Ilma on niin kosteaa, että seinille ja ikkunoihin tiivistynyt kosteus valuu noroina lattialle. Uikkarit ja pyyhkeet tuntuvat yön aikana kuivumisen sijaan imevän itseensä lisää kosteutta. Kirjojen sivut kupruilevat, ja petivaatteet sekä muut kledjut tuntuvat niin nihkeiltä, että niihin alkaa pian kasvaa sieniä ja sammalta. Hotellihuoneessa tuntuu kuin majailisi kellarissa, hajua myöten.

Gomera on halkaisijaltaan noin 22 kilometriä leveä pikiriikkinen saari, mutta korkeuserojen ansiota tämä on maantietofanaatikon tai sääbongarin unelma. Samalla saarella kasvaa palmuja, kaktuksia, havupuita, ikivihreää nahkealehtistä kasvillisuutta sekä elokuvamaisen mystistä ylänkösademetsää. Kun yhdessä laaksossa aurinko porottaa, viereisessä sataa. Merenrannassa lämpötila on päälle parikymmentä, kun taas ylhäällä vuoristossa 15 astetta vähemmän. Säätiedotukset näyttävät suht samoilta saaren eri kaupungeissa, mutta totuus on toinen.

Me pidämme majaa Hermiguassa, joka on kolmen päivän kokemuksemme perusteella yhtä kuin Gomeran Irlanti. Aurinkoa ei ole näkynyt kertaakaan, ja pilvet roikkuvat niin alhaalla, että niitä koskettaakseen ei tarvitse nousta vuorenrinnettä kuin hitunen ylöspäin. Usva vaeltaa pitkin laaksoa kosteutta hönkien.

Aamulla sataa, illalla sataa, yöllä sataa. Päivistä en tiedä, sillä olemme karauttaneet vuokra-autolla muualle heti aamupalan jälkeen palataksemme vasta iltasella. Usvainen luonto on kaunis sekä vehreä, ja miehen kanssa kyllä keksisimme sadepäiviksi puuhaa, mutta kylmät sadepäivät lapsen kanssa lomalla kiristävät koko sakin pinnaa vielä kotoisia sadepäiviä enemmän. Vaikka lähinnä minähän siitä säästä olen kiukutellut, ihan näin selvennykseksi, jos vaikka luit edellistä postausta, mutta et ihan loppuun saakka.

Onneksi viereisestä laaksosta saattaa jo löytyä aurinkoa. Tai kun ottaa kilometrin vasemmalle, ei ehkä enää sada. Onpa ainakin tullut nähtyä saarta ristiin ja rastiin, kun olemme ajelleet auringon perässä. Kotoisimmalta paikalta on tuntunut rauhallinen ja uinuva merenrantakylä Valle Gran Rey, jossa on säilynyt palanen sen muinaista hippitunnelmaa. Siellä upotimme varpaamme mustaan laavahiekkaan, ja illalla iho auringosta hehkuen tuntui vääryydeltä lähteä nukkumaan kosteaan kellariin.

Olemmekin nyt pari päivää pohtineet ja punninneet, mitä tehdä. Auto onneksi kuljettaa, mutta olisi se kiva olla perillä koko ajan. Etenkin nyt, kun olemme ehtineet saarta kolmen päivän ajan kiertää. Vaikka linnuntietä etäisyydet ovat lyhyitä, kiemuraisilla vuoristoteillä matkaa kertyy yllättävän paljon, ja keskimääräinen ajonopeus vuoristossa on tällaisilla Pohjanmaan lakeuksien kasvateilla noin 25–30 kilometriä tunnissa. Ja siihen päälle minä tasoittelen matkapahoinvoivaa kroppaani rapian tunnin suuntaansa.

Aamulla päätämme, tahdommeko vaihtaa majapaikkaa, vaikka siitä koituisikin lisämaksua. Jos ikkunaverhot avatessa eteen avautuu taas sateinen maisema, päätös on helppo. Ainakin tällä hetkellä pisarat hakkaavat tuttuun tapaan kostean kellariluolamme ikkunoita.