Korona teki kaupunkilaisuudesta ahdistavaa. Se pakotti luopumaan kaupunkilaisuudessa niistä asioista, joiden takia olen valinnut asua kaupungissa.
Helposti tavoitettavat riennot ovat kiinni: museot, kirjastot, teatterit ja sisäliikuntapaikat. Lähellä oleviin kouluihin ja päiväkoteihin ei ole asiaa. Piipahdukset istumaan lähiravintoloihin ja -kahviloihin vaihtuivat pääasiallisesti liikaa muovia sisältävien take away -aterioiden roudaamiseen kotiin (onneksi pizzan saa pahvilaatikossa!).
Mutta hankalinta kaupunkilaisena on ollut luopua ihmiskontakteista, kun on tottunut sosiaaliseen elämään ja asuu kerroksittain toisten ihmisten kanssa.
Yleensä meillä käy ovi koko ajan (tai sitä ei välissä muisteta edes laittaa kiinni), kun etenkin kotirapun lapset juoksevat kodista toiseen sukkasillaan. Notkumme toistemme ruokapöydissä, raahaamme patjoja toisten lastenhuoneiden lattioille. Nyt ovet ovat pysyneet kiinni, eikä sitä ole ollut helppoa selittää lapsille. Mä vihaan tätä koronaa, lapset kiljuvat pettymyskyyneleet silmissä läikkyen.
Oma poikkeusarjen aiheuttama meteli stressaa, kun tietää sen stressaavan kaikkia muitakin pakosta kotona poikkeusarjessaan stressaavia. Tukkimiehen kirjanpidossa oltaisiin menty jo sekaisin, kuinka monta kertaa olen huutaville lapsille huutanut, että täällä asuu muitakin kuin me, olkaa hiljaa.
Ennen oli rikkaus, että pihasta tai lähipuistosta löytyi aina leikkikaveria. Nyt vilkuilen pihalle koittaen löytää väliä, kun siellä ei olisi niin paljon väkeä, ei ainakaan tuttuja lapsia. Niin on helpompi varmistaa turvavälit. Ennen lapset on voinut päästää pihalle kahdestaan, mutta nyt viikonloppuna oli tiukennettava sääntöjä. Pihalle ei mennä kuin aikuisen kanssa, eli ei oikeastaan ollenkaan, sillä lasten pitäminen erossa muista lapsista on sama kuin yrittäisi pitää muurahaiskeossa turvavälit.
Ihan vain rappukäytäväkin nostattaa sykettä. Siellä lapsi saa päähänsä nuolaista porraskaidetta. Että sellaista sitten. Tekee mieli kirkua ja pyörtyä, mutta paimennan lapsikaksikon kotiin, vedän oven kiinni ja lysähdän kodin turvaan.
Hyötyliikunta on tipahtanut minimiin. Kodin seiniltä alkavat pian tapetit tipahdella, ja tilaan jäsenyyksiä online-jumppiin, joista itse saan paljon, mutta joihin lapset jaksavat keskittyä maksimissaan 10 minuuttia. Onneksi on katossa roikkuvat jumpparenkaat, joissa kieppua ja kodin huoneiden muodostama kahdeksikko, jota juosta matot myttyyn.
Henkireikänä ajassa ennen koronaa toiminut lähimetsä muuttui hetkessä ahdistavaksi. Kävin pari viikkoa sitten lenkillä, ja aikaisemmin niin hiljaisilla pikkupoluilla kulki jengiä isoissa lösseissä ja vierekkäin. Hyppelin vähän väliä poluilta ja teiltä metsään, jotta jonkinlainen turvaväli säilyisi. Vastaantulevien juoksijoiden ilmavirta pyyhkäisi naamalle ja pystyin haistamaan heidän hiustensa sampoot ja juoksutakin alla olevat hiestä kostuneen paidat. Välttelen ostoskeskuksia, mutta niissä olisi todennäköisimmin enemmän tilaa hengittää kuin metsässä oli. Päätin pitää taukoa lähimetsästä ja juoksulenkeistä.
Julkiset liikennevälineet kulkevat, mutta ei niihin tahdo mennä tässä tilanteessa, jos ei ole pakko. Autotonta ei Uudenmaan sulkeminen koske, hän on jumissa paljon pienemmällä alueella.
Huomaan sympatiseeraavani niitä, jotka ovat paenneet mökeilleen, vaikka hallituksen kehotus on nyt pysyä kotona.
Haaveilen vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa asuisimme jossain oikein syvällä maalla. Korvessa ei tarvitsisi lapsille selittää kerta toisensa jälkeen, miksi kavereita ei voi tavata, kun ketään ei joka tapauksessa olisi mailla tai halmeilla.
Perheellisessä erakkoelämässä soittaisin pianoa ja karjuisin ahdistustani juuri silloin ja niin paljon kuin tarve on. Olisi oma piha, jonne laittaa lapset temmeltämään pois loputonta energiaansa, ja itse voisi sillä aikaa keräillä omia energianrippeitään vahtimatta turvavälejä. Tyylikkäiden kahviloiden kauralatet ja seesteisten joogastudioiden asanat, huihai! Olisi metsä, jossa todennäköisemmin törmää karhuun kuin toiseen ihmiseen.
Kykenin olemaan poissa lähimetsästä 15 päivää. Sitten tuli puolison pitkä rupeama yövuoroja, joiden välissä hän ei ehtinyt kotiin. Kun rupeama eilen oli ohi, pääni ja kehoni huusi metsää niin hädissään, että uskaltaudun varovