Mä olen kinkkisessä tilanteessa. Mut on haastettu juoksemaan 10 kilometriä vajaan kahden kuukauden kuluttua. Ja kun suoraan tullaan yllyttämään, että pystytkös, pakkohan sitä on sisulla luvata, että kankean norsumaisen ulkokuoreni alta kuoriutuu muutamassa viikossa kepeästi kiitävä pantteri.

Homman takana on Mutsien kymppi, jota perässään kiskovat Vuoden mutsi –kirjan ja –blogin kirjoittajat Katja ja Satu. Perässä läähättää minä ja 9 muuta mutsibloggaajaa, kukin tyylillään. Loppuhuipentuma koetaan Naistenkympillä Helsingissä 26. toukokuuta.

Kymmenen kilsaa ei tuntunut pahalta matkalta, kun sitä alkuun mietin. Mä puskin HeiaHeian mukaan muinoin mun 8 kilometrin vakilenkkipolun läpi noin tunnissa, vaikka yleensä juoksin siitä vain kolmisen kilometriä ja loput vedin reippaasti kävellen tai hölkäten. Pari kilsaa siihen päälle voisi vetää kunniakierroksena tuulettaen.

Harmikseni mä olen kuitenkin ollut viimeksi kunnon lenkillä syksyllä 2010. Mulla ei ole talvilenkkareita, joten lenkkeilykausi loppuu kun hiihtokausi alkaa ja käynnistyy taas hiihtolatujen sulaessa. Talvella 2011 mursin nilkkani ja vedin reilun kahden kuukauden ajan jumppani kotona paketti jalassa. Kun hitaasti paraneva nilkka vihdoin alkoi kestää vähän raskaampaa askellusta, vatsa oli muuttunut raskauspalloksi ja lenkit kilometreissä pitkiksi mutta vauhdissa hitaiksi. Ja sitten tuli se vauvavuosi.

Ja nyt ollaan tässä. Nilkka ei koskaan parantunut kunnolla, vaan vihoittelee edelleen harva se päivä ja etenkin yö. Sporttailua ehdin onneksi taas harrastaa tähän elämäntilanteeseen nähden ihan kivasti, mutta peruskunto on pohjalukemissa. Mutta ei kuitenkaan niin kuralla, etteikö kymmenen kilometriä juostaisi pelkällä tahdonvoimallakin. Pointti on kuitenkin siinä, että olisi kiva myös juosta se niin, että maaliviivan jälkeen ei tarvita ambulanssia ja kroppakin pysyy kasassa. Ja se ei näin kylmiltään onnistu.

Siksi Mutsien kymppi -tiimiä auttaa sponsorina toimiva Esport Arena, joka järjestää kaksi ammattivalmentajan vetämää juoksukoulua. Yksi niistä käytiin vetäisemässä tällä viikolla Kimmo Kourusen johdolla. Johan tuli olo kuin päätä olisi uitettu vesiesteessä. Vaikka lihaskunto alkaa salijumppien jäljeltä palailla lihassäie lihassäikeeltä, mun peruskestävyys on onneton. Eli just se kunto, jonka varaan koko liikunta ja loppuelämän terveet vuodet rakennetaan.

Sen takia mun pitäisi heti ottaa viikko-ohjelmaan peruskestävyysharjoittelua. Se tarkoittaa sitä, että vedetään tasatahtista harjoittelua aerobisen kynnyksen alapuolella. Ja se taas tarkoittaa sitä, että esimerkiksi lenkillä pitää tulla kevyesti hiki ja hengästyäkin, mutta samalla täytyy pystyä keskustelemaan lenkkikaverin kanssa ongelmitta.

Ja jos tykkää hifistelystä kuten minä, oman aerobisen kynnyksen voi myös laskea. Vähennetään teoreettisesta maksimisykkeestä 220 oma ikä, jonka mä nyt jo pyöristän kohta koittavan merkkipäivän kunniaksi kolmeenkymmeneen. Eli 220–30=190. Vähennetään tuloksesta 60, eli 190–60=130. Kerrotaan tulos 0,65, eli 130×0,65=84,5. Lisätään tulokseen 60, eli 84,5+60≈145. Mun aerobinen kynnys on siis 145, eli peruskestävyyttä lisätäkseni mun pitäisi harjoitella alle 145 sykkeillä. Lukema näin laskettuna on tietenkin vain arvio, ei tarkka totuus.

Peruskestävyyttä pitäisi harjoitella 2–4 kertaa viikossa, 45–180 (!!!) minuuttia kerrallaan. Tai ainakin vähintään 70 prosenttia harjoittelusta. Ja sitten ne muut treenit päälle. Että joo ei. Jos en nyt ihan väärin muista, 3 prosenttia ihmisistä treenaa tällä oikealla tavalla ja loput 97 prosenttia mun tapaan tyylillä pääsääntöisesti täysiiii.

Ja sen sitten huomasi radalla, jonne valmentajat laittoivat meidät juoksemaan ympyrää. Tarkoituksena oli pysyä aerobisen kynnyksen alapuolella, joten jokaisen ringin jälkeen tarkistettiin sykkeet. Mä pystyin hölkötellä menemään kaksi kierrosta, mutta kolmannen jälkeen sykkeet olivat jo pompahtaneet liian ylös. Mun oli nöyrryttävä hiljentämään vauhti reippaaksi kävelyksi, jota välillä sain sykkeiden salliessa piristää hölkkäpyrähdyksillä. Siinä muiden radalla olevien pinkoessa ohi, oli hyvää aikaa myöntää itselleen, että tarttis tehdä jotain.

Mutta samalla kun sain karun muistutuksen peruskuntoni tilasta, sain myös lisäkiksejä käyttää sykemittaria. Tähän mennessä sen käyttö on ollut lähinnä kivaa numeroiden tutkimista, eri treenien sykkeiden vertailua ja kulutettujen kalorien muuntamista suklaalevyiksi. Mutta nyt voin sen avulla jolkotella kuntoni perustaa paremmaksi.

Se nimittäin kannattaa. Peruskestävyysharjoittelu parantaa hapenottokykyä ja kuulemma myös lisää hiusverisuonistoa eli tuo lisää verta käsille ja jaloille näin lämmittäen niitä. Jospa mun noin yhdentoista kuukauden pituinen villasukkakausi lyhenisi peruskuntoa nostamalla! Ja mikä parasta tällaiselle kymmenen vauvavuosikiloa kerryttäneelle: aerobisen kynnyksen alapuolella sporttailu polttaa rasvaa. Kun sykkeet kohoavat, keho alkaa käyttää hiilihydraatteja. Ja kun jaksaa treenata, lopulta huomaa, että pystyy vetämään kunnon hölkkälenkinkin pienillä sykkeillä ja jos oikein himoliikkuja on, pian jo juostakin.

Milloin mä sitten ehdin hölkötellä menemään jo nykyisten sporttailujen lisäksi? Lapsen vauva-aikojen vaunulenkit taisivatkin olla mitä erinomaisinta liikuntaa, vaikka niille silloin vähän tuhahtelin, kun olisin myös tahtonut riuhtoa hien pintaan kunnolla. Vaunulenkit muuttuivat syksyn ja hoitovapaan myötä kuitenkin niin, että nykyään lykin just sen verran, kunnes lapsi nukahtaa. Sen jälkeen kurvaan rattaat jonkun kahvilan ikkunan taa, tilaan kupin kuumaa, kaivan läppärin esiin ja alan tehdä duunia.

Mä pistänkin mun kalorit likoon pyöräilyyn. Viime kesänä en fillaroinut muutamaa hassua kilometriä enempää, koska vauva oli tyytyväinen vain iholla. Mutta tänä kesänä hommaan tulee muutos. Fiilistelen jo niin sitä tunnetta, kun hiekka rapisee renkaiden alla ja tuuli hulmuttaa kypärän alta tunkevia hiuksia! Siinä samalla kuin fillari kuljettaa paikasta toiseen ja saa hymyn naamalle, sen polkeminen myös kohottaa juurikin sitä peruskestävyyttä.

Valmentaja vinkkasi myös, että jospa ennen ja jälkeen salitreenin kävisin vaikka polkemassa kuntopyörällä tai vatkaamassa crosstrainerilla. 20 minuuttia alkuun ja 10 minuuttia loppuun. Yksinkertainen idea, mutta enpä tullut ajatelleeksi. Kun sinne salille nyt joka tapauksessa on järjestynyt aikaa mennä, siihen yleensä saa varmasti nipistettyä puolituntia lisää.

Kävinkin heti oppien mukaan ennen ja jälkeen toissapäiväisen bodycombat-tunnin löntystelemässä juoksumatolla. Se oli tylsää, niin kuin vuosikausia sitten viimeksi testatessanikin. Edes telkkarista ei tullut mitään kivaa. Eilen olin fiksumpi ja otin salille mukaan kirjan. Tajusin, että kun kuntolaitteita ei veivaa hiki roiskuen vaan peruskestävyyttä treenaten, siinä pystyy hyvin samalla lukea. Multitasking! Että samalla kuin peruskunto karttuu, karttuu myös sivistys tai vaihtoehtoisesti viihdenautinto. Sitten voi vielä käydä ottamassa sen huumaavan adrenaliinipiikin kunnon rääkkijumpassa.