Kun mahassa biletetään rytinällä vuorokauden ajasta riippumatta, on aika pohtia omaa suhdettaan äitiyteen.
Lapsuudessa tulevaisuudensuunnitelmien ainut perhemalli oli ydinperhe ja omakotitalo. En tosin tahtonut koiraa, vaan ranskanluppakorvakanin. Enkä autoa, vaan hevosvankkurit. Mutta muksut, ne kuuluivat pakettiin ilman palautusoikeutta. Haaveilin auvoisista äitiysajoista pudistellessani leikkimökin pientä raitaista mattoa tai työntäessäni punaisella vakosametilla päällystettyä nukenvaunua ympäri kyliä.
Perhepäivähoidossa luin satukirjoja pienemmilleni. Tai minä mitään osannut lukea, vaan keksin sadut päästäni kuvien perusteella. Koin itseni tärkeäksi, kun sain tuudittaa vauvaikäiset hoitokaverini uneen tai lohduttaa pihalla mukkelismakkelis lentänyttä taaperoa. Vielä kouluiässä peittelin Niko-nuken päiväunille ennen pulpetin ääreen lähtöäni. Iltapäivällä läksyjen jälkeen koululaisesta kuoriutui taas pikkuviisas mutsi, joka koki huonoa omaatuntoa pulloruokinnasta. Mutta kun imetyskään ei oikein luonnistunut.
Ollessani 13-vuotias, sain kuulla saavani toisen sisaruksen. Täpinöissäni velvoitin isäni viemään minut heti kirjastoon, josta lainasin ison pinon raskausaiheisia kirjoja. Kirjastontäti ei oikein tiennyt, miten olisi natisevassa tuolissaan istunut, kun hän mittaili teini-ikäistä tyttöä ja nelikymppistä miestä katseellaan.
Siskoni syntyessä hoitovastaavan paikka lankesi useasti minulle. Se ei kuitenkaan haitannut seiskaluokkalaista kuin kotibileiden jälkeisinä aamuina, kun pölyisestä olosta huolimatta oli pakko katsoa Teletappeja. Opetimme pari vuotta itseäni nuoremman siskoni kanssa uusimmalle tulokkaalle tärkeitä asioita, kuten tunnistamaan Tonin, Sipen ja Tuukan Apulanta-julisteiden kuvista ja laulamaan hei peipi anna mulle piiskaa. Lykkäsin pikkusiskoa rattaissa pitkin pikkukaupungin katuja Metallica-paita päällä, hämähäkin verkoksi revityt farkut jalassa ja kilo mustaa kajalia silmissä. Sain osakseni hämmentyneitä ja sääliviä katseita etenkin silloin, kun mukanani oli poikapuolinen ystäväni.
Vanhempani päättivät laukaista kiitoradalle vielä iltatähden ollessani 18-vuotias. Vaikka olin jo muuttanut omilleni, pääsin veljen kakkavaippoja vaihtaessani ja puklua hiuksistani pyyhkiessäni kertaamaan vauva-ajan alkeet. Ja olin ihan varma, että kohta tullaan itse perästä.
Kun lähiöjeppe vastasi ”aletaaks oleen” -kysymykseeni myöntävästi 13 vuotta sitten (kyllä, kyseessä on ihan takuumurea teinilovestory), oli aina selvää, että mehän tehtaillaan muksuja aktiivisen kaniperheen tapaan. Pohdimme, että sarjatuotanto olisi hyvä aloittaa opiskeluaikoinani, jotta en enää olisi tikittävä aikapommi työmarkkinoille siirtyessäni. Kun opon velvoitteesta kirjoitimme opiskelujen alussa itsellemme kirjeet, jotka saisimme avata vasta valmistuttuamme, hekumoin tekstissä, kuinka meitä luultavasti on kirjeen avaamisen aikoihin kahden sijasta kolme.
No ei ollut. Mitä lähempänä oli mahdollisuus oikeasti ryhtyä niihin vauvantekohommiin, sitä kivemmalta elämä maistui ihan kahdestaan. Miksi sotkea kuviota, kun se toimii hyvin näinkin? Lähiöjeppe valmistui, kasvatti parran ja sai vakiviran. Minä valmistuin, leikkasin lyhyemmät hiukset ja raavin skumpparahani kokoon media-alan sekatyöläisenä.
Nyt se oikea hetki olisi halutessamme ollut jo niin lähellä, että mieleni kehitteli salakavalan juonen suojellakseen minua vauvakuumeelta. Aloin kokea lapset ärsyttäviksi, vauvat tylsiksi ja mukuloiden vanhemmat raivostuttaviksi. Junassa huokailin syvään käytäviä edestakaisin kiljuvien lapsien metelöinnille ja loin merkitseviä katseita hätääkärsimässä oleviin vanhempiin. Kaupassa marssin mielenosoituksellisen läheltä kotiäitirykelmiä, jotka olivat vaunuineen tukkineet kulkuväylän. Ravintolassa tuskastuin kiljuviin lapsiin ja toivoin perheiden menevän raxeihinsa ja rossoihinsa kunnollisten ihmisten illallisia pilaamasta. Mikään näistä asioista ei ollut aikaisemmin ärsyttänyt. Suojellakseni itseäni olin muokannut lapsirakastajasta lapsivihaajan.
Lapsiperhemeiningille tuhahtelusta tuli osa minua. Ajattelin kyllä, että lapsiasia otetaan joskus vielä framille, joskus. Nyt meininki kaninkolossa just parasta just kahdestaan. Seura tekee kaltaisekseen, ja kun lähiystäväpiiriin kuuluu liuta ikisinkkuja, muutamat velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) ja rykelmä kaupungin sykkeessä ilman lapsia viihtyviä pariskuntia, meteli peittää alleen biologisen kellon pirinät ja pärinät.
Kun sitten raskaustesti ja toinenkin näyttää selvästi, että homma on mennyt paksuksi, aivot käyvät hetken tyhjää. Parkuessani hysteerisesti täristen ja kusipuikko kädessäni, en oikeasti tiennyt, itkinkö ilosta vai kauhusta. Todennäköisesti aika fifty-fifty. Kun on vuosien ajan ehtinyt peitellä mutsiluonnettaan jonnekin romanttisten koti-iltojen, kahdenkeskisten kaupunkilomien ja impulsiivisten päiväkaljojen alle, on takinkääntö takaisin äiti-ihmiseksi hujauksessa hankalaa.
Mutta kyllä mä sen mutsin itsestäni vielä esille kaivan. Sillä kuten lapsimeiningeille nyrpistävä ystäväni totesi jo vuosia sitten: ”Sä olet aina ollut äiti, jolla ei vain vielä ole lapsia.”
Jaa