Ensimmäinen synnytykseni oli hyvä ja jopa kauniskin kokemus. Siitä huolimatta, että kaikki ei todellakaan mennyt silloisen synnytyssuunnitelmani mukaan. Ennenaikaisuudesta huolimatta sain kokea synnytyksen pääpiirteittäin sellaisena kuin tahdoin: ilman lääketieteellistä puudutusta, ilman kontrollin menetystä ja ollen ponnistaessa jossain muussa kuin puoli-istuvassa asennossa. 

Tälläkin kertaa toivon voivani pitää yhteyden omaan kroppaani. Haluan kuunnella sen antamia viestejä ja toimia samojen synnyttäjän vaistojen varassa kuin vuosisatoja ennen minua eläneet naiset. Tahdon tuntea kehoni ja siitä syntyvän lapsen.

Jos ensimmäiseen synnytyskokemukseeni saisi esittää parannustoivomuksia, olisi ensimmäinen tietenkin se, että vauva syntyisi täysiaikaisena tai ainakin niin valmiina, että voisimme viettää lapsivuodeaikaa ilman ylimääräisiä pelkoja, tarkastuksia, hoitoja ja säätöjä. Täysiviikkoinen synnytys mahdollistaisi myös sen, että ei tarvitsisi olla pukertaessa niin monissa piuhoissa kiinni, mikä helpottaisi omaa liikkumistani. Lisäksi silloin vesi tulisi kyseeseen kivunlievittäjänä. Toivon myös todella, että tällä kertaa ei tarvitse turvautua episiotomiaan, sillä siitä paraneminen oli loputa synnytyksen kivuliain osuus.

Siinä toiveeni lyhyessä paketissa. Sitten mennäänkin yksityiskohtiin. Ensinnäkin toivon tietenkin, että voisin hengailla kotona niin pitkään kuin mahdollista ennen sairaalaan siirtymistä. Jos synnytys alkaa ennenaikaisena, sairaalaan pitää kuitenkin lähteä heti. Omassa tapauksessani myös silloin, jos tämäkin synnytys strattaa lapsivesien menolla, sillä oletettavissa on muutaman tunnin synnytyskeikka.

Itselleni sairaala ei onneksi ole mitenkään epämiellyttävä paikka, jonka kokisin vaikkapa pysäyttävän supistukset, kuten joillekin käy. Osaan onnekseni rentoutua paikassa kuin paikassa, joten takamus paljaana pyllistely sairaalalakanoissa vieraiden ihmisten ympäröimänä ei itseäni synnytystilanteessa haittaa. Eniten pelottaa, että ehditäänhän tai tajutaanhan lähteä ajoissa sairaalaan, etenkin siinä tapauksessa, jos lapsi syntyy liian varhain.

Sitten siihen itseäni eniten jännittävään seikkaan, kätilöön. Sain ensimmäisen synnytyksen aikana tuurilla ihan mahtavan kätilön, jonka kanssa synkkasi heti. Hän myös ymmärsi toiveeni ja tuki niitä parhaansa mukaan. Hän osasi olla läsnä, mutta antaa juuri tarpeeksi tilaa. Olen kuullut jälkikäteen, että esimerkiksi se, että sain ponnistaa ennenaikaisesta synnytyksestä huolimatta konttausasennossa oli poikkeuksellista. Monet kätilöt olisivat käskeneet synnyttäjän siinä vaiheessa selälleen helpottaakseen omaa duuniaan.

Mitä jos nyt saan yrmeän liukuhihnatyöskentelijän, joka tahtoo vain nopeasti kahvitunnille? Mikä vastuu kätilöillä onkaan! Heidän käytöksellään on valtava merkitys siihen, miten hyvänä synnyttäjä pitää omaa synnytyskokemustaan. Ja sillä taas saattaa olla merkitystä koko vauvavuoteen ja siihen, millaisena äitinä synnyttäjä itsensä kokee. Niinpä onkin varmasti parempi pyytää kätilön vaihtoa, jos minun ja kätilön ajatukset eivät kohtaa lainkaan.

Kätilön toivon pitävän minut ajan tasalla siitä, missä mennään. Jos hän tekee jotain toimenpiteitä, tahdon tietää miksi ja miten. En ole työmaa, vaan tunteva ja hemmetin herkässä tilassa oleva ihminen. Kalvojen puhkaisua haluan välttää viimeiseen asti, jos ne vedet nyt eivät ole loiskahtaneet ihan luonnollisesti jo sitä ennen. Myös oksitosiinitippa on asia, jota en tahdo kuin vasta siinä tilanteessa, että mikään luonnollinen keino ei auta synnytyksen käynnistymisessä ja synnytyksen edistymistä ei voida enää odottaa.

