut ihanana huomionosoituksena varpaankynsieni lakkaamisen ja ketaroideni rasvaamisen tähänkin asti. Vatsanahka tuntuu kiristyvän natisten, ja ihoa kutittaa. Öljyän ihoani vimmaisesti, mutta raskausarpien saaminen ei tunnu enää olevan kaukana.

Tällä viikolla on toinen neuvolalääkäri, se johon en esikoisen aikana koskaan ehtinyt. Vauvan asento tarkistetaan ultraamalla. Ihan kuten olen tuntenutkin, vauva on kääntyneenä pää alaspäin ja myös laskeutunut. Kiinnittynyt hän ei vielä ole, mikä saattaa olla lupaus raskauden jatkumisesta vielä tovin tai sitten ei – vauva kun saattaa kiinnittyä vasta synnytyksen ollessa jo käynnissä. Huojennusta tuo myös se, että kohdunsuun tilanne on ennallaan.

Painoni on ottanut spurtin, se on noussut kuukaudessa pari kiloa. Kohdunpohjankorkeus on sekin noussut alakäyriltä kulkemaan tasaisesti keskikäyrää. Vähän kauhulla mietin, kuinkahan paljon näillä on tekemistä kokishimoni kanssa. Se kun ei ole laantunut, päinvastoin! Miten kroppa voi himoita nyt raskaana ollessaan moista litkua – sokeria, lisäaineita, väriaineita ja kofeiinia. Typerää.

Olen edellisviikkojen ajan välillä jo miettinyt, onko minuun iskenyt raskausmasennus. Niin kurjalta, tyhjältä ja mitäänsanomattomalta elo ja olo on tuntunut. Jotain pientä sellaistakin on ehkä ilmassa, mutta tajuan paskafiiliksen olleen pääasiallisesti vain pelkoa ja turhautumista. Tällä viikolla lähden raskausviikkojen turvin enemmän kodin ulkopuolelle. Tehdään perheen kanssa eväsretki lähimetsään, käymme syömässä kaupungilla, tapaan kavereita muualla kuin kotona, mussutan munkkipossun torilla ja koluan Design weekin tapahtumia. Olo on heti eloisampi!

Tosin unettomuus alkaa olla piinaavaa. Joinakin öinä nousen ylös puuhailemaan jotain, kun en enää kestä ryttyisiksi hikoilluissa lakanoissa kiehnaamista. Välttelen yöunille menoa. Ja lopputuloksena olen väsynyt ja paskamainen äiti sekä tyttöystävä. Olisi upeaa nukkua vielä kun voi.

Loppuviikosta saan yhteydenoton liittyen töihin. Miten hyvä fiilis siitä tuleekaan! Vauva ei ole vielä syntynytkään, mutta ammattiosaamiseni perään kysellään. Vaikka en millään kykene kyseisiin työhommiin heti kun tarve vuodenvaihteessa olisi, leijun asiasta koko viikonlopun. Jättäytyminen äitiysvapaalle etenkin omalta alaltani huolestuttaa, joten on mahtavaa huomata, että äitiys ei välttämättä olekaan yhtä kuin niskalaukaus omalle uralle.

Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.