Mä voisin hyvin nähdä itseni ihmisenä, joka tuhahtelee jouluhössötyksille, kiroaa joka vuosi aikaistuvaa joululaulu ja -krääsäsirkusta ja karkaa hyvissä ajoin ennen punanutun saapumista paikkaan, jossa merivesi on lämmintä ja mojitot kylmiä.
Mutta ehei, aloin tänäkin vuonna salaa kuunnella joululauluja ja litkiä litra tolkulla glögiä jo marraskuun alussa. Vaikka en uskokaan joulun alkuperäiseen sanomaan neitseellisine syntymineen, uskon sen perimmäiseen sanomaan, rakkauteen. Meidän jouluumme kuuluu evankeliumin sijaan perheen seurasta nauttiminen ja rauhoittuminen edes pariksi päiväksi vuodessa. Mutta ei Sylvian joululaulun paatoksella ja hartaudella, vaan enemmänkin Hei tonttu-ukot hyppikää -tyyppisellä ilolla ja hulluttelulla.
Minimen ensimmäinen joulu paljasti, että tyyppihän on ehta jouluihminen, ainakin jos mittaa otetaan ruokapöydässä. Syöttötuolissaan tärkeänä istua tapittanut Minime söi enemmän riisipuuroa kuin kukaan muu, popsi hullaantuneena jouluruokia ja ihastui etenkin lanttulaatikkoon.
Tyyppi auttoi myös innoissaan sekä mummulan että mummilan kuusien koristelussa paiskomalla oksille jo ripustetut koristeet ympäri huoneiden nurkkia. Pakettikortit hän luki tarkasti käännellen pahvisia toivotuksia ympäri yhä uudelleen. Joululahjoista kiinnostavin osa oli jännästi rapisevat kääreet. Lahjat tuonut joulupukki sen sijaan sai aikaan mutristuneen suun. Minimestä olikin parempi tarkkailla tuota kummallista valkopartaista otusta turvallisen matkan päästä.
Joulupäivänä kävimme porukalla perinteisessä joululeffassa. Ensimmäistä kertaa lähes vuoteen minä ja Lähiöjeppe olimme molemmat kahdeksan aikaan illalla muualla kuin nukutuspuuhissa. Kuluneen vuoden aikana kun olemme leffailleet yhdessä ainoastaan päiväsaikaan tai niin myöhään, että jompikumpi on ehtinyt hoitaa Minimen iltapuuhat, ja hoitajan tehtäväksi on jäänyt valvoa lapsen unta. Mutta nyt hoitonakin saanut Minimen mummi läpäisi lapsenvahtitestin hienosti, ja konttauskilpailun, eteisen kenkäinventaarion sekä iltapuuron jälkeen minityyppi oli nukahtanut mutisematta ilman maitohörpsyjä, jes!
Esitänkin joululahjatoiveeni vähän myöhässä: lahjakortti mummin lastenhoitopalveluihin. Ja pistetään vielä extrana mahdollisuus käyttää lahjakortti kotona Helsingissä.
Ihania joulukuvia. Kaunis äiti ja tytär!
Meillä pyritään hoitamaan iltanukutukset jomman kumman vanhemman voimin. Jostain syystä ei tunnu ollenkaan niin pahalta karata kesken päivän elokuviin ja syömään, mutta on sydäntäsärkevää ajatella pienen nukahtavan vieraan hoivissa… Tai siis vaikkapa äitini, jota tämä näkee kolmisen kertaa viikossa useita tunteja kerrallaan.
En tiedä, miksi juuri tuo nukkumaan meneminen saa ylitunteellisen reaktion aikaan allekirjoittaneessa.
(Kaksi kertaa olemme olleet poissa nukkumaanmenoaikaan.)
K (http://www.lily.fi/palsta/ilman-sinua-olen-lyijya)
Toi keittiön pöytä näyttää kyl vähän säälittävältä ilman sitä lisäpalaa 😀
Mulla on jo ikävä kaikkia, tulkaa jo!
Mainio napero, kun jouluruoka maistuu 🙂 Ja lanttulaatikkokin! Ooh… ♥
Kiitos, kihihihi! On siinä lapsen yönukkumisessa sitten jotain kummallisen herkkää, kun kans iltanukuttamiset on mukamas hankalampaa antaa jonkun muun hoidettavaksi kuin päivänukutukset. Vaikka meidän minityyppihän on aina itseasiassa nukkunut yönsä paremmin kuin päiväunensa, joiden kanssa on jouduttu kikkailla vaikka mitä.
Sopu sijaa antaa. Ja ikävä ikävä ikävä!
Niin ei se ikävä sijaa anna. Tai miksei sekin voisi tietty.
Mä vähän luulenkin, että siksi tämä napero syntyi ennenaikaisena, että yritti ehtiä jo viime vuonna jouluruuille. Sen verti hyvin maistui.