Kun on tottunut tiettyyn elintasoon, siitä ei enää tahdo luopua. Kun on päässyt Alkon viiniosastolla alalaarin antimista siihen silmien tasolla oleviin tuotteisiin, ei enää tahdo palata kovin paljoa alaspäin. Elintavoistaan voi toki nipistää, mutta en tahtonut joutua tilanteeseen, jossa pohtisin, onko varaa ostaa luomuomenoita vai ei. Halusin myös silloin tällöin istua kaupungilla kavereiden kanssa litkien ylihintaista lattea tai olutta.
Siksi olen syksystä lähtien painanut hoitovapaan ohessa töitä kotoa käsin. Onneksemme toimittajana päikkäri- ja yöaikaan tapahtuva puurtaminen on mahdollista. Kun mukana on vielä kolmivuorotyötä tekevän miehen viikkovapaat, voin juosta läsnäoloa vaativissa tapaamisissa toimistoaikaan.
Duunillista hoitovapaaeloa on nyt takana puolisen vuotta. Homma on pelittänyt pääsääntöisesti erinomaisesti, mutta ei käy kieltäminen, etteikö välillä olisi vituttanut. Mä olen ennenkin tehnyt töitä kotoa käsin ja se sopii mulle. On kiva, että aamuisin voin touhuta lapsen kanssa ja päiväuniajaksi kaartaa rattaissa nukkuvan lapsen kahvilan pihaan ja vuokrata työpöydän itselleni muutamaksi tunniksi kahvikupin tai kahden hinnalla. Toisinaan lapsi nukkuu päivätorkkunsa kotona ja mä paiskon duunia rennosti pieruleggarit jalassa ja hiukset sotkuponnarilla.
Välillä teen töitä myös iltaisin, mutta yleensä silloin ei ole enää päätä jäljellä blogia vaativampiin kirjoitelmiin. Kerran viikossa olen pyrkinyt järjestämään miehen vapaapäiväksi itselleni kokonaisen duunipäivän, jolloin olen lähtenyt kaupungille kirjoittamaan. Jestas mä silloin nautin! Ja vielä enemmän nautin, kun palaan aikaansaaneena takaisin kotiin pöristämään kikattavan lapsen vatsaa. Olen ollut onnekas, että olen saanut nauttia lapseni seurasta, mutta tehdä töitä edes sen verran, että se tuntuu tilillä ja että olen kehdannut sanoa töitä tekeväni.
Koska leipä on pieninä palasina maailmalla, myös blogin mainoksien kautta tulevat pienet tulot ovat tärkeitä. Olenkin kiitollinen teille lukijoille siitä, että jos vaikka haalaritarpeeseen sopiva yksilö on löytynyt Reimalta, olette ostaneet sen blogini affimainosbannerin kautta. Ne muutamat extrasataset kuussa mahdollistavat osaltaan järjestelymme ja toisaalta antavat mulle luvan lohkaista ajastani osansa myös blogiharrastukselle.
Sitten on se toinen puoli. Yritämme pitää kiinni yhdestä perheen yhteisestä vapaapäivästä viikossa, mutta monesti se lipsuu muutamien pikkuduunijuttujen hoitamiseen. En voi haalia töitä niin paljon kuin haluaisin tai edes niin paljon kuin ehtisin tehdä. En voi laskea juttujen deadlineja sen varaan, että lapsi varmasti nukkuu tänään ja huomenna ainakin puolentoista tunnin päikkärit. Kotona läppärin ääressä keskittymistä häiritsevät ylipursuileva pyykkikori ja auringonvalon harmaaksi muuttavat paskaiset ikkunat.
Jos asioita kuitenkin summaa yhteen, talvi meni hienosti duuni-koti -yhdistelmän välillä keinuen, ja vielä pari kuukautta sitten olisin sanonut homman toimivan erinomaisesti. Mutta nykyään on välillä vaikeaa päästä kiinni töihin, kun on vielä äsken laulanut Pupu Tupunaa ja taputtanut kahden palikan muodostamalle tornille. Ja vielä vaikeampaa on päästä takaisin äitimoodiin, kun mieli tahtoisi vielä askarrella keskeneräisen duuniprojektin kanssa. Nykyään tuntuu toisinaan siltä, että en pysty keskittymään täysillä töihini, mutta en myöskään läsnäoloon lapseni kanssa.
Mä olen kuullut useiden vanhempien harmittelevan, että vanhempain- ja hoitovapaalla on välillä tylsää. Mä en ole kokenut niin, päinvastoin, päiväthän ovat täynnä touhua ja tekemistä! Mutta viime aikoina olen saanut itseni kiinni pohtimasta, että hohhoh, olisi jo päiväuniaika tai ilta, että voisi taas tehdä jotain järkevää. Sen tajuaminen on ollut sekä kamalaa että nurinkurista, sillä nyt lapsen kanssa voi jo tehdä asioita, jopa kommunikoida – ainakin jos ymmärtää älönmölökieltä.
Mä huomaan kaipaavani päivä päivältä yhä enemmän töihin, osaksi toimistorottien armeijoita, olemaan muutakin kuin vauhdin antaja keinuessa ja housunlahje, johon räät pyyhitään. Tylsyyden myötä elämääni on astunut myös toinen aikaisemmin tuntematon olio, äidin huono omatunto. Samalla kun haluaisin olla lapseni kanssa, tahtoisin tehdä töitä. Ja kun olen tehnyt töitä tai tämän päivän tapaan lähtenyt työreissulle ennen lapsen heräämistä ja palannut lapsen mentyä yöunille, kaipuu lapsen luo on niin vahvaa, että se sattuu.
Siksi nipistän omista yöunistani vielä vähän enemmän tunteja, jotta saisin olla kaikkea mitä haluan, jotta voisin tehdä kaikkea mitä haluan. Unipankkini alkaa kuitenkin olla pahasti miinuksella. Onneksi vaativasta vauvasta onkin huomaamatta kasvanut toimelias taapero, minityyppi, jonka vieminen osapäiväisesti päiväkotiin ei enää tunnu kamalalta ja kaukaiselta vaihtoehdolta. Hyvin se siellä jo suunnitelmien mukaan myöhemmin syksyllä pärjää ja salettiin muutamista hoitopäivistä myös tykkää ikäistensä keskellä. Ja sitten koko perhe myös nauttii yhteisistä hetkistä enemmän, kun mutsin mieli ei ole vain osittain paikalla. Silloin voi heittäytyä hetkeen ja rauhassa keskittyä saippuakuplien puhaltamiseen ja majojen rakentamiseen.
Minkälaisia ratkaisuja teillä on tehty vanhempainvapaiden loppuessa tai miten olette suunnitelleet hoitovapaan tai molempien töihin paluun järjestävänne?
Just lähdin blogikierrokselle, kun halutti lintsata (hoitovapaalla tehdyistä) töistä, ja mitäs täältä löytyikään. Kovin tuttuja ajatuksia, mutta minun tapauksessa niistettävien nenien määrä on kerrottava kolmella. Aiemmilla kotijaksoilla en ole töitä tehnyt, mutta nyt oli niin huippu mahdollisuus, että en voinut jättää käyttämättä. Tsemppiä kamppailuun omantunnon kanssa. Se se vasta onkin oikea pikku paskiainen 😉
Vähän helpompaa varmaan olisi, jos tekisi töitä, jotka voi oikeasti jättää sinne työpaikalle eikä pyörittää koko ajan mielessä – ja toisaalta jos työ on selllaista, että siihen on pakko keskittyä koko ajan eikä ehdi miettiä kotijuttuja. Meillä keskustellaan jo pienten kanssa syksyn kuvioista (mä menen töihin ja he ”kouluun”), mutta kun toinen kysyi, että ”Patii äiti työ?” niin ilmoitin, että ei kyllä käy, äiti menee sinne töihin ihan yksikseen.
Meillä lapsi syntyi kesän loppuun eli minulle oli jäänyt kahden vuoden pitämättöämät vuosilomat ja vielä pari kuukautta ylityökorvauksia jemmaan odottamaan vanhempainvapaakauden päättymistä ja niiden turvin palasin työelämään lapsen ollessa vuoden vanha. Meillä tuossa kohtaa jäi mies kotiin, ensin isäkuukaudelle ja siitä hoitovapaalle. Puolentoista vuoden iässä poika sitten siirtyi päiväkotiin. Meidän kummankaan työ ei taipunut etätöihin ja toisaalta myöskään kummallakaan ei ollut halua lähteä tekemään 80 % palkalla ja työajalla 100 % töitä joten mitään työaikalyhennyksiä ei ollut käytettävissä. Liukumat onneksi toimivat ja niiden turvin hoitopäivät pysyvät inhimillisenä jos kumpikaan vanhemmista ei ole työmatkalla. Työmatkat tosin auttava siinä, että niiden turvin lapsi lomailee jouluna kuukauden ja kesällä kaksi. Loput yhdeksän kuukautta sitten ollaankin tiukasti kiinni arjessa.
Meillä olen esikoisesta palannut töihin 10 kk ja kuopuksesta jo vauvan ollessa 6 kk – osa-aikaisesti. (Alipalkattu ja ankea, mutta ah-niin-joustava) osa-aikatyö mahdollistaa sen, että lapsia on saanut ”pitää” kotona pitkään ja samalla molemmat tehdä töitä ja opiskella. Sinällään win-win-tilanne, mutta verottaa perheaikaa, omaa jaksamista ja sitä taloutta, koska n.50% työajalla saa n.50% palkan. Kuolisin onnesta jos olisi joku freekkuhomma mitä tehdä, eikä tarvitsisi matkustaa kaupungin toiselle puolelle kuuntelemaan kuittailua työajalla. 😀 Läpsystä vaihto-arkea, mutta en tiedä vielä koska olen itse valmis päästämään kuopuksen päiväkotiin…
(Toi Spoon Mama on ihan huippu!).
Täällä vietän viimeistä vanhempainvapaapäivää! Edessä on onneksi vielä täydet vuosilomat ennen hoitovapaata. Isännällä on kesällä yhdeksän viikkoa vapaata (isäkuukausi ja vuosilomia), joten meikäläinen taitaa joutua/päästä piipahtamaan sorvin ääressä. Minäkin olen tehnyt sikäli onnekkaan ammatinvalinnan, että pystyn tekemään keikkatöitä eikä töihin tarvitse mennä kokonaan. Isännän kolmivuorotyö ja eläkkeellä olevat (ja lähellä asuvat) isovanhemmat edesauttavat keikkailuani myös myöhemmin.
Itsekin välillä kaipaan aikuisten seuraa -ilman tyttären läsnäoloa. Vaikka neiti onkin maailman helpoin ja iloisin vauva (päivisin) niin kyllä olisi kiva päästä taas pätemään ihan muilla asioilla.
Töistä kirjoittelen, moi. 🙂 Meidän muksu on 1v 5kk ja kotona isänsä kanssa. Periaatteessa mies on kokoaikaisesti hoitovapaalla ja minä töissä, mutta käytännössä myös mies käy jonkin verran töissä ja opiskelee, ja minulla on joitakin kotipäiviä. Win-win kaikille osapuolille. Tällä meiningillä mennään ainakin vuoden loppuun. Ja toivon mukaan siinä vaiheessa olisi toinen lapsi jo tulossa, eli voitaisiin pitää lapsi kotona seuraaviin äitiyslomiin asti. Jos ei, pitänee suunnitella jonkinlaisia hoitokuvioita..?
Todella hyvä ja rehellinen kirjoitus aiheesta! Itsellä ollut monia samanlaisia tuntoja.
Mulla oli tarkoitus tehdä hoitovapaan aikana ilta- ja viikonlopputöitä. Meillä syntyykin nyt toinen vauva putkeen, joten jään parin viikon päästä jo uudelleen äitiyslomalle.
Laskeskelin hieman, ettei ole taloudellisesti järkevää maksaa 500e/kk kahden lapsen hoidosta ja siihen päälle työmatkakuluja, varsinkin jos tekisin 80% työviikkoa. Joten hoitovapaalla olen toisenkin lapsen jälkeen niin kauan kuin oma päänuppi kestää. Tämän onneksi mahdollistaa miehen hyväpalkkainen työ.
Todella hyvä kirjoitus. Ihan herkisti viimeinen kappale. Omalla kohdallani töihin paluu ei ole vielä ajankohtainen, mutta samanlaiset ajatukset pyörivät välillä päässä. T. mama, jolla tytär 4kk
Meillä äiti käy yhden aamupäivän viikossa töissä ja isä hoitaa lasta silloin kotona. Lisäksi vähän työjuttuja tietokoneella päiväuni- ja ilta-aikaan ja saan hoitotuen verran ekstraa kuukausituloihin. Rahallinen puoli tottakai motivoi, mutta jestas kun on kiva kun pääsee välillä aikuisten maailmaan, se on ihan kaikista parasta.
Oma lapsi on samanikäinen kuin Minime ja mä lähdin täysin vapaahetoisesti kokopäivätöihin jo lokakuussa ja lapsi perhepäivähoitoon marraskuussa isäkuukauden päätyttyä. Meidän perheen kannalta tämä on hyvä ratkaisu. Meillä on illat ja viikonloput yhteistä aikaa ja kaikilla kuitenkin myös omia juttuja ja aikuisia kontakteja. Huonoa omaatuntoa en ole potenut hetkeäkään, eikä lapsikaan ole vielä saanut suurempia traumoja, aan on edelleen oma iloinen itsensä ja jää hoitoon aamuisin tyytyväisenä vilkuttelemaan vanhempien perään. Kyllä mä olen ihan varma, että tyytyväiset ja iloiset vanhemmat ovat parasta koko perheelle, olivat sitten kotivanhempia, uravanhempia tai jotain siltä väliltä.
Täällä yksi äiti, joka palaa töihin lapsen ollessa 1,5 v, koska kotona oleskelu on tylsää. Asutaan miehen työn takia kaukaka kavereista ja sukulaisista, joten ollaan päivät pitkät pojan kanssa kaksin ja kyllä, aika käy todella pitkäksi. Käydään me melkein päivittäin kylillä eli vuoropäivinä kirppiksellä (harvoin sieltä mitään löytyy), Halpa-Hallissa, S-Marketissa ja K-Supermarketissa. Tosi jännää, eikö totta 😛 Mutta oikeesti jo kassahenkilön kanssa käyty keskustelu on usein mun päivän kohokohta! Syksyllä, talvella ja keväällä bonuksena on MLL:n perhekahvila kaksi kertaa viikossa, mutta se loppuu kohta ja sitten meillä ei ole mitään paikkaa missä nähdä muita äitejä ja lapsia, joten kesä tulee olemaan pitkä ja tylsä.
Mä olin suunnitellut olevani kotona, kunnes lapsi on 3v, mutta näin nyt sit kävi. Mulla ei ole mahdollisuutta tehdä töitä hoitovapaalla, koska mun alan työt on päiväsaikaan, eikä meillä ole täällä ketään kuka voisi hoitaa poikaa sillä aikaa kun mä olen töissä. Myöskään osa-aikainen työ ei ole järkevä vaihtoehto, käytännössä tekisin täyden työt pienemmällä palkalla :/ Hieman tuleva syksy ja töiden sekä hoidon alkaminen jännittää tai no oikeestaan aika paljonkin. Työpaikalla on tapahtunut paljon muutoksia ja joudun tekemään aluksi tosi paljon töitä. Ja mun aivot on surkastunut rusinan kokoisiksi kotiäitiyden aikana. Onneksi poika on kuitenkin sosiaalinen ja reipas kaveri ja löysimme kivan pienen hoitopaikan, ei tarvi sitä enää stressata.
Sekava selitys, mutta kiitos kirjoituksestasi. Se oli jälleen kerran rehellinen, syy miksi blogiasi seuraan 🙂
Ihana lukea tää sun kommentti! (Tekstisi ilmestyi tähän sillä aikaa kun kirjoitin omaani tuohon alle) Mäkin meinaan haluan uskoa, että meiän perheen elämästä tulee jopa parempaa (vaikkakin kiireisempää), kun mä palaan töihin. Nyt mua ahdistaa tää tylsyys ja päivien samankaltaisuus enkä oikein jaksa leikkiä ja olla pojan kanssa, kun joudun tekeen sitä joka päivä monta tuntia. Niinpä olen aika kärsimätön, tiuskin miehelle yms. Mun työ on kuitenkin semmosta, että voin olla lapsen kanssa kotona kesät ja talvikaudellakin on kolmisen viikkoa lomaa (taisi ammatti juuri paljastua :P) ja uskon, että sitten osaan ollakin lapsen kanssa, kun tiedän, että pääsen aikuisten maailmaan jonkin ajan kuluttua. Olen mä toki miehelle itkenyt jo useamman kerran, miten paska mutsi olen, kun haluan mennä ennemmin töihin kuin olla lapseni kanssa kotona 🙁
No se arki ei ole kovin tylsää kun muksuja on useampi, varsinkin jos ovat vauhdikkaita. Että mä ainakin olen iltaisin ihan loppu; tylsää ei ole tässä talossa. 5 x viikossa ollaan avoimessakin + kaikki muut menot, itse käyn iltaisin juoksemassa ja joogassa, mies siis töissä ja mä hoidan lapset. Ja innolla palaan töihin syksyllä; lapset ovat niin sosiaalisia että hoito ei mietitytä vaikka hoitomaksut ovat kovat…. Jokainen tavallaan!
Meillä on kolme lasta: kohta 8 vuotta täyttävä esikoinen, 5v9kk ja 1 v. Esikoisen ollessa vuoden vanha aloitin keikkatyöt tehden yhden arki-illan ja joka toisen viikonlopun töitä. Näin jatkoin kunnes keskimmäinen meni päiväkotiin 3-vuotiaana. Toki välillä tuli mammalomatauko työntekoon. Nyt syksyllä aloitan samanlaiset keikkatyöt. Kiva päästä työympyröihin mutta olla silti kotona. Näillä näkymin kuopus menisi 3-vuotiaana päiväkotiin. Meidän tilanteessa keikkatyöni mahdollistaa lapsen hoitamisen kotona ja toisaalta sen, että itse jaksan olla kotona lasta hoitamassa.
Hoitovapaasta lähimmät omakohtaiset kokemukset ovat yli 20 vuoden takaa, kun itse olin kotihoidossa kolmevuotiaaksi ( enkä vieläkään oikein ymmärrä, miten äitini kesti neljä vuotta putkeen kotona kahden peräkkäin syntyneen kääpiön kanssa) mutta jee, olette Minimen kanssa olleet meidän alakeran kahviossa! Viimeksi tänään itsekin istuin siellä naputtelemassa gradua, kun yliopistolle en jaksanut lähteä, mutta ainainen kotona olo tympi.
Viime viikolla aloitin työt ja molemmat nyt kolmivuoroduunissa. Lapsi 11kk ja hoidossa tädillään silloin kun me ollaan samaan aikaan töissä. Katsotaan miten tää lähtee menemään, toivottavasti ei olla kaiken aikaa päällekkäin töissä.
Meillä tyttö (06/2011) meni perhepäivähoitoon helmikuussa ollessaan 1v8kk ja n. kuukauden helvetillisen sopeutumisjakson jälkeen nyt hoidossa olo sujuu loistavasti ja tyttö tykkää tosi paljon hoitokavereistaan. Itse menin jo marraskuussa töihin ja mies jäi 3kk hoitovapaalle ja nautti joka hetkestä eli sitä ehdottomasti suosittelen että mieskin kantaa kortensa kekoon 🙂
Etkö ole onnistunut saamaan uusia kavereita paikkakunnalta? Eikö siellä ole esim. puistoja tai muskareita tai seurakunnan toimintaa missä tapaisi muita äitejä ettei tarvitsisi pojan kanssa kahdestaan olla?
hyvä ja taas ihanan rehellinen kirjoitus! tästä aiheesta on musta äärimmäisen hyvä keskustella jo senkin puolesta, että edelleen pääsääntöisesti me äidit joudumme tän omatunto- ja työhöpaluu keskustelun käymään. mutta uskon, että tulevina vuosina entistä enemmän myös isit ottavat paikkaansa kotona (jos ja kun työnantajat ja yhteiskunta asiaa alkaa paremmin mahdollistamaan) ja sen myötä mahdollisuudet ja jousto äidin työhönpaluuseen paranevat.
silti mulla tulee aina vähän surku, kun luen tän kaltaisia kirjoituksia, oispa itselläkin niin kiva työ, että sinne haluaisi palata. tai kyllä olin lasten välissä keikkaluontoisesti töissä, joko niin että isovanhemmat tai mies hoiti lasta. ja se kyllä olikin ihan tosi jees. silti mulla on niin perusduuni, että ei mulla sinne kyllä ole vieläkään ikävä tullut, vaikka olenkin pian kolme vuotta pääsääntöisesti ollut kotona. apua, niin pitkään! ja koska nuorempi tytöistämme on vajaa kolmekuinen, varmaan vielä hetkisen kotona viihdyn.
täytyy kuitenkin sanoa, että kodin ulkopuolisella elämällä on aivan älyttömästi merkitystä kotona viihtymiseen. meillä on huiput puistot, muskarit, perhekahvilat ja sitä kautta laaja mammaverkosto ihan tässä nurkilla. lisäksi about tusinalla kavereista on samanikäisiä lapsia, joten aika ei sinänsä ole ehtinyt tulla pitkäksi. sitten kun sairastetaan ja ollaan useampi päivä neljän seinän sisällä, alkaakin jo ahdistamaan.
taisi mennä vähän jo asian vierestä, mutta uskon, että lopulta tilanne helpottaa, kun saat selkeästi rajattua työ- ja kotiajan. se rauhoittaa sitä pirun omaatuntoakin, usko pois! -miuku
Vauva ei ole vielä syntynyt (la 5/13), mutta suunnittelmissa olisi, että olen vanhempainvapaalla helmikuuhun asti. Sitten pidän vuosilomia ja olen hoitovapaalla elokuuhun 2014 saakka, jolloin mies jää kotiin lapsen kanssa loppuvuodeksi. Olin vähän harkinnut tuota osittaista hoitovapaata, mutta työtaakka oli normaalilla työajalla jo niin iso, että miten sitä jaksaisi tehdä samat työt vähemmällä ajalla. Mulla on pitkät työmatkat, mutta onneksi hoitopäivät ei veny pitkiksi miehen kolmivuorotyön takia.
Meillä äiti on ollut työssä varhaisesta ajasta alkaen, ja isä ja isoäidit hoitavat lasta kotona. Tämä on ollut loistava ratkaisu, koska luonteeni ei antaisi mahdollisuutta olla kokopäiväisesti lapsenhoitaja ja vain kotosalla tai kerhoissa tms. Lisäksi nautin työstäni. Nautin suunnattomasti myös lapsestani, ja arvostan hänen seuraansa (lähes) joka hetki kotona ollessani, ja se johtuu siitä että joudun olemaan erossa hänestä päivittäin. Minulla on oltava rakas työni, jotta olisin onnellinen. Ennen lastani työni oli lapseni!
Voi näitä ihania muistoja 😀 Väänsin ekan baby-vuoden aikana friikkuna juttua jutun perään, koska se oli kivaa ja koska siitä sai rahaa. Välillä stressasi niin pirusti, että kai se kersa nyt nukkuu kello 12-14 kuten tavallisesti, jotta pystyn tekemään sovitut puhelinhaastattelut. Mä oon yrittänyt nyt pitää kiinni siitä että en roikkuisi koneella enää kello 23 jälkeen, koska hermot menee, jos en saa tarpeeksi unta. Periaate on pitänyt toistaiseksi…
Sulla on ihana blogi koska samaistun täysin tuntemuksiisi äitinä. Minulla on 3-vuotias poika joka aloitti päiväkodin 1,5-vuotiaana. Se oli kamalaa sillä en ollut valmis antamaan häntä muiden hoidettavaksi, mutta minun täytyi aloittaa korkeakouluopinnot joten vaihtoehtoa ei ollut. Alku hoidossa oli rankkaa eikä pieni poikani tainnut ymmärtää miksi äiti välillä katosi koko päiväksi. Suureksi iloksi ja riemukseni sain huomata, että pikkuhiljaa päiväkodista tuli jotain tosi hauskaa. Kaverit olivat kivoja, tädit turvallisia ja lelut parempia kuin kotona. Mitä vanhemmaksi lapsi on kasvanut sitä tärkeämmäksi päiväkoti on muodostunut. Nyt saan nautinnollisin mielin opiskella ja tiedän että lapseni nauttii joka hetkestä hoitopaikassa. Iltapäivällä koen valtavaa onnellisuutta kun saan hakea lapsen kotiin ja leikkiä hänen kanssa illan. Joten tsemppiä sulle ja teille, Minime nauttii varmasti päiväkodista varsinkin mitä vanhemmaksi kasvaa!
Tämä on suoraan, kuin mun kirjoittamani: ”osaan olla lapsen kanssa, kun pääsen aikuisten maailmaan”! Minulla siis 1v 5kk, joka jää isin kanssa kotiin, kun minä palaan heinäkuussa töihin. Olenkin ollut kotona vuoden ja 8 kuukautta. 🙂 Uskon tosiaan, että Tyypille tekee hyvää saada olla päivät vuorostaan isin kanssa, isille tekee hyvää saada olla kotona Tyypin kanssa ja äidille tekee hyvää saada olla tekemisissä aikuisten kanssa ensin päivä ja iltapäivä/ilta Tyypin kanssa.
Muuttuuhan se oma arki siinä tosikin paljon varmasti kiireisemmäksi ja hektisemmäksi, mutta uskon, että se, jos mikä tekee mulle tosi hyvää ja osaltaan minusta osallistuvamman äidin Tyypille.
Ja pakko sanoa tähän, että ei ole aina kovinkaan helppoa tutustua uusiin äitikavereihin. Itse koen olevani melkoisenkin sosiaalinen olento, mutta harvemmin puistoissa tulee kenenkään kanssa kovastikaan juteltua, sillä monesti äideillä on jotain muuta kautta syntyneet omat sisäpiirinsä, joihin on välillä vaikea päästä mukaan.
Huu, aika mama oot, että jaksat vielä painaa duunia kolmen temmeltäjän kanssa vietetyn päivän jälkeen. Mulla ei meinaa välillä riittää energiaa edes yhden kanssa! Mutta toisaalta sitten taas saan energiaa just siitä, että saan tehdä myös ”aikuisten töitä”, aikuisten kanssa.
Joo, vaikka kuinka upeaa on ollutkin, että olen voinut tehdä duunia hoitovapaan ohessa kotoa käsin, nyt alan todella kaivata sitä selvempää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Ei se ikinä tule olemaan kristallin kirkas tässä ammatissa, kun juttuaiheita tulee vastaan vapaallakin, mutta olisi kiva saada edes ne duunipaperit vapaa-aikaa häiritsemästä jonnekin kodin ulkopuoliselle työpöydälle.
Kivasti olette onnistuneet järjestämään liukuman vanhenpainvapaalta arkeen. On kyllä onni, että mun duunit taipuivat kotoa käsin tehtäväksi, miehellä siihen ei olisi ollut mahdollisuuksia.
Joo, läpsystä vaihto -arkea tämä tosiaan nyt vähän on. Mutta kuten teilläkin, paras ratkaisu tähän hetkeen. Syksymmällä lapsi aloittaa päivähoidon, joten tämän pienen hetken tätä meininkiä kyllä kestää.
Oi, lähellä asuvat isovanhemmat on kyllä onni, josta mä olen niin kateellinen! Kyllähän se näinkin menee, mutta voi jestas miten ihanaa olisi, jos tietäisi, että aikatauluhädässä varmasti saisi helpommin apua. Ja juu, ihan samat fiilikset siitä, että vaikka lapsen kanssa on ihana olla kotona, on kyllä siistiä päästä pätemään aikuisasioilla välillä.
Kuullostaa siltä, että olette saaneet järjestettyä kuviot näppärästä just teille. On kiva, että kuvio pyörii kaikille miellyttävällä tavalla!
Kiitos kiitos!
Jos hoitomaksut haukkaavat suurimman osan palkasta, eihän siinä varmasti tunnu kauheasti järkeä olevan. Etenkin jos toisen aikuisen osapuolen tulot mahdollistavat kotona olon ja oma nuppi kestää kotimutseilua. Mulla jäis kotona olo kiinni molemmista! 😀
Kiitos, kiva että osui ja upposi 🙂
Joo sama, raha jees ja vähän pakokin tämän kuvion pyörittämiseen, mutta etenkin se aikuisten maailma, jesjesjes!
Leila ja Sini: Mäkin olin varma, että tottahan lapsi menee heti vanhempainvapaan päätyttyä hoitoon. Niin mäkin olen mennyt ja hyvin meni. Mutta kun nää tyypit on persoonia, omia itsejään, jotka kehittyy eri tavalla. Minime ei olisi silloin ollut vielä valmis hoitoon. Hän ei osannut vielä edes ryömiä kunnolla. Enemmän homma oli kuitenkin kiinni siitä, että hän oli vielä niin täydellisen ripustautunut muhun. Nyt välillämme oleva vieteri on jo niin löysällä, että tiedän syksyisen päiväkotiarjen olevan mahdollista. Mäkin olen ihan varma, että tyytyväiset ja iloiset vanhemmat ovat parasta koko perheelle. Mutta niin myös tyytyväinen ja iloinen lapsi on. Siksi täytyy mennä tapauskohtaisesti. Meillä se oli onneksi mahdollista mun duunin mahdollistaman etätyöskentelyn myötä.
Tiina: Vaikka musta ei ikinä olisi sun ammattiin, voi jestas miten siistiä olisi voida olla lapsen kanssa pitkät kesät!
Pinkki pingu: Voi, olet onnellinen, että teillä on ollut mahdollista jäädä toisen kokopäiväisesti kotiin! Meillä ei. Mutta onneksi mun duunit ovat mahdollistaneet etänä työskentelyn, jotta tyyppi on ehtinty kasvaa kotona valmiiksi päiväkotiin. Tämän jälkeen tosin alkavat kokopäiväduunit ja hoitokuviot eivät tunnu enää lainkaan hektiseltä, vaan ihanan rauhaisalta ajalta, jossa on selkeät paikkansa työlle, hoidolle ja vapaa-ajalle 😀
Tiina: Voin niin tuntea sun fiiliksesi! Mä olin tullut hulluksi, jos ei oltaisi asuttu Helsingissä, jossa ystävät ja kaupungin tarjoamat elämykset on lähellä. Isovanhemmat täältä toki puuttuu, mutta kaikkea ei voi tässäkään tapauksessa kai saada. Mä olen myös saanut hurjasti energiaa kirjoitushommista, blogistakin. Vaikka on ollut ihanaa saada olla lapsen kanssa kotona, ei mun kupoli olisi kestänyt, jos en olisi saanut tehdä samalla töitä. Varmasti teidän hoitokuviot menevät hienosti!
Ano: Perhekahvilassahan Tiina kertoo käyvänsä. Mun mielestä äitiys ei kuitenkaan riitä yhdistämään ihmisiä, siihen tarvitaan joku muukin klikki väliin. Vaikka toki on ihanaa, jos ihminen sattuu olemaan myös lapsellinen. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka kävisikin muskareissa yms, ei se tarkoita sitä, että jokaisesta siellä majailevasta mutsista muodostuisi ystävä.
Pinkki pingu: Joo, olen samaa mieltä. Vaikka äitiys yhdistää miljoonia ihmisiä, tarvitaan siihen väliin myös jotain muuta yhdistävää, että ystävystytään. Itse käyn puistoissa, muskareissa yms lastenmetoissa lapsen takia, vaikka toki on itsekin kiva jutella ohi mennen myös muiden paikalla olevien vanhempien kanssa.
Juu, eipä ole ollut tylsää täälläkään – tähän mennessä. Menoa ja meininkiä on riittänyt, iloa ja vitutusta. Mutta vaikka olen voinutkin onnekseni tehdä töitä kotoa käsin, nyt alan kaivata työyhteisöä ja työrutiineja. Ja sitä, että en lapsen kanssa ollessani vain mieti duunijuttuja. Kai se on joku ”alkunkantainen reaktio”, sillä samaan aikaan myös lapsi on niin valmis päiväkotiin kuin tuon ikäinen voi olla. Uskonkin, että kaikki tulevat nauttimaan, kun työ- ja päiväkotiarki pääsee syksyllä kunnolla alkamaan.
Sä sen sanoit, keikkatyöt (tai freelancer-hommat mun tapauksessa) mahdollistavat lapsen hoitamisen kotona JA sen, että itse jaksaa olla kotona.
Joo, Spoon Mama on ihana. Se on pelastanut monta päivää, kun ei ole ehtinyt laittaa ruokaa tai on ollut tarvetta kotikulmilla päästä pikaisesti lainaamaan työpöytää kahvikupin hinnalla.
Kahden kolmivuoroduunin kanssa onkin jo tekemistä. Onneksi teillä on lapsen täti auttamassa. Tsemppiä hoitokuvioon!
Voih apua, toivottavasti sopeutumisjakso ei ole ihan yhtä pitkä ja paha. Mäkin kun olen varma, että tyyppi tulee salettiin tykkäämään päiväkodista. Menoa ja meininkiä piisaa varmasti, ja sitä hän kaipaa.
Ihanaa, että teillä on ollut varaa toisen jäädä täysin hoitovapaalle. Meillä ei, ja vain mulla on duuni, jota on voinut tehdä kotoa käsin, mikä taas on mahdollistanut tämän meidän duuni- ja hoitokuvion. Muuten päiväkoti olisi jouduttu aloittamaan jo aikaisemmin.
Joo, mäkin toivon muillekin kuin omalle alalleni tulevan lisää mahdollisuuksia tehdä duunia liukuvasti, osittain etänä ja lyhennetyllä työviikolla. Meillä miehen alalla tuskin koskaan kaksi ensimmäistä tulee olemaan mahdollista käytännön syistä, mutta onneksi vika on. Niinpä mun palatessa täysipäiväisenä duuniin, mies tekee tovin lyhennettyä työviikkoa. Meillä kun ei ole varaa siihen, että jompi kumpi olisi ihan vain täysin hoitovapaalla.
Ja joo, olen kyllä onnekas, että olen löytänyt oman alani, jota rakastan ja johon on intohimo. Ymmärrän varsin hyvin, että duuniin paluu ei tunnu niin upealta, jos työ ei miellytä. Mutta kuten sanoit, onneksi on muutakin kodinulkopuolista elämää kuin työ.
Mäkin olen ihan satavarma, että kunhan saan työpöytäni pois kotoa, alkaa sekä duuni- että kotimeiningit maistua paremmin.
Hyvältä kuullostaa teidän plääni! Sen sijaan työtaakka osittaisen hoitovapaan ohessa ei. Mä olen kans kuullut monelta, että se on ihan fuulaa, joutuu silti tekemään samat duunit lyhyemmässä ajassa.
Voi ihanaa, että teillä isoäidit voivat auttaa – täytyy sanoa, että olen kateellinen! Mä niin tiedän, mitä tarkoitat sillä, että on oltava rakas työ, jotta voisi olla onnellinen – myös kotona!
Vau, sä oot elännyt jännityksessä! Mä en ikinä voisi sopia puhelinhaastatteluja päiväuniaikaan, jos olen lapsen kanssa kahdesetaan kotona. Ne on tehty vain miehen ollessa hoitovuorossa ja mieluiten niin, että olen itse poissa kotoa. Mulla on edelleen joku vipstaakeli kaakossa – jos viereisestä huoneesta kuuluu lapsen itku, mun ajatukset eivät pysty enää keskittymään mihinkään muuhun.
Mun periaate sulkea kone kello 23 jälkeen ei todellakaan pidä. Kunhan palaan duunariksi kodinulkopuolelle, hommaan on viimeiestään tultava roti. Koska juu, jos ei tule tarpeeksi unta, hermot menee.
Voi toivottavasti alku ei ole yhtä rankka! Koska olen ihan varma, että päiväkodista tulee kiva paikka, jossa on menoa, meininkiä ja kavereita – eli kaikkea, mitä minityyppi rakastaa. Ihana kuulla, että teilläkin loppu hyvin, kaikki hyvin.
Aloitin opiskelun ja osa-aikatyön vauvan ollessa 4kk, ei niinkään rahan takia, vaan että saisin opiskelut pois alta mahdollisia tulevia lapsia ja asuinpaikan muutosta varten (työ siis liittyi olennaisesti opiskeluuni). Mies kokoaikatöissä ja olemme hoitaneet vauvan kotona. Ensimmäinen lapsi, ja on harmittanut niin kovasti, että menin pilaamaan vauvavuoteni, ei keritty käymään juuri muskareissa ja vauvauinneissa. Mutta ompahan kohta maisterin paperit. En osaa sanoa, oliko tämä sen arvoista:) Harmittaa myös vauvan puolesta, että häntä on hoitanut äiti, joka ei ole pystynyt olemaan läsnä. Kääntöpuolena on kyllä tuo aikuisten maailma, joka on ollut myös virkistävää, ja sitten on taas ehkä ollut vähän aikaa parempi äiti. Hankalia juttuja!
Hei,eksyin muutama viikko sitten lukemaan blogiasi, onneksi, aivan mahtava blogi, kiitos! 🙂 Itselläni on 8kk. ikäinen tyttö. Vanhempainloma loppumassa siis melko pian. Tarkoitus alunperin oli mennä töihin sen päätyttyä,mutta meiän tyttö on niin äidin tyttö ja muutenkin ainakin jonkin verran ns.vaativa vauva. Tosi kiinni rinnassa vielä ja muutenkin mussa,joten tuntuisi riistolta palata nyt jo työeämään,joten aion yhdistää myös hoitovapaan ja viikonloppuisin käydä töissä,kun mies voi olla tytön kanssa. Katsotaan sitten myöhemmin olisiko neiti jo puolen vuoden päästä kypsempi päiväkotiin. 😀
Kiitos sinun,laitoin myös bb-repun juuri kiertoon ja tilasin itselleni ergo-kantorepun. Luulin,että vika on hartioissani kun kantaminen tuntui niin ikävältä,mutta sinun blogistasi sain kuvan,että vika saattaakin olla Björnissä, testataan asia pian,kun reppu saapuu! On meinaan ollut viimeset pari kuukautta aika tuskallisia meiän reissut,kun tyttö ei viihdykää enää viittä minuuttia pidempään vaunuissa ja sitten äiti saa kantaa pitkin kaupunkia toisella kädellä tyttöä ja työntää toisella vaunuja 😀 Ei muuta kuin kiitos sinulle monista erinomaisista vinkeistä ja tsemppiä teiän elämään ja mukavaa kesää teiän poppoolle!
Yhdyn aiempaan kommenttiin, myös vasta nyt aloin lukea blogiasi, ja tosi hyviä ja osuvia kirjoituksia, kiitos niistä! Tein ensimmäisen lapsen äitiysloman jälkeen hoitovapaalla töitä puoli vuotta kotoa käsin tuntityöperiaatteella – oma työ taipuu hyvin kotonakin tehtäväksi. Samanlaisia tuntoja oli kuin sinulla puolin ja toisin – välillä ahdisti tekemättömät työt ja sitten taas työmailien lukeminen lapsen leikkiessä lattialla, kun jotain kiireistä hoidettavaa putkahti sieltä ”oikeasti työelämästä”. Ja muistan kyllä että välillä ketutti ankarasti, kun toista viikkoa putkeen hammasvaivainen lapsonen nukkui päiväunia kymmenen minuutin pätkissä ja itse pompin työpöydän äärestä vaunuja heiluttamaan ja takaisin.
Toisen lapsen synnyttyä 1,5 vuoden ikäerolla en olisi enää kyennyt kotityöskentelyyn, koska päivärytmit olivat niin sekavat, ja yöt halusin varata nukkumiselle. Mutta lapset menivät 1 v 3 kk ja 2 v 8 kk iässä puolipäivähoitoon aamupäiviksi päiväkodin sisarusryhmään, ja jatkoin kotoa käsin puolipäivätyötä. Tässäkin täytyy kiittää työnantajaa joustavuudesta. Siitä oli pehmeä lasku siirtyä kokopäivähoitoon noin puolen vuoden päästä.