Mä haen lukemiltani blogeilta karkeasti kahtia jaoteltuna arkirealismia ja toisaalta haavekuvia. Jos ajatellaan omaa genreäni, mutsiblogeja, musta on hauska lukea ja nähdä, että joku muukin huomaa vasta tärkeässä tapaamisessa ollessaan, että paidassa on puuroklimppejä, räkää ja maitotahroja. Toisaalta musta on ihanaa haaveilla ja inspiroitua kuvien kautta seesteisestä lapsiperhearjesta, jossa aurinko paistaa aina juuri oikeassa kulmassa pöydällä oleviin leikkokukkiin, ja jossa puhtaat pyykkiläjätkin näyttävät viikattuina kauniilta taideteoksilta. Mutta samalla tiedän, että arkikaaos-bloggaajalla on välillä päällä myös puhdas paita ja että seesteinen arki -bloggaajalla on välillä myös likapyykkivuoria ja nuupahtaineita kukkia.
Joillakin menee kuitenkin välillä puuroklimpit ja leikkokukka-asetelmat sekaisin. Siksi
Tyyliä metsästämässä -blogin Veera kirjoitti blogissaan manifestin normaaliuden puolesta. Etenkin tyyli- ja kauneusblogien kommenttiosioissa kun on huomattavissa, että vain virheettömyys kelpaa. Veera haastoikin bloggaajat läväytämään näkyviin itestään kuvan ilman meikkiä ja photoshoppausta. Muistutuksena siitä, että jokaisen blogin takana on ihminen.
Mutsiblogeissa on homma on tietenkin vähän eri, sillä harvoinpa sitä täydessä tällingissä siellä hiekkiksen reunalla hytistään. Itsekin näytän meikitöntä naamaa harva se postaus. Nykyään harventuvaan tahtiin, joka onnekseni kertoo luultavasti siitä, että tätä nykyä on jo halutessaan aikaa meikata ja pestä hiukset.
Mutta nappaisinpa kuitenkin tänään aamulla
Nooran henkilökohtaisesti haastamana kuvan itsestäni. Vaikka huijaankin törkeästi, sillä mun nysien räpsyttimien tilalla on tällä hetkellä ripsipidennykset. Hujauksen takia vein homman vähän pidemmälle ja valitsen vielä toisenkin kuvan. Sillä haasteen ajatusta rikkoen otin tästäkin tilanteesta monta kuvaa, joista voisin valita sen parhaan. Se on ylimmäisenä. Tässä kuitenkin vielä kuva, jonka olisin normaalisti jo deletoinut. Se kaikista rumin.
Siinä näkyy se sama kuin ylimmässäkin – kuumeinen fiilis, flunsaisen vauvan järjestämän levottoman yön jälkeinen olo, väsymys ja harjaamattomat hiukset. Mutta lisäksi siinä näkyy alleviivattuna ruma nenäni, mustapäät, hirvittävän kokoiset ihohuokoset, olemattomat huuleni, pitkulainen päänmallini ja lättänät hiukset, jotka eivät saa mua näyttämään toiveeni mukaisesti huolettomalta kukkaistytöltä vaan heavymetallibändäriltä, jolta on hymy mennyt pyllyyn. Normaalisti siinä kaikista kauheimmassa kuvassa pitäisi vielä näkyä kaksoisleuka, muutama mehevä finni, selluliittinen iho ja hyytelönä höllyvä vatsa, mutta tänään kamera ja rajaus olivat suopeita noita vikojani kohtaan.
Vaikka mä blogini kuvissa en yritä kiillotella tietoisesti totuutta, juuri kuvia valikoimalla sitä kuitenkin teen. Ja vaikka en kuvaustilanteita varten ala siivota tai muuten lavastaa, siirrän kuvista sivuun taustalla näkyvän roskapussin, jos se ei olennaisesti kuulu postauksen kuvitukseen. Jos aikaa ja jaksamista on, joskus saatan kuvia vähän muokatakin. Mielelläni myös näytän sitä meikattua naamaa, vaikka kliseisesti olenkin sitä mieltä, että ihminen on kauneimmillaan saunapuhtaana.
Tämä jaabatus meni nyt vähän ohi blogini teeman, mutta ulkonäköpaineita luovan ilmapiirin keskellä aihe on tärkeä. Sillä onhan suurimmalla osalla teistä lukijoista siellä puurosta tahmea paita, mutta myös lapsi tai useampia, joiden pitää tietää kohtuuttoman isopäisten nukkejen ja hillittömällä haballa varustettujen supermieslelujen keskellä, että he ovat kauniita ja lumoavia juuri sellaisina kuin ovat. Niin kuin minäkin, kaikkine virheineni.
Oot ihan anime-hahmo, ihana!
Jotenkin musta tuntuu, että tämän blogin äidillä ei koskaan ole räkää paidassa eikä lakastuneita leikkokukkia.
http://kaunispienielama.blogspot.fi/
Siksi mä en sitä pystykään lukemaan. Haluan tahroja ja realismia, oikeeta elämää. Lähis oot ihana, justiin tommosena kun oot. Kaunis nainen vielä kaiken lisäksi. Mahtavaa!
-S
Nyt on pakko kommentoida, niin vilpittömästi nauroin ääneen tuolle sinun ”ruma nenä mustapäät sun muut” litanialle.
Koska tyttö/nainen (miksi itseäsi haluat kutsua, valitse itse), sinä olet nätti ku mikä.
Hahaa, anime-hahmo, mahtista!
Huu, aika seesteiseltä kieltämättä näyttää. Mutta oon silti varma, että silloin tällöin sielläkin pyykkikoppa on sen näköinen, ettei siitä kuvaa voi ottaa.
Ollos hyvä nauruista ja kiitos kauniista sanoista 😀 Vaikka noita vikoja löytyy omaa peilikuvaa syynätessä, olen kuitenkin iloinen naamavärkistäni. Tykkään jopa mutsiuden syventämistä uurteista, ne tuovat naamaan aikuisuutta ja sitä myötä salamyhkäistä viisautta. Litanialla ei siis ollut tarkoitus morkata itseäni, vaan näyttää, että kuvakulmaa, valoa ja ilmettä muuttamalla tavisbloggarikin muuttuu tarvittaessa nätimmäksi tai toisaalta pölömmäksi.
Ei käy silti kieltäminen, etteikö olisi kiva, jos nenä olisi vähän pienenpi tai vatsa timmimpi. Jälkimmäiseen nyt onneksi voi itse vaikuttaa. Onkin hölmöä, että vaikka kuinka haluan kasvattaa Minimestä naisen, joka ei vallitseviin kauneusihanteisiin usko sokeana, silti itse salaa toivon mahtuvani valmiiksi valettuun muotiin kroppani kiinteyden ja vyötärini ympärysmitan puolesta.
Hassua, itse näen kuvassa lähinnä kuulaan ihon, suuret ruskeat silmät ja paksut hiukset. 🙂 Mutta hupsista, yllätyin hieman jotta sinulla ripsipidennykset. Kauniit ovat, mutta silti yllätyin niistä nimenomaan sinulla.
Voi ei, minust Kaunis Pieni Elämä -blogi on aivan ihana. Kun vaan ihmiset todellakin joskus muistais, että jokaisessa vauvaperheessä ne mukulat puklaa päälle, lapset raivoo aamusta iltaan ja on huonoja öitä. Että on likavuoripyykkikoppia ja sotkuinen keittiö. Minust on taito jo itessään osata keskittyä hetkeen niin, että muistaa ottaa kiinni niistä hyvistä hetkistä. Sitä paitsi se on asennekysymys, miten reagoi lapsen huutoon tai puuroiseen paitaan. Toiset on ihmisinä jo kovin seesteisiä ja peruspositiivisia, semmosia Muumimamma -tyyppejä, joita ei hetkauta mikään (vitsi Muumimamma, mun uus idoli<3 Oikeesti.).
Ihan samoja fiiliksiä täälläkin omasta ulkonäöstä. Olet kuitenkin todella kaunis meikittä! 🙂
Höpöhöpö. Näytät hyvältä. <3
Hahhaa, joo mä olen itsenikin yllätykseksi aika turhimus kaikissa karva-asioissa – mitä nyt pääjuttu, eli hiukset saavat harottaa miten sattuu.
Joo, vain nainen voi ymmärtää, että vaikka ajattelee tällä hetkellä vallalla olevan naisihanteen olevan älytön, silti salaa haaveilee siihen pääsevänsä. Tykkään itsekkin naamavärkistäni myös meikittä. Ja sitten vasta kivaa onkin, kun jaksaa meikata ja huomaa, että oho, kivanhan siitä sai kaikkine virheineenkin.
Tattis tattis! Itsekin tykkään peilikuvastani, mutta vikamussutuksen tarkoituksena oli näyttää, että sama meikitön naama näyttää eriltä eri kuvakulmasta, eri ilmeellä ja eri valolla.
Tai ainakin kuvattavan itsensä mielestä näyttää. Onkin jännää, miten kauneus ja rumuus on katsojan silmissä. Joskus aikoinaan jaksoin vielä ladata silloin tällöin kuvia Facebookkiin. Kuviin taggasin kavereitani, mutta sain monesti kuulla, että ”hyi kamala, ota se kuva musta äkkiä pois”. Ja mähän en epäsuotuisia kuvia ystävistäni sinne lataisi. Mun mielestä näyttivät kaikissa kauniilta kuin mitkä.
On muuten niin totta, että pitäisi osata pysähtyä nauttimaan hetkistä. Mä olen ihmisenä mielestäni peruspositiivinen, mutta en missään nimessä seesteinen. Siksi välillä löydän itseni valittamasta ja sressaamasta ihan turhista asioista, vaikka todellisuudessa mulla on asiat niin hyvin, että miten näin paljon onnea yhden ihmisen elämään mahtuukaan.
Vaikka kyseistä blogia en luekaan, sen kaltaisia seesteisiä ja kauniita blogeja kuuluu lukemistoon niiden arkirealismiblogien rinnalla. Ne ovat vähän kuin tositapahtumiin perustuvaa semifiktiota, joita on kiva ahmia iltateetä villasukat jalassa litkien.
Ei sinusta taida rumaa kuvaa saada otettua kaunokainen.
Muistutat jonkin verran salkkareiden Heidiä yhtä kauniita olette.
Näyttäähän ne naamat erilaisilta. Mutta ei se sitä tarkoita, että toinen olisi huonompi kuin toinen, tai molemmat huonompia kuin joku muu.
Se on totta, että itse on kriittisin itseään kohtaan. Etenkin kun se peilistä näkyvä naama on itselle totuus, vaikka toisille se on ”peilikuvan peilikuva” eli se oikea naamavärkki. Senkin takia valokuvat itsestä (etenkin jos ei ole tottunut kuvattuna olemiseen) näyttää niin oudoilta, kun on tottunut näkemään kasvonsa toisin päin.
Joka tapauksessa sinä saat olla heti suoralta kädeltä ylpeä siitä miltä näytät. 🙂
Kyl mää maar rankkaan toiset kuvat itsestäni huonommiksi kuin toiset. Ja vaikka tänne blogiin julkaistavaksi valitsen sen parhaan. Tai joskus huonoista sen vähiten huonon.
Mutta kuvaamiseen – ja sitä kautta huonoihin kuviin itsestäni – tottuneena oman lärvin esittely omasta mielestä epäonnistuneessa kuvassa ei ole hirvittävää. Mutta annas olla, jos pitäisi esitellä paljasta lyllyvää vatsaansa. Siinä saattais loppua itsetunto ja rohkeus.
Voi jestas, kyllä saa! 😀 Tällä kertaa ei se huonoinkaan ollut niin täysin suohirviö, mutta välillä sitä katselee itsestään otettuja kuvia, että jestas, toltako mä muiden silmissä näytän. Että ne omasta mielestä kivat kuvat pärstävärkistä ovatkin heijastuma tietoisesta poseerauksesta tai ns. peili-ilmeestä, kun totuus on ihan toinen.
Mä katson Salkkareita niin harvoin, että piti googlata 😀
Aika tärkeetä kyllä miettiä miksi yhteiskunnassa jopa juuri lapsen saaneilla naisilla on ulkonäköpaineita…äitini ikäiset naiset ihmettelee miksi raskauskilojen pitäisi karista kolmessa kuukaudessa ja salijäsenyys polttelee lompakossa. Äitini sanoi niin hyvin, ”ei me silloin mietitty missään salilla käyntiä, käveltiin lasten kanssa ja kilot lähti jos lähti.” Tästä aiheesta voisi kirjoittaa enemmänkin. Minä ainakin koen paineita siitä, etten aina jaksa näyttää hyvältä edes ihmisten ilmoilla ja muutama kilokin roikkuu mukana vaikka Minea on jo 7kk.
Hyvä aihe siis 🙂 ihanaa viikonloppua!
Heh, Muumimamma on muuten mahtava äiti-idoli: yleensä lempeä, ymmärtävä jne, mutta sitten toisaalta esim. Majakka-kirjassa siltä menee hermot mieheen joka haihattelee ja lapsiin jotka ei tottele. Silloin se alkaa maalata kukkaketoa ja kadota omaan maailmaansa, ja vähät välittää perheestä.
Ja must se on ehkä hienoin kohta koko Muumi-kirjoissa. Että kyllä sillä seesteisimmälläkin äidillä joskus kilahtaa, ja sekin äiti kaipaa joskus jotain omaa. Että kukaan ei ole täydellinen.
Jenni
Ite elin koko teini-ikäni ja aikuisuuden kynneksen sellaisissa piireissä, jossa ulkonäkö oli todella tärkeää ja piti olla kaunis ja hoikka. Vaikka nykyisin mulla on pitkälti aika eri kaveripiiri kuin silloin, ne asenteet ja ajatukset on osa mua edelleen. Jokaisen blogin takana on ihminen, mutta itse en pystyisi laittamaan meikintöntä kuvaa itsestäni blogiin ainakaan näin talvella. Lisäksi mut on kasvatettu sillä tavalla, että jos kotoa poistuu, pitää näyttää hyvältä. Kuuluu kuulemma naisena oloon, ja olen sitä noudattanutkin. Ja nyt kun ollaan leikitty ajatuksella lapsesta, on pakko myöntää, että mua hirvittää se mitä se tekisi mun kropalle. oon tottunut olemaan laiha ja kiinteä. tuntuu, että osa musta lähtis pois, jos menettäisin sen.
mutta kun haastaa ittensä miettimään, että miksi ajattelee kaikesta näin, ei siihen oikeesti keksi järkevää vastausta. ei mun läheiset ihmiset rakasta mua sen takia, miltä näytän eikä muiden mielipiteillä oo väliä. eli tästä voi päätellä, etten ilmeisesti rakasta itteeni, jos en näytä hyvältä.
hyvä aihe, josta pitäisi puhua enemmän. harva nainen haluaa, että oma tytär kasvaa maailmaan, jossa ulkonäkö määrittelee sen minkä arvoinen on.
Hyvä haaste! Nyt kun vauva-areka on takana ruhtinaallinen 3 kuukautta 🙂 olen alkanut ymmärtämään mistä te kokeneemmat äidit puhutte 🙂 Nyt olen tajunnut, että pakkaisi mukaan lapsen vaihtovaatteiden lisäksi myös vaihtopaidan itselleen sinne hoitokassiin kun on liikenteessä Nimimerkillä paskaa helmoissa ostoskeskuksessa 🙂
Onneksi on huumorintajua niin arki on helpompaa. Hyvä postaus jälleen kerran, sinua on ilo lukea.
Miusta tuntuu, että sie rakastut tähän paikkaan:
http://www.etsy.com/shop/PumpkinPantsShop
Mie nimittäin rakastuin, mutta miulla ei ole (ainakaan vielä) käyttöä kaikille noille ihanille vaatteille. Toivottavasti olen ymmärtänyt oikein ja arvioisin meillä olevan ainakin jokseenkin sama maku näiden kuosien suhteen. 😀
P.S. Varsinkin nuo mekot ovat ihania!
Entäs se otsa! :—–D T: blackmetalbändäri
Noku ei mua edelleenkään se haittaa, vaikka kuinka yrität :DD Mutta ehkä se menee samaan kuin pitkulanaamaisuus.
Niin. Mä kyllä olisin tahtonut karistaa kilot kolmessa kuukaudessa ja salikortti oli ja on taskussa. Mä ehkä koenkin enemmän etuoikeudeksi kuin paineeksi sen, että nykyään yhä useammalla äidillä on mahdollisuus miettiä omaa kuntoa ja sitä myötä ulkonäköä lapsenkin saamisen jälkeen. Ja huikeat raskauskilojen karistusesimerkit, joista monet käsittääkseni ahdistuisivat, saavat mut enemmänkin sisuustumaan ja innostumaan. Aihe on siis todellakin mielenkiintoinen ja ehdottomasti useamman postuksen arvoinen.
Joo kyllä se raskaus varmasti aina jonkinlaiset jäljet jättää kroppaan, vaikka saisikin puntarin lukemat raskautta edeltäviin numeroihin. Suhtautuminen omaan kroppaan on muuttunut kummallisesti kahteen suuntaa. Toisaalta sitä on paljon armollisempi itselle, kun on kuitenkin kantanut sisällään pientä ihmistä siihen asti, että hän on ollut valmis maailmaan. Toisaalta mulla on tarve todistaa muille ja ehkä eniten juuri itselleni, että vaikka olenkin nyt äiti, Se ei tarkoita sitä, että pitäisi näyttää äidiltä.
Hahhahhhaa, paskaa helmoissa! Joo, oli itselleni kova paikka tajuta, että on syynsä, miksi äidit eivät pukeudu vauva-aikana sifonkipaitoihin ja silkkihousuihin.
Ai miten mainioita! Ja juu, just nuo kuosit!
Nyt joku saa käsityksen että mä oon joku bloggaria piinaava itsetunnonlyttääjä. 😀
Aina huutelemassa joka postaukseen ”otsa otsa otsa!!!” :DD