Kun pienen tyypin kanssa lähtee reissuun, arki on arkea vaikka kotiin olisi yli viisituhatta kilometriä. Näin me luulimme. Että samaa vaipanvaihtoa se on Thaimaassakin, päiväunien ja ruokailujen tahdittamaa arkea. Ja meille sekin olisi sopinut vallan mainiosti.
Perhekuukautta suunnitellessa mietimme, miten ihanaa onkaan, kun saa keskittyä vain siihen vaipanvaihtoon, päiväuniin ja ruokailuun. Joku muu siivoaisi, laittaisi sapuskat ja pyykkäisi. Ulos lähtiessä ei tarvitsisi hikoilla eteisessä toppavaaterallia. Töitä voisi miettiä vain hyvällä tavalla, silloin kun itselle sopisi ja inspiraatio moiseen iskisi. Tiedättehän, ehtisi olla läsnä.

Mutta kehtaako tätä sanoakaan: ei tämä ole ollut vain arkea Thaimaassa, vaan lomaa Thaimaassa. Yksivuotias on mitä parhainta lomaseuraa. Se syö samoja sapuskoja kuin mekin, ei enää saa mysteerihepuleita tuosta noin vain vartin välein ja on muutenkin sopeutuvaista sorttia. Minä olen kotioloissa mukavuudenhaluisena aikataulu- ja rutiininatsi, mutta täällä syödään ja nukutaan kun siltä tuntuu. Eikä meininki ole silti mennyt ranttaliksi.

Ollaan tehty melkeinpä samoja asioita, kuin oltaisiin tehty Lähiöjepen kanssa kahdestaankin matkustaessa. Minime kulkee mukana kantorepussa ja selvästi nauttii kun tehdään ja touhutaan. Välillä yöunille meno on viivästynyt useamman tunnin, kun tyyppi ei vain ole malttanut sulkea silmiään. Mutta ei se ole niin vakavaa, univajeet paikataan seuraavana päivänä pitkillä päiväunilla. Ainoastaan viidakkoreissu taitaa jäädä taaperon kanssa tekemättä, vaikka ei sekään mahdotonta olisi. Ja viinaämpäreiden kaataminen täydenkuunjuhlissa sekin on entisen elämän juttuja. Ihan hyvä vaan, tällaiselta kehäraakilta juhlista toipuminen veisi ainakin kolme antoisaa lomapäivää.

Mä olen aina ollut suorittaja, tykkään tehdä ja saada aikaiseksi. Lomallakin. Haluan kokea, nähdä ja oppia. Mutta nyt pelkästä jalkojen lilluttamisesta vedessä nauttii enemmän, kun vieressä möyrii yksivuotias, jolle hiekasta löytynyt pullonkorkkikin on jännä ja ihana. Minime on kuin guru, joka opettaa äitiään nauttimaan hetkestä ja pysähtymään.

Tuntuu, että Minimekin on lomalla. Kotona tyyppi herää yleensä aamuäreänä kitisten, mutta täällä nauraen ja ilosta pomppien. En ole laulanut Mikko Alatalon Känkkäränkkä-biisiäkään kertaakaan, vaikka muuten se puskee esiin alitajunnasta heti kun kitinä ja marina alkaa. Ehkä Minime aistii vanhempiensa lomatunnelmat ja elää sen mukaan.

Tai sitten Känkkäränkkä oli juuri se yksi matkustaja, joka ei mahtunut yhdellä matkustajalla ylibuukatulle lentovuorollemme. Ja ettei se vain myöhemmällä lennolla lentäneenäkään löytäisi meitä, lähdemme tänään kohti uutta majapaikkaa.

Jaa