Avautumisvaiheessa tahtoisin lievittää kipua tälläkin kertaa lääkkeettömillä menetelmillä, joista kirjoitin hiljattain oman postauksensa. Tärkeimpinä menetelminä supistusaaltojen mukaan heittäytyminen, hieronta, guasha-kampa, lämpö, vesi ja tens-laite. Liikkuminenkin on oleellista, joten toivottavasti tällä kertaa minuun ja vauvaan ei tarvitse kiinnittää mitään ylimääräisiä piuhoja liikkumista hankaloittamaan.

Jos synnytys jostain syystä pitkittyy vuorokausien jännitysnäytelmäksi, saatan tarvita lepoa jaksaakseni koko koitoksen. Silloin voin harkita tilanteeseen sopivaa piikkiäkin. Jos piikkihommiin päädytään, epiduraali on kuitenkin viimeinen vaihtoehto. Ilokaasuhanatkin pysykööt puolestani kiinni, sillä sen aiheuttama mahdollinen pahoinvointi tai etenkään kannabisefekti eivät ole mua varten. Hyi helvetti, viimeisimpänä tahtoisin kokea synnytyksessä olevani pilvessä.

Tällä kertaa toivoisin voivani synnyttää muuten kuin kirkkaissa loisteputkivaloissa. Viimeksi en tajunnut pyytää niiden sammuttamista, mutta nyt toivon ympärilleni mieluummin pehmeän hämärän tilan. Ja jos minuun pitää kiinnittää piuhaa ja laitetta, olisi kiva, jos niistä voisi sammuttaa tai ainakin vaimentaa äänet. Esikoista synnyttäessä koko ajan joku laite piippasi, mikä häiritsi ja aiheutti turhaa pelkoa. Olen miettinyt, olisiko tällä kertaa syytä laatia synnytys-soundtrack salissa popitettavaksi. Viimeksi sellaista ei ollut, mutta toisaalta musta tuntuu, että ylimääräinen ölinä olisi vain haitannut synnytyskuplassa leijumista.

Kun sitten päästään ponnistusvaiheeseen, tahdon aivan ehdottomasti olla jossain muussa kuin painovoiman vastaisessa puoli-istuvassa tai makaavassa asennossa. Ajatuskin selällään synnyttämisestä tuntuu hirvittävältä ja aiheuttaa samanlaista panikointia kuin ahtaanpaikankammo. Viimeksi ennenaikaisen synnytyksen takia jakkara ei tullut kysymykseen, mutta josko nyt päästäisiin jakkaralle asti kyykkimään. Esikoisen synnytin konttausasennossa, koholleen nostetun sängyn päädyn reunoissa käsillä kiinni pitäen. Se oli hyvä asento, sillä siinä pääsi liikkumaan, heijaamaan ja pumppaamaan kehoa. Painovoimakin toimi apuna. Huonoa asennossa oli se, että en nähnyt syntyvää lasta kuin vasta sitten, kun homman ollessa ohi sain kääntyä. Siksi mua houkuttelee myös tuettu kyykkyasento, jos vain pakaralihakset kestää moisen tehotreenin. Ja sitä episiotomiaa haluan ehdottomasti välttää aivan loppuun asti.

Viimeistään vauvan syntymähetkellä tahtoisin huoneen olevan hämärä, jos se ei jostain syystä ole ollut mahdollista sitä ennen. Lapsen haluan heti ihokontaktiin rinnalle, jos ei jokin akuutti asia sitä estä. Napanuora saa sykkiä rauhassa loppuun ennen sen leikkaamista, jotta vauva saa siitä kaiken veren. Sen jälkeen on tulokkaan isän vuoro katkaista fyysinen napanuora minun ja kohtutuoreen välistä. Jos vauva ei ole ihan verinen, en tahdo, että häntä kylvetetään. Ensikylvyn ehtii myöhemminkin, sitten kun vauvan ihoa suojaava kinakin on ehtinyt imeytyä ihoon. Muutenkin toivon, että saan olla vauvan kanssa rauhassa iho vasten ihoa ja imetystä harjoitellen heti syntymähetkestä lähtien.

Noin. Saas nähdä, miten tällä kertaa käy. Vaikka pelkäänkin, mikä kaikki synnytyksessä voi mennä pahasti vikaan, odotan synnytystä kutkuttavalla jännityksellä. Niin siistiä päästä kokemaan vielä kerran jotain, mitä esiäitinikin jo ovat käyneet läpi! Fiilis onkin sellainen kauhun ja innostuksen sekainen täpinöinti. Vähän kuin ensitreffejä ennen. Tavataanhan mekin vauvan kanssa ihan nenätysten vasta synnytyksen päätteeksi.

Jaa