Nerokkaan yksinkertaiset asiat pysyvät hitteinä vuosikymmenestä toiseen, äidiltä tyttärelle. Kuten lasten keinutuoli, jonka Minime sai meiltä syntymäpäivälahjaksi. Sen samaisen keinun minä olen aikoinani saanut lahjaksi ensimmäisenä syntymäpäivänäni. 

Kolmessakymmenessä vuodessa keinun mattapunainen väri oli kulunut ja keinun osat nitisivät, natisivat ja irtoilivat. Niinpä Lähiöjeppe hioi sekä liimasi keinun uuteen kukoistukseensa ja päivitti samalla värin muutamalla vuosikymmenellä eteenpäin.

Nyt keinutuoli jatkaa eloaan kirkkaan keltaisena. Tällä hetkellä keinuminen on Minimen mielestä tuolissa kiva lisä, mutta ei pääpointti. Sen päällä kiipeillään, sen alta ryömitään ja sitä työnnetään edellä samalla kuin kävelyharjoitukset edistyvät.

Mä niin näen, kuinka tulevaisuudessa me Minimen kanssa keinutaan vieretysten kiikkutuoleissamme lukien kirjoja. Visiossa on vain se ongelma, että en ole edelleenkään löytänyt sattumalta roskalavalta itselleni sitä haaveideni mustaa pinnakeinutuolia. Onneksi palan kiikkaa-onnellisuutta saa vain katsomalla toisen keinuriemua.

Jaa