”Voi miten tyytyväiseltä hän näyttääkään, kun saa olla siinä turvassa äitinsä lähellä.” Tämän tapaisia kommentteja kuulee etenkin vanhemmilta naisilta, kun kuljen kaupungilla Minime kantorepussa istuen. Yleensä kantovälineessä kulkeva vauva saakin aikaan hymyjä ja ihastuneita huokailuja. Mutta kymmenen kuukautta lasta kantaneena olen törmännyt myös jos jonkinlaisiin ennakkoluuloihin kantamista kohtaan. Tässä yleisimmät.
Luulo: Sehän on hippien hommaa. Etenkin kantoliinat haisevat kauaksi hipeiltä. Liinoihin eivät kiedo vauvaansa kuin rastatukat, jotka eivät käy suihkussa ja jotka elävät syöden voikukanlehtiä sekä juoden pakuriteetä. Ne sitovat vauvansa umpisolmulla sateenkaarenkirjavaan liinaan ja tanssivat transsissa jalkakorut kilahdellen. Eräs silloin perheenlisäystä odottanut ja nykyään faijaantunut mies hämmästeli, kun kiepsautin Minimen liinaan tuosta noin vain kesken keskustelun. Hän oli luullut, että sidonnan tekemiseen tarvitsee hippikommuunin verran väkeä.
Miten asia on: Eniten meteliä kantamisesta taitavat tosiaan pitää vanhemmat, joissa on vähän hipin vikaa. Esimerkiksi kantoliinoista kertovien nettisivustojen kuvissa on paljon kirjavia hippikantoliinoja ja Intia-reissuilta hankittuja haaremihousuja. Silti kantaminen on yhä enemmän valtavirtaa.
Kantaakseen lastansa ei tarvitse olla hippi, vaan yksinkertaisesti vanhempi, joka haluaa helpotusta elämäänsä ja samalla antaa vauvalle turvaa ja läheisyyttä. Kantoliinoja saa myös esimerkiksi elegantin mustina ja neliöliinojen kuoseissa on valinnanvaraa. Kantorepussa lastaan kantavat niin Hollowoodin julkkikset kuin Helsingin Kallio-kaupunginosan nuoret hipsteri-vanhemmat.
Luulo: Kantajan selkä menee paskaksi moisesta hörhöilystä. Siinä ne vanhemmuuteen hurahtaneet äidit ja isät kantavat lapsiaan selkä notkolla, vaikka voisivat helposti istuttaa lapsen kärryihin. Kyllä on hölmöä uhrata terveytensäkin vanhemmuuden alttarille.
Miten asia on: Toki olen kuullut vanhemmista, joilla kantaminen etenkin pidemmän päälle sattuu selkään. Niinhän sitä raskas laukkukin alkaa pitkän päivän jälkeen kolottaa hartioita. Itse yllätyin kuitenkin, miten tasaisesti kannettava paino jakaantuu kantorepussa. Toisin kuin esimerkiksi monissa rintareppumalleissa, joissa vauvan koko paino roikkuu kantajan hartioilla, kantorepussa lantiovyö jakaa painoa ergonomisesti myös lantion ja jalkojen kannatettavaksi.
Pientä vauvaa kantaessani herkästi ärhäntelevä selkäni ei sanonut mitään, vaikka lapsi oli kyydissä useita tunteja päivässä. Nykyään yhdeksänkiloisen vauvan kanssa pari pitkää päivää putkeen kaupungilla alkavat jo tuntua selässä. Toisaalta koska vauva on koko ajan lähellä, häntä ei tarvitse nostella ja kanniskella hartiat hoosiannaa huutaen. Selän sijaan probleemaa ovat aiheuttaneet polveni, jotka ovat alkaneet oireilemaan pitkien kantopäivien jälkeen kuin ylipainoisella ikään. Onneksi Minime suostuukin nykyään matkaamaan myös rattaissa.
Luulo: Vauvaan sattuu. On se maar kauheaa sitoa avuton vauvan solmuun. Eihän se saa edes henkeä, kun on tuolla tavalla litassa vasten kantajaa. Ja jestas, vauvan jalathan on pakotettu ihan luonnottomaan asentoon!
Miten asia on: Toisin kuin rintarepuissa, joissa vauva roikkuu kyydissä haaroistaan, kantorepussa kyytiläinen istuu. Niin kuin kunnoilla sidotuissa kantoliinoissakin, kantoreppu tukee lasta polvitaipeesta polvitaipeeseen. Tällöin vauvan jalat ovat leveässä haara-asennossa, jossa peppu on alempana kuin polvet. Siitä tuleekin nimitys sammakkoasento. Se on sama asento kuin mihin pieni vauva automaattisesti vetää jalkansa, kun hänet laitetaan vaikka hoitopöydälle ilman vaippaa. Samaan asentoon ainakin Minime laittaa jalkansa myös silloin, kun kannan häntä ilman reppua sylissäni tai lantiollani.
Nykyään enää harvoin kuulee kauhisteluita kantovälineessä kulkevan Minimen hengittämisestä, mutta etenkin nukkuva vastasyntynyt sai ihmiset kyselemään huolissaan vauvani hengittämisen puolesta. Mysteeriksi jäävien kätkytkuolemien takia mä kuitenkin tunnen oloni varmemmaksi kantaessani pientä vauvaa repussa, kuin jos lykkäisin häntä vaunuissa. Kantorepussa pystyn tuntemaan vauvan liikkeet ja huomaamaan nopeammin, jos jotain on pielessä. Napakasta sidonnasta en jaksa olla huolissani sitten yhtään, ovathan minityypit kautta aikain rauhoittuneet tiukassa kapalossa.
Luulo: Tuohan on turvatonta. Tuolla tavalla vauvaa kuljettavat väkijoukossa ja tungoksessa, siinähän lapsi saa pian kyynärpäästä. Ja kaatuessaan vanhemmat rusentavat lapsensa kuoliaaksi. Ihme hyypiöitä.
Miten asia on: Mutsiksi tullessani olen huomannut, että teet sitten miten päin vain, aina se on jotenkin väärinpäin. Eli luulossa on kyllä pointtinsa ja toisaalta ei. Mulle on nimittäin kantorepun kanssa käynyt toinen pahimmista peloistani – vauvan tiputtaminen ja vauvan kanssa kaatuminen – kun kompuroin kumoon Minime kantorepussa.
Mulla oli kesällä jalassa matalapohjaiset narusandaalit ja asfaltilla työmaan vieressä oli iso kivilohkare, johon kompastuin. Siinä naamalleni lentäessäni ehdin kiepsauttaa itseni toiselle kyljelleni. Kämmenet, polvet, sääret ja nilkat valuivat asfaltti-ihottumalla verta, mutta kantorepussa nukkunut Minime vain katsahti unisena ympärilleen ja jatkoi uniaan. Voi jumalauta ei oo ikinä tullut sellaista jälkipaniikkia. Siitä eteenpäin olen pitänyt kantaessa vain jaloissa tiukasti pysyviä tennareita. Vaikka kivilohkareeseenhan minä kompastuin, en kenkiini.
Mutta jos vauva olisi ollut ”vain” sylissäni, olisi saattanut käydä pahemmin. Nyt pystyin molemmilla käsillä ottamaan vastaan, ja vauva pysyi tiukasti mukana. Rattaissa vauva olisi tietenkin jäänyt niille sijoilleen, vaikka mutsi olisikin kyntänyt naamallaan asfalttia. Toisaalta nykyään vähäisellä rataskokemuksella mä hysterisoin kaatavani rattaat metsäpolulla tai junasta nostaessani.
Väkijoukossa koen rattaiden kanssa menemisen epämiellyttäväksi, mutta myös turvattomammaksi kuin kantorepulla kulkemisen. Tupakat ihmisten käsissä heiluvat juuri rattaiden kohdalla ja tietä ylittäessä edellä kulkee vauva. Nää kummat tuntemukset tietenkin johtuvat eniten siitä, että olen tottunut vauvan olevan koko ajan käsieni suojissa ja pusuetäisyydellä. Että kyllä vauvan perusturvallisuus on kiinni ihan muista asioista kuin rattaista tai kantorepusta.
Luulo: Hemmottelette vauvan pilalle. Ei maar kyllä opi tuo vauva ikinä olemaan yksinään, kun tuolla tavalla lellitte sitä.
Miten asia on: Kun Minime oli vielä minimpi kuin nyt, hän ei rauhoittunut kuin sylissä. Me annoimme hänelle sitä, mitä hän kaipasi – läheisyyttä. Koska käsiään kuitenkin tarvitsee myös muihin puuhiin kuin vauvan kantamiseen, kantoliina oli päivittäin käytössä monien tuntien ajan.
Minime oli haastava vauva, joka vielä yli puolivuotiaanakin aloitti hillittömän itkemisen, jos hänet laittoi lattialle. Siitäs saatte, kun olette häntä hemmotelleet pitämällä lähellä, viestittivät jotkut ihmiset kautta rantain. Sitten joku maaginen raja ylitettiin, ja tyyppi alkoi viihtyä myös itsekseen. Mutta toki hän tykkää edelleen viettää paljon aikaa sylissä ja toisen ihmisen lähellä. Niin kuin minäkin.
Ja vaikka rattaissa matkaaminenkin jälleen maittaa, innostunut täpinä on taattu, kun Minime kuulee mun napauttavan kantorepun kiinni lanteilleni. Hemmottelu jatkukoon!
Luulo: Se ei ikinä opi itse liikkumaan. Joo’o, niin saavat vanhemmat kannella lastaan vielä teini-ikäisenäkin, kun moiseen erikoiskohteluun totuttavat. Eihän se opi ikinä kävelemään, kun ei sitä saa harjoitella.
Miten asia on: No enpä ole kuullut, että vauvoja kannattaisi sen kummemmin kuljettaa vaunuissa niiden motorisen kehityksen tukemiseksi. Eiköhän jokainen normaalisti kehittyvä lapsi pistä jaloilla koreasti sitten, kun itse kokevat siihen valmiita olemaan. Kulkupelillä siihen tuskin on suurta merkitystä. Vaikka tosin Kaksplussassa (11/2012) liikuntatieteen tohtori Arja Sääkslahti on asiantuntijana kertonut, että vanhemmat voivat tukea pienen lapsen motorista kehitystä esimerkiksi kantamalla lasta kantorepussa tai -liinassa, sillä se aktivoi lapsen lihaksia hyvällä tavalla.
Luulo: Vauvallahan on ihan liian vähän vaatteita päällä! Hyvänen aika, ulkona on pakkanen, eivätkä nuo paskavanhemmat ole pukeneet lapselleen kolmia villahaalareita ja toppapukua. Lapsihan paleltuu, kutsukaa sosiaaliviranomaiset!
Miten asia on: Kantovälineellä kulkiessa lapsen rinta, vatsa ja reisien sisäpinta ovat kantajaa vasten. Eli sekä kantajalla että kannettavalla on mukanaan henkilökohtainen ja e r i t t ä i n tehokas lämpöpatteri. Myös reppu itsessään lämmittää ja suojaa tuulelta.
Kesällä kantaminen aiheuttaakin hikisiä paidanrintamuksia. Kylmemmillä ilmoilla taas sen, että sekä kantaja että vauva pärjäävät vähemmällä vaatetuksella. Kunhan pää, kädet ja jalat etenkin polvista alaspäin ovat kunnolla suojattu – pätee sekä kantajaan että lapseen. Mä suosin edessä kantamista ja telttakokoisia ulkovaatteita, joiden alle vauvakin mahtuu. Siksi lapsen vaatetukseksi esimerkiksi kaupungilla käväisyyn riittää pipojen, tumppujen ja kenkien lisäksi vain kevyt villahaalari. Ja monesti niskahiki kertoo senkin olevan liikaa.
Loppukevennyksenä vielä sarjassamme kantoreppu hämmästyttää: Taannoin metrossa missä lie päissään ollut myöhäisteinilauma tuijotti pölmistyneenä takkini kaula-aukosta kurkistelevaa vauvaa. Vihdoin yksi tulevaisuuden toivoista keksi kummalliselle näylle ratkaisun: ”Hei tolla on vauva povarissa!”
Huippua, että kantokiertue on saapunut teille! Minua kiinnostaisi kuulla vielä enemmän noista sinun talvisista kantovaatteista. Ja sitten siitä, miten raahata ne kaikki tavarat samalla mukana, kun lapsi on kantorepussa eikä vaunuja ole mukana.
Tiina
Huippuhyvin kirjoitettu! 🙂
Hei, kuinka pitkään lasta voi kantaa kantorepussa? Mitä mieltä olet? Olemme lähdössä lomalle tulevana kesänä ja ajattelin kantoreppua vauvalle(silloin vauva on 9-10kk vanha), niin olisi helpompi tutustua nähtävyyksiin yms. Ja varmasti myös turvallisempaa.:)
Hyvä tuo loppu!
Edelliseen vielä selvennys: Siis kuinka vanhaksi lasta voi kantaa, jokin raja olemassa? 😛
Meillä kannetaan ainakin vielä 1,5-vuotiasta viikottain. Ihan päivittäin ei enää tarvitse, kun tyyppi kävelee kuitenkin pääsääntöisesti itse. Reissussa ja esim. metsässä reppu on kuitenkin näppärä. Tulahan valmistaa myös taaperokokoista reppua, joka on tarkoitettu yli 1,5-vuotiaille. Kai se on lapsen viihtymisestä ja vanhemman selästä kiinni, kuinka kauan voi kantaa.
Hei, minua kiinnostaisi myös lukea talvisista kantovaatteista!
Matkalla kantoreppu ollut todella kätevä, mm. isokokoista 2 v. kannettu selässä Budapestin eläintarhassa ja hienosti näki eläimet.
Riippuu varmasti paljon vauvan koosta. Mun poika painaa nyt noin kymmenisen kiloa ja kannan sitä Manducassa pääosin lonkalla ja edessä. Taakse en ole vielä uskaltanut laittaa. Tunnin verran pystyy käpsyttelemään kevyesti ennen kuin tuntuu vielä missään. ja en varmasti ole fyysisesti superkunnossa :D!
Hyvä pointteja kantamisesta, informaatiota ja väärien käsitysten oikomista, hyvä! Mutta kyllä vähän pisti taas silmään puolustautuva ja aggressiivinen tyylisi kirosanoineen. Ihan ystävyydellä kysyn, että miksi? Hyökkäävyys, syyllistäminen ja nimittely kun aiheuttavat tässä potentiaalisessa yleisössäsi nimenomaan vastareaktiota sen sijaan, että tulisi fiilis ”aa miten mainioita ideoita”. Etenkin kun tituleeraat itseäsi ammattikirjoittajaksi ja suunnittelet tekeväsi toimittajan tms töitä, suosittelisin lämmöllä hieman ystävällisempää ja vähemmän tuomitsevaa tyyliä.
Arvosi, paneutumisesi ja valveutuneisuutesi: jees! Tyylisi hyökkiä: perin epä-jees! Ugh, olla puhunut 🙂
t: Kantomutsi itsekin
Ihana toi ”vauva povarissa”!
Tula (tai mikä tahansa muu kantoreppu) on pop! Lapsi viihtyy ja äiti viihtyy.
Molemmista on aikomukseni vielä kirjoittaa. Jos en Kantokiertueen aikana ehdi, sitten myöhemmin.
Kiitos, kiva kuulla!
Joo, mäkin luulisin että se on lapsen repussa viihtymisestä ja vanhemman selän jaksamisesta kiinni. Mutta anonyymille sanoisin, että varmasti ensi kesän reissun aikaan kantaminen onnistuu vielä mainiosti. Minime kun on nyt juuri tuon 10 kuukautta ja kulkee vielä näppärästi mukana repussa. Ja jos reissussa on kaksi aikuista mukana, kantajaa voi vaihdella, etteivät selät brakaa.
Ei meillä kyllä mitään innovaatioita talvipukeutumisen suhteen ole, mutta yritän ehtiä kertoa meidän tapamme hoitaa asia. Budapestin eläintarha on muuten upea!
Mä nyt kyllä kovasti ihmettelen, miten voit nähdä tekstin tuolla tavalla? Oikein etsimällä etsin siitä agressiivisuutta, syyllistämistä, tuomitsemista ja nimittelyä, mutta en nyt vain ymmärrä. Yksi kirosana siellä on joo, koska pelästyin niin helvetisti sitä kaatumista. Ja mitä tai ketä vastaan mun pitää tektissäni puollustautua?
Mä olen joo mutsiuden ulkopuolella tehnyt vuosia töitä toimittajana. Silloin kerron muiden tarinoita näkymättömänä. Tämä on henkilökohtainen blogini, jota kirjoitan minä-muodossa omasta elämästäni. Silloin kerron omia tarinoitani, omana itsenäni. Jos ei miellytä, ei voi mitään, netistä löytyy kyllä muutakin luettavaa.
Joo, se on mun lempparikommentti kantamiseen liittyen! Edelleen naurattaa!
Meillä kannetaan toisinaan pidemmillä reissuilla pian 5 vuotta täyttävääkin preschool-kokoisessa kantorepussa. Häntä on kannettu ihan vauvasta asti, eli on kovin tottunut kantamiseen. Eihän 20-kiloista lähes 110-senttistä nyt toki enää tuntitolkulla jaksa kantaa, mutta lyhyempiä pätkiä kyllä ihan hyvinkin. 3-vuotiaana häntä kannettiin vielä pitkiäkin aikoja. Olennaista isomman lapsen kantamisessa on oikeankokoinen reppu. Taapero-Tulalla pärjää pitkälle (pystyy sillä tuota esikoistakin tarvittaessa kantamaan), mutta varsinainen ison lapsen kantoreppu meillä on preschool-kokoinen Kinderpack. Noilla pienemmillä repuilla (Manduca, pienempi Tula, Ergo jne) ei kovin mukavasti enää 3-vuotiasta kanna.
Yli kymmenkiloista alkaa olla jo aika paljon mukavampi kantaa selässä kuin edessä. Selässäkantamiseen voi pyytää apua vapaaehtoisilta kantoliinatukihenkilöiltä (lista heistä löytyy Kantoliinayhdistyksen sivuilta), jos tuntuu epävarmalta opetella itsekseen.
Me oltiin vuosi sitten viisi viikkoa reissussa Kaakkois-Aasiassa 1- ja 4-vuotiaiden kanssa ilman rattaita. Molemmille oli mukana kantoreput (ja pienemmälle liina, koska kantoreppu ja rinkka ei ole kovin toimiva yhdistelmä) ja niillä pärjättiin tosi hyvin. Kantajia reissussa oli kaksin kappalein.
Lähiömutsin kirjoitus oli musta oikein asiallinen ja ansiokas. Näinhän se just menee: kaikki kirjoittamasi on ihan tuttua kauraa. 🙂
Kiitos, että vinkkasit tuosta preschool-kokoisesta repusta. Mä taisin kerran sellaisen nähdä Suomenlinnassa ja jäi kiinnostamaan. Mielestäni loistoreppu ottaa mukaan vaikka kaupungille tai just retkelle Suomenlinnaan, jos lapsi väsyykin kävelyyn kesken kaiken. Vie vähemmän tilaa kuin varuiksi mukaan otetut rattaat.
Mullakin olisi edessä selässä kantamisen opettelu. Muutamat kerrat olen toki kokeillut, mutta olo on kauhea epävarma ja epämiellyttävä silloin. Jos vain ehdin, teen aiheesta myös kantokiertueen aikana postauksen.
Kiva kuulla hyviä kokemuksia reissaamisesta ilman rattaita. Sama suunnitelmissa ensi vuonna, joten tsemppaavaa kuulla onnistuneista reissuista.
Kiitos myös kauniista sanoistasi tekstiä kohtaan. Joku toinen oli tosiaan lukenut sen alempana olevan kommentin mukaan jotenkin ihan nurinkurin.
Voih, tykkäsin koko postauksesta! Niin totta kaikki. 🙂
Ja oon monesti käynyt täällä kurkkimassa kirjoituksia, mutta päätinpä vihdoinkin oikein liittyä lukijaksi! 😉
Meillä taas on ollut koira takin alla 😀 Kolmikuisena Turussa hotellin hississä joku vähän juopunut keski-ikäinen hokasi 😀 Lapsella tosin taisi olla joku korvallinen myssy mut silti!
Voih, ihania herkkis kuvia ja suloinen meininki teillä :)!
Kiva postaus! Kantorepulla saa pienenkin muksun selkään turvallisesti näin: http://www.youtube.com/watch?v=Cd8VXQJHdEw
Musta oli oikein hyvin kirjoitettu juttu ja jos joku ei tykkää sun tyylistä kirjoittaa niin ehkä ei sitten kannata lukea sun blogia. Mä tykkään, jatka samaan malliin =)
Näin ylipainoisena rastatukkaisena lastaan melko paljon kantavana äitinä on todettava vain, että suihkussa käyn päivittäin, liinat ja reppu on tylsän yksivärisiä eikä polvetkaan reistaa. Elän muutenkin tosi porvarillista elämää omakotitalon ja farmariautojen keskellä.
Hyvä, että kantamisesta kirjoitetaan. Ihanaa ja helppoahan se on alun opettelun jälkeen. Päästetäänhän irti ihan kaikista asiaan liittyvistä ennakkoluuloista, päästetäänhän. 🙂
Hihi, no kiva! Ja aina lämmittää mieltä, kun tuohon bloggerin kautta blogia tutkailevien tauluun ilmestyy yksi ihminen lisää.
No siis ihan selkee koira :DD
Nätti alkutalven päivä ja laskeva aurinko – siinä on herkkyyden ja suloisuuden salaisuus.
Kiitos linkistä! Tota videota en olekaan tainnut aikaisemmin nähdä, vaikka vastaavia olen käynyt katsomassa uskalluksen nostamiseksi.
Kiva kuulla, kiitos! Paljon enemmän toki tuleekin viestejä, joissa kerrotaan, että kirjoitustyylini uppoaa. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä se edes ole tarkoitukseni.
Kai sentään syöt vain voikukanlehtiä ja huuhtelet ne alas pakuriteellä? :DDDD Ennakkoluuloja on tosiaan jos jonkinlaista, mä olen saanu tuta omani esimerkiksi maalaisena ja toisaalta myös kaupunkilaisena, lähiömutsina yms. Jospa niitä ennakkoluuloja kuivalla huumorilla saisi vähän väljähtymään.
Juu ja eihän toki jokainen ylipainoinen kärsi polviongelmista. Eiväthän kaikki ylipainoiset myöskään sairastu diabetekseen tai syö vain Mäkkärissä. Mun polvivaivat kyllä johtuvat just lapsen tuomasta ”ylipainosta”, joka lisätään muutenkin normipainon ylärajoissa olevaan ruhooni.
Hienosti kirjotat, oon aivan koukussa 🙂 Jotenki lämmittää mieltä löytää tutunlaisia ajatuksia lapsiarkeen liittyvistä asioista hauskalla ja rehellisellä tavalla kirjotettuna. Kolmikuisen vanhemmuuteni aikana olen löytäny blogista niin vertaistukea heikkoihin hetkiin ku inspiraatiota käsitöihin ja vaikka mitä muuta 🙂
Postauksen aiheesta vielä: kannan iteki vauvaani liinassa ja repussa ja jostain syystä just julkisilla paikoilla tulee mietittyä monesti ihmisten katseista että no tuoki on nyt sitä mieltä että teen tässä nyt jotain aivan kummallista ja onkohan lapsella huono olla/kylmä/kuuma/vaikea hengittää ku nuin on litistetty aikusta vasten yms. Siksi mieltä lämmitti marketissa erään iäkkään tuntemattoman herran koputus olkapäälle ja kommentti: ”Anteeksi, minun oli pakko tulla kertmaan, että ihailen suuresti tapaanne kantaa lastanne juuri noin, lähellä, eikä jonnekkin ostoskärryyn laitettuna.” Ennakkoluuloinen näimmä itekin, mutta kantamista ihaileva kommentti tuli yllättävältä taholta.
Talvi tulee ja kantovaateasiat mietityttää kovasti, oottelen siis myös innolla postaustasi siitä aiheesta 😉 (vaikka toki ymmärrän, ettet mikään superihminen ole, joka osais järkätä minut ja vauvan järkevästi puettuina tuonne pakkaseen ja tuiskuun 😀 ) Näyttäis kuitenki siltä, ettei sullakaan ole varsinaista ”kantovaatetta”, vaan oliski kiva saada näppäriä ja toimivia vinkkejä siihen, miten omilla vaatteilla vois tulla toimeen.
Nyt pakko mennä nukkumaan varastamasta öisiä omia hetkiä ennenku minua taas tarvitaan 🙂
Ihana kuulla, kiitos! Mä niin tiedän ne katseiden aiheuttamat tuntemukset. On se kumma, että ennen mutsiutumista ei välittänyt pätkääkään, mitä muut ajattelivat, mutta jos joku mukamas arvoi äitiyttäni, olen herkillä. Tuo piirre jää onneksi koko ajan enemmän taka-alalle, eiköhän niin käy kaikille, kun mutsiutta alkaa olla enemmän takana.
Mutta ihana tuo tuo tuntomattoman herran kommentti! Mä olen huomannut, että etenkin just vanhempi väki ihailee ja sanoo positiivisia kommentteja kantamisesta. Olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että he itse ovat eläneet lapsuutensa ja ehkä vielä kasvattaneet omatkin lapsensa aikana, jolloin lapsesta kasvatettiin itsenäistä itkettämällä.
Yritän ehtiä kirjoittaa talvipukeutumisesta kantaessa, vaikka ei mulla tosiaan ole mitään innovaatioita tarjota.
Moi!
Mekin oltiin juuri kaksi viikkoa Aasiassa 1-vuotiaan (11 kg) kanssa reissussa ilman rattaita (enpä Hong Kongin vilinään edes rattaiden kanssa haluaisi joutua). Alkuun oli visiona kantaa ukko-kullan kanssa vuorotellen neitiä selässä kantorepussa (Tulassa tietysti! ;), mutta loppujen lopuksi typy taisi olla kolme kertaa reissun aikana isänsä kannettavana. Neiti kulki niin kevyesti mun kyydissä, että ensimmäisten päivien jälkeen ei tullut edes mieleen vaihtaa kantajaa (osittain siksi, että oli päällä vain äiti kelpaa vaihe, mutta eipä tuo kantaminenkaan rasittanut). Päädyin aika nopeasti kantamaan lasta etupuolella, jotta tarvittaessa sain lapsen käsieni suojaan uteliailta tökkijöiltä yms.
Onnistuneen reissun kannalta oli oleellista, että lapsi oli tottunut olemaan kannettavana (tarvittaessa pitkänkin päivän), tottunut nukkumaan kantorepussa hyvät päiväunet myös menossa ja melskeessä, ja että molemmat vanhemmat oli tottuneet kantamaan lasta. Meillä nimittäin kantaminen aloitettiin vasta neidin ollessa 7kk (noin 9kg), joten alkuun mun lonkat kipeytyi yht'äkkisestä ylimääräisestä painosta.
Lentokentältä kotiin bussilla körötellessä mies tuumasi, että tästä reissusta ei olisi tullut mitään ilman kantoreppua, ja totta se turisi. Se on tainnut jo pian isäytyvälle työkaverilleenkin mainostaa kantamisen ihanuudesta.
Antoisia reissuja kaikille naperoiden kanssa matkaaville! Ja taas oli nappi postaus, kiitos! 🙂
Mahtava kuulla onnistuneesta Aasian reissusta repun ja yksivuotiaan kanssa. Sama kun on tosiaan edessä, täpitäpi! Nää kommentit saa mut yhä varmemmin sille kannalle, että ei edes harkita rattaita mukaan ottamista ”just in case”. Hyvä pointti muuten tuo, että edessä kantaminen voi olla mukavempi ja turvallisempi ratkaisu reissussa. Kun pystyy suojaamaan lasta tarvittaessa ja kokisin myös, että lapsi tuntee olonsa mukavemmaksi, kun pääsee halutessaan kaivautumaan kantajan kainaloon.
Upeaa, miten teidän lapsi on tottunut kantamiseen, vaikka se aloitettiin noin myöhään! Enemmän kun kuulee vastaavista tilanteista epäonnistuneita kokemuksia. Mutta on ihan totta, että reissun kannalta on salettiin oleellista, että lapsi on tottunut tarvittaessa myös nukkumaan repussa.
Oliko teillä muuten reissussa käytössä jo taaperokokoinen Tula? Kun musta tuntuu, että toi ”normikoko” Ergolta (ja myös testissä oleva TUla) on jäämässä naftiksi jo nyt. Hyvin Minime siinä siis vielä matkustaa, mutta mä jotenkin toivoisin etenkin just sitten reissussa, että repun paneeli ylettyisi korkeammalle. Se kun helpottaa myös päiväunien nukkumista.
Me tehtiin reilun viikon ”testireissu” Tallinnaan kesällä miten reissaaminen onnistuu tenavan kanssa. Silloin pakattiin mukaan p-a-l-j-o-n tavaraa ”just in case”, esim. isot yhdistelmärattaat. Noh, niitä rattaita käytettiin sillä reissulla vain ja ainoastaan tavaravuoren kuskaukseen laivaan ja laivasta pois. Tälle reissulle oli sit huomattavasti helpompi pakata, kun tiesi mitä oikeasti lapsen kanssa reissussa tarvitsee. 😉
Meillä oli reissussa normaalikokoinen Tula, ja se on tuntunut just passelilta meille. Testattiin keväällä perintö-Ergoa, Manducaa, Tulaa, … Ergon mittasuhteet tuntuivat hassulta, ja kantoinnostus meinasi lopahtaa alkuunsa. Onneksi käytiin testaamassa muita vaihtoehtoja, ja Tula tuntui meistä kaikista hyvältä (äiti ja isi nauttivat kantamisesta plus lapsi vaikutti tyytyväiseltä).
Tosin reissun jälkeen odotti karu paluu todellisuuteen: pakkaset ja toppavaatteet. Nyt kaikissa tällingeissä reppu tosiaan tuntuu naftilta ja salaa haaveilenkin taaperokokoisesta Tulasta. Olisi kiva päästä testaamaan sitä käytännössä ja vertailemaan tähän normaalikokoiseen ennen hankintapäätöstä. Meillä kun on tarkoitus kantaa neitiä vielä pitkään! 🙂
Voikukanlehdet on mokomat mielestäni kitkeriä, mutta keväisin noukin innoissani nokkosia pitkin pihaa ja myös pakastan niitä talven varalle (löytyvät vuoden kuluttua pariin otteeseen ällöttäviksi sulaineina inventaarion yhteydessä). 😀
Pakuritee on kuulemma pahaa. Mää juon kahvia. :/
Kiva että olet kokeillut Tulaa, mun mielestä vaikka Ergo onkin aivan kelpo, Tula on tuhannesti mukavampi. Tulan selkään saaminen tosin voi olla hankalaa yksin (minä siirryin kudottuihin liinoihin siinä vaiheessa kun ei enää millään voinut kantaa edessä, ja ne ovat ison lapsen kanssa vielä mukavampia kuin reput), joten kannattaa kokeilla eri tekniikoita.
Talvipukeutumisesta: lapsen vaatteissa tärkeää ovat riittävän pitkät lahkeet. Normimitoituksella tehty haalari jää naftiksi, kun lapsi on kyydissä. Silloin asiaa voi tietysti auttaa säärystimillä. Itse tykkään myös siitä, jos vetoketjut ovat vähän sivussa tai jopa takana (kuten esim. ManyMonths-kantohaalareissa, joissa on muitakin käteviä yksityiskohtia, kannattaa googlata!).
Kantamiseen on kehitetty aikuisille erillisiä kantotakkeja, jotka ainakin edessä toimivat oikein hyvin. Takana kantamiseen taas kaikki mallit eivät ole kovin hyviä, koska lapsen pääntie voi olla yllättävän alhaalla, jos tykkää sitoa liinan tai repun ylös. Meillä ei toiminut. Toki oma tavallinen iso takki voi olla repun päällä kätevä, jos vain sen helmat saa jotenkin, vaikka kuminauhalla, pysymään paikallaan lapsen jalkojen suojana. Päälle iso huivi, niin ihan hyvä tulee ilman kantotakkiakin. Sitten on myös erillisiä Kumja-merkkisiä kantopaneeleja, jotka voi kiinnittää omaan takkiin vetoketjuun. Mulla ei ole kokemusta niistä.
Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä kätevämpää on, että molemmilla on omat ulkovaatteet. Silloin lapsi voi kävellä välillä itse ja kantajan vaihtaminen lennossa on mahdollista.
Hihi! Mä silloin tällöin kyllä vetelen voikukanlehtiä ja nokkosia on kuivattuna iso tölkillinen. Pakuritee oli yllättävän ok, mutta en mä sitä nyt joka päivä alkaisi litkiä. En nyt sentään niin hippi ole 😉
Mä taas koen Ergon ja Tulan yllättävän samanlaisiksi. Säädöt ja nyörit kaikki suunnilleen samoissa kohdissa. Itse asiassa Ergo on ehkä vähän mukavampi, mutta se taitaa johtua siitä, että se on muotoutunut meille sopivaksi kuukausien aikana. Eiköhän tuohon vähän liian uudenkarheaan Tulaankin muodostuisi pepulle hyvä paikkansa ja olkapäille kolonsa, jahka sitä käyttäisi enemmän. Mutta hyvin lähellä reput ominaisuuksiltaan toisiaan ovat. Mitä nyt Tula on komeampi, kun tuo meidän kauhtunut Ergo-polomme.
Pitkät lahkeet lapsella ovat kantaessa must joo. Etenkin jos kantamisen lisäksi minityyppi on gasellisäärinen ja käyttää kestovaippoja, kuten meillä.
Meillä on kantosuoja, mutta se on jäänyt vähäiselle käytölle. Ehkä nyt tulevana talvena tulee kiskottua se repun päälle useammin, kun Minime ei enää niin näppärästi sujahda jokaisen takin alle. Aion siitä vielä kirjoittaa oman postauksensa. Hyvä tietää, että takana kantamiseen tarkoitetuissa takeissa lapsen pääntie on alhaalla, Mä kun ajattelin, että jos kantotakin tarvitsen, se on just selässä kantamista varten. Ja kun itse tykkään kantaa ylhäällä, joten ei toimi. Mutta kun selässä kantaminen tulee enemmän ajankohtaiseksi, tyyppi jo luultavasti tahtoo jaloitella välillä. Niinpä molemmilla ulkovaatteet ja reppu kantajan takin päällä on silloin hyvä ratkaisu. Ja taaperokokoinen reppu, toppavaatteissa ei noihin pienenpiin enää mukavasti mahdu.
Testireissu onkin hyvä, mikä mainio syy päästä pikalomalle ennen varsinaista lomaa 😀
Me taas ollaan tykätty koko perhe ihan hurjasti Ergosta. Eikä siinä mielestäni ole kovin suurta eroa tuohon nyt testissä olevaan Tulaan. Hassua, miten eri tavalla olet kokenut asia, Onneksi on valinnanvaraa, niin jokainen voi löytää oman suosikkinsa.
Pakkasen ja toppavaatteiden aiheuttama harmitus nousi kyllä ihan uusille leveleille, kun mutsiutui. Sitä pukemista, huh! Ja joo, kantaminen toppavaatteissa ei ole mikään suurin nautinto, kun kesällä kantamista voi jopa nautinnoksi tituleerata.
Kantoliinailu tosi jees, mutta ihmettelen monesti sitä vastakkainasettelua kantamisen ja rattaissa kuskaamisen välillä, ikään kuin asiassa ei löytyisi kultaista keskitietä, vaan että kaikki rattaissa lastaan pitävät itsenäistävät lastaan itkettämällä ja vain liinassa kannettavat saavat läheisyyttä. Tulee tunne, että lapsensa rattaisiin laittava syyllistyy suorastaan henkiseen pahoinpitelyyn, vaikka pienokainen nukkuisi siellä ihan tyytyväisenä. Miksi näin? T. sekä rattaat että reppu 🙂
Vastakkainasettelu johtuu varmaan siitä, että kun pohtii kantamisen hyviä ja huonoja puolia, ei ole oikein muuta kuin vaunut ja rattaat joihin verrata. Vähän kuten aikuisten kulkupelejä mietittäessä pohditaan eroja ja hyviä sekä huonoja puolia autoilussa, julkisilla kulkemisessa, pyöräilyssä yms. Ja sitten vielä generen sisällä on vertailua siitä, mikä merkki, malli tai julkinen kulkuväline on paras, niinkuin kantorepuissa, vaunuissa ja rattaissakin. Mä en siksi näkisi asiaa aina vastakkainasetteluna vaan enemmänkin vertailuna.
Läheisyyttä pystyy lapselleen antamaan monella tavalla, tietenkin. Mutta onhan se nyt selvä, että repussa lapsi saa sitä enemmän kuin rattaissa. Meilläkin on onneksi nykyään käytössä sekä rattaat että reppu. Lähes viiden kuukauden ajan rattaat aiheuttivat hysteeristä itkua. Vaikka rattaat tosiaan ovat nykyään tyypin mielestä ok, edelleen hän on kaikista tyytyväisin repussa. Ja näin yhden vauvan testiryhmällä mä näkisin, että tää johtuu nimenomaan siitä, että repussa lapsi saa haluamaansa läheisyyttä.
Moikka!
Manduca odottelee täällä jo vauvan tuloa ja kysyisinkin nyt että koska kantoreppua voi ruveta käyttämään? Netissä mainostetaan että ”heti ensimetreiltä alkaen”, mutta silti hieman epäilyttää. Onko vauvan kannalta parempi aloittaa kantoliinalla ja siirtyä reppuun kun vauva on hieman kasvanut? Pari ystävääni ovat harmitelleet kun aloittivat kantorepun käytön liian myöhään eikä vauva tottunut siihen /viihtynyt laisinkaan ja reput jäivät käyttämättä. Eli koska Minime siirtyi liinasta reppuun ja viihtyikö niissä heti alusta alkaen?
n. Tietämätön
Meidän lapset eivät viihtyneet liinoissa ollenkaan! En viitsinyt pikkuisia pakottaa – jos ei tykkää niin sit ei tykkää. BabyBjörnin rintareppuja pojat sietivät ja niitä tuli pari kertaa käytettyä. Ihan hyvä ettei tullut investoitua etukäteen enempää kantovälineisiin! xD Kanniskelu ei vaan ollut meidän juttu.
Emme ole pienten lasten kanssa lähteneet kovin ruuhkaisiin paikkoihin (en tykkää ryysiksiin lähteä ilman lapsiakaan) joten vaunut ovat olleet meille ihan ehdoton ykkönen lasten kanssa liikkuessa. Kantovälineet ovat varmasti kivoja ja käteviä jos kantaja ja lapsi niiden kanssa viihtyvät, noin muuten vaunut ajavat asiansa pienten lasten kanssa liikkuessa oikeinkin hyvin.
Moi!
Meillä oli alkuun vain liina, joka otettiin jo synnärille mukaan. Liinassa kun vauvan jalat voi laittaa myttyyn (ei vieläkään kukaan keksinyt tälle kuvaavampaa nimitystä), eli sykkyrälle kuten sikiöasennossa. Vauvat lonkat aukeavat muistaakseni joskus 2–4 viikon ikäisenä. Sen huomaa siitä, kun hän vaippaa vaihtaessa itse avaa lonkkiaan sivuille kuten sammakko. Sen jälkeen voi ryhtyä kantamaan repussa tai jalat sammakko-asennossa liinassa. Reppuihinhan saa vauvatukia, jotka tukevat vastasyntyneen niskaa. Niistä meillä ei ole kokemusta, koska siirryttiin reppuun vasta kun liina alkoi keväällä käydä kuumaksi, eli olisko Minime ollut silloin noin 4 kuukautta vanha.
Kummalla aloittaa, liinalla vai repussa, riippuu varmaan ihan kantajasta ja vauvasta. Mä koin liinan mukavemmaksi, kun sillä sai kannettua heti alkuun ja siinä vauva tulee jotenkin vielä lähemmäksi itseä kuin repussa. Toisaalta liinojen käyttö vaatii harjoittelua, joten jos tuntuu, ettei sellaiseen ole aikaa siinä alkuhärdellissä, reppu riittää varmasti hyvin. Me ei nykyään käytetä kuin reppua, kun se on niin näppärä ja nopea pukea, mutta jos joskus toisen lapsen saisin, vastasyntyneenä kantaisin häntä liinassa.
Minime viihtyi sekä liinassa että repussa alusta alkaen. Ensimmäisien kuukausien aikana liina oli välillä ainut paikka, johon hän rauhoittui. Reppuun siirtyessä ei muistaakseni ollut moksiskaan.
Leppoisaa loppuodotusta ja iloa kantamiseen!
Joo ja et ole ainoa, jonka lapset eivät kantovälineissä viihdy. On se hassua, kun sitten taas tää meidän tyyppi ei aluksi muualla olisi (rinnoissa kiinni roikkumisen lisäksi) ollutkaan. Kun ei ikinä tiedä, miten lapsi tulee kantamiseen suhtautumaan, olis tosiaan kätevää, jos saisi lainaan liinan sekä repun, ja muutaman testiviikon jälkeen voisi sitten tehdä päätöksen, hankkiiko vermeet myös itselle. Onneksi liinoissa on hyvä jälleenmyyntiarvo, joten pistä ne ihmeessä myyntiin!
Rattaat ovat kova sana myöskin joo. On se ihanaa nyt – Minimen neljän kuukauden rataslakon jälkeen – kun pääsee taas pitkille metsälenkeille! Mutta jos olisi ihan pakko valita joko tai, ehdottomasti otettaisiin kantoväline. Kaupunkilaisena, hissittömän talon ylimässä kerroksessa asujana ja pienissä kahviloissa yms kävijänä reppu on vaan kätevämpi. Mutta onneksi ei tarvitse valita, vaan saa otta molemmat. Paikkansa kun on sekä rattailla että kantovälineelle.
Mulla on ollut onni saada käyttööni iso läjä erilaisia kantovälineitä ja olemme niitä kahlanneet läpi nyt puolivuotiaan pojan kanssa ”tekniikan maailma testaa” -tyylillä. Se on kyllä kumma kun tuntuu, että jokainen vauva on vissiin ergonomialtaan/ mieltymyksiltään ihan yhtä erilainen kuin reputkin. Musta tärkeimpiä pointteja on, että sopiva combo löytynee melkein kaikille. Meillä aloitettiin testau heti kun päästiin kotiin synnytyksen jälkeen. Sekä poika että äiti vihas sitä viismetristä liinaa, meillä siis testattiin puuvillaista ja venymätöntä liinaa youtuben avustuksella. Repuista löytyi sit suosikki, joka oli mukana myös ulkomailla. Usein kehuttu Manduca tuntui meillä olevan haaraosaltaan jotenkin hankala, ei saatu säätöjä osumaan kohdilleen. Nyt vielä Deuterin selkäreppu odottaa käyttöönottoa, se kyllä näyttää siltä että kaatunee perheen mehen harteille, jotenkin niin massiivinen on jo itse laitos. Joskus muuten näkee miehiä kantamassa pikkuisia kantoliinassa, musta siinä näyssä on jotain niin hellyyttävää.
Voi mahtavaa, että ootte saaneet läjän kantovälineitä testiin, oon kade, olis hauskaa myös itse päästä testailemaan! Saako udella, mikä suosikiksi muodostui?
Ja juu, Lähiöjeppe sai Minimetä liinassa kantaessaan paljon uusia äitikavereita! 😀
Kiitos paljon tästä! Olen ollut alusta asti kantovehkeiden kannalla ja pohtinut noita samoja epäluuloja. Ehkä mussakin sitten on pientä hipin vikaa ;D
Ollos hyvä! Lopulta meissä kaikissa taitaa asua pieni hippi. Vähän mä ainakin toivoisin niin.
Moi Hanne! Nyt tulee myöhäiskiitos. Olen pian viisikuisen vauvan äiti, ja tietäisitpä miten moneen kysymykseen oon löytänyt vastauksen sun blogistasi. Raskausaikana ahmin arkistoja läpi, ja nyt beibin synnyttyä moneen huoleen ja hämmästykseen on näiltä sivuilta löytynyt tukea ja neuvoja. Niin hienoa. Sun tyylisi on rento ja lämmin, pidän siitä. Myös kirjoituksesi äitiyden vaikutuksesta identiteettiin kolahti, tuntui nimittäin ihmeen vaikealta jäädä rakkaasta duunista pois, mutta kuinka ollakaan, oon viihtynyt vauvan kanssa kotona kauhean hyvin, vaikkei aina helppoa olekaan. Ehkä äitiys oli itselleni jokin sellainen bubbling under -asia, ja se on erittäin ok, vaikka raskausaikana pelkäsin puolihysteerisenä äitiyden mustaan aukkoon katoamista, Silfverbergiä lainatakseni. Joten kiitos. Oot tehnyt kullanarvoista työtä. Kaikkea hyvää!