Minä en rakastunut vauvaani sillä sekunnilla, kun sain kohtutuoreen lapsen ensikertaa rinnalleni. Luulin kyllä rakastuneeni, vaikkakin samaan aikaan olin salaa mielessäni pettynyt tuntemuksiini. Hattaranmakeiden ja vaaleanpunaisten synnytyskertomusten perusteella minäkin odotin rakkauden iskevän kuin mojova halko takaraivoon. Kerrasta ja voimalla.
Oma rakkauteni oli kuitenkin aluksi enemmänkin mahtavaa tunnetta siitä, että olimme mieheni kanssa saaneet aikaiseksi uuden ihmisen, jossa on puolet meistä kummastikin. Se oli hykerryttävä tunne siitä, että tuo ihminen päätti tulla juuri meille. Helpotusta siitä, että synnytys oli ohi ja kaikki hyvin. Eläimellistä rakkautta, joka saa naisen pitämään huolta jälkeläisestään ja tekemään tämän eteen kaikkensa kynsin ja hampain. Väsymystä ja omituista kaipuuta, joka iski tyhjää ja elotonta vatsanahkaa katsellessa.
Kummastelin itseäni, kun en itkenyt vauvan hamuillessa rintaa. Minä parun, kun Avarassa luonnossa juuri syntynyt kirahvinvasa ottaa hapuilevia ensiaskeleitaan, mutta oman lapsen syntymä ei tuo onnenkyyneltä silmään. Pohdin, mikä helvetti minussa on vikana ja vannoin, että en ikinä kertoisi näistä tuntemuksista kenellekään.
Jouduin nukkumaan ensimmäisen yöni äitinä erossa lastenosastolla tarkkailussa olevasta vauvastani. Notkuin lastenosastolla niin myöhään, kunnes hoitajien kehotukset mennä nukkumaan alkoivat muuttua käskyiksi. En tahtonut mennä yksin nukkumaan, sillä pelkäsin, että aamulla en enää muistaisi, miltä lapseni näyttää. Kauhistelin, että entä jos ne siirtäisivät hänet muualle, enkä enää löytäisi vauvojen joukosta omaani.
Yöllä en saanut unta ja aloin asetella rakkauttani vaakakuppeihin. Pohdin, mitä tekisin, jos pystyisin esimerkiksi palavasta talosta pelastaa vain mieheni tai vauvani. Naaraan vaistot sanoivat, että pelasta vauvasi. Mutta minuna itsenäni huomasin kauhukseni ajattelevani, että haluaisin valita mieheni. Vauva oli vieras, mies tuttu ja tärkeä. Vielä nytkin koen ajatuksistani niin huonoa omaatuntoa, että pahoinvointi pyörii vatsassa.
Aamulla kömmin lastenosastolle ennen aamun ensimmäistä ruokaa. Siellä hän oli, samassa paikassa. Yksin ja niin pienenä. Tyynyliinalla oli puklut. Vatsanpohjaista kouraisi, babyblues kutitteli kyynelkanavia. Mietin, miksi minä en ole ollut äitinä täällä pitämässä huolta siitä, että vauvani ei joudu nukkumaan yksin pukluisissa lakanoissa.
Huolenpitämisestä ja hoivaamisesta se lähtikin, tutustuminen, rakastuminen. Vaipanvaihto vaipanvaihdolta ja imetystuntien kertyessä meille muuttanut vieras tyyppi alkoi muuttua tutuksi ja läheiseksi. Kun pieni ihminen rinnalla syödessään katsoo sinua nappisilmillään tai painautuu tiukemmin syliisi, ei siinä voi kun antaa rakkauden pikkuhiljaa kaivautua sydämeen. Kun tyyppi antaa tyytyväisyydellään palautetta huolenpidostasi, se on yhtä pökerryttävä tunne kuin pitkä katse yläasteen kouluruokalan jonossa siltä söpöltä pojalta.
Siksi en tiedäkään, mitä olisi käynyt, jos synnytyksessä joku olisi mennyt niin pieleen, että en olisi itse voinut hoitaa Minimetä vierihoidossa yhden tarkkailuyön jälkeen. Miten nopeasti vieras ihminen olisi silloin muuttunut osaksi minua? Siksi kaikissa synnytyssairaaloissa pitäisikin olla perhehuoneet, että isäkin pystyy ottamaan uuden ihmisen elämäänsä heti alusta lähtien. Muuten kotiin muuttaa pahimmassa tapauksessa kaksi vierasta olentoa, vauva ja äidiksi muuttunut nainen.
Luulen myös, että esimerkiksi koliikki olisi tehnyt rakastumisen vaikeaksi. Yötäpäivää huutava lapsi ja univaje eivät ole paras ympäristö äidin ja lapsen ensitreffeille. Omaa jaksamista ja rakkauskapasiteettia testasi jo ihan tarpeeksi tunnin välein toistunut lypsy-pullosyöttö -rulijanssi ensimmäisen kuukauden aikana.
Nyt kun tyyppi kasvaa joka päivä yhä enemmän omaksi itsekseen, minusta irralliseksi minäksi, rakkauden määrä tuntuu välillä jo niin painavalta, että se pusertaa lysyyn. Omaa lastaan kohtaan tuntema rakkaus on erilaista kuin mikään muu rakkaus. Se on voimakkuudeltaan välillä jo pelottavaakin.
Vaikka Minime syntyessään tuli erilliseksi minusta, hänestä tuli lopulta enemmän osa minua kuin kenestäkään muusta koskaan ennen.
Jaa: