Mua on jäänyt vaivamaan tapahtuma monien vuosien takaa. Olin silloin tekemässä sisustusaiheista radiohaastattelua ennustajan luona. Puhuimme niitä näitä tummista samettiverhoista ja suitsukkeista, kun ennustaja yhtäkkiä kysäisi, onko minulla jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä. Hänen mielestään minusta huokui sellainen fiilis. Hämmästyneenä vastasin, että ei ole. Ennustaja tahtoi minun kokeilevan jotakin kirjaa kädelläni ja kysäisi, tunnenko kirjasta hehkuvan lämmön. En tuntenut. 

Ennustajasta minussa oli kuitenkin jotain niin salamyhkäistä, että hän tahtoi estelyistäni huolimatta tehdä minulle tähtikartan. Sen hän lupasi postittaa kotiin. Olin jo unohtanut koko jutun, kun kuukausia myöhemmin postiluukusta kolahti paksu kirjekuori. Siellä ei ollut vain tähtikarttaa, vaan kymmeniä ja kymmeniä sivuja ennustajan kuulakärkikynällä kirjoittamaa tekstiä minusta. Monet asiat tunnistinkin itsestäni ja menneisyydestäni, osassa ei ollut mitään päätä tai häntää. Ennustaja oli kirjoittanut tekstinivaskan loppuun, että monet asioita saattavat aueta minulle vasta vuosien päästä.

Yksi ennustuksista on jäänyt vaivaamaan. Siinä sanottiin, että tulen kokemaan elämässäni jotain sellaista, mikä vetää täysin pohjalle. Ja että tuon tapahtuman myötä lopulta löydän itsestäni kyvyn auttaa muita saman tilanteen kokeneita. Vaikka en uskokaan mihinkään yliluonnolliseen, suhtaudun ennustuksiinkin samanlaisella kunnioituksella kuin vaikka erilaisiin uskontoihin. Joillekin ne tuovat lohtua ja merkitystä elämään, joten joku perä niissä kaikissa saattaa olla.

Tiedän silti, että on ihan pöljää vaivata päätään tuollaisella. Muistan tuon ennustuksen kuitenkin aina silloin tällöin. Nyt se on noussut mieleen, kun hormonicocktail on vetänyt mielen apeaksi. Mitä jos se ennustus tarkoittaakin, että lapsilleni tulee tapahtumaan jotain?

Synnytyksen lähestyessä olen alkanut pelätä. En kipua, vaan sitä, mitä kaikkea synnytyksen aikana voi käydä. Esikoisen aikana en edes ehtinyt tajuta antaa pelolle mitään sijaa päässäni. Hyvä, sillä vaikka ennenaikaisen synnytyksen takia sille olisikin ollut syytä, se ei olisi auttanut synnytyksessä mitään. Nyt pelkään ihan valtavasti, että jotain menee pieleen. Että vauva kuolee. Että vauvalle tulee synnytyksessä jokin pysyvä vamma. Tiedän, että en ikinä lopettaisi itseni syyttelyä, jos synnytyksessä jokin menisi pieleen. Pelkään, että minussa ei olisi tarpeeksi vahvuutta vammaisen lapsen äidiksi. Oman lapsen kuolemasta en selviäisi.

Vanhemmaksi ryhtyminen on hullua. Siinä laittaa itsensä pelkäämään ja olemaan huolissaan toisen puolesta loppuelämänsä. Miten paljon huolikouraisuja kaksivuotiaankin kanssa saa jo vatsaansa kehitettyä. Miten se pärjää? Onko sillä kavereita? Olenhan minä tarpeeksi hyvä olemaan noin mahtavan ihmisen äiti? Onhan hän onnellinen itsenään, tässä perheessä? Ja mitä tulevaisuudessakin vielä on edessä! Sydän kouristelee tuskissaan jo siitä ajatuksesta, että se tulee myötäelämään lapsien sydänsurut, huolet ja riidat. Entä miten ne löytävät paikkansa maailmasta? Saavatko opiskelupaikan, töitä ja haaveensa?

Ennustuksia enemmän uskon siihen, että jokainen voi muuttaa omilla teoillaan kohtalonsa suuntaa. Mutta lapsensa puolesta sitä ei voi lopulta tehdä, vaikka vanhemmat ovatkin näkymättömiä majakoita lastensa elomeressä. Ja se pelottaa.

Jaa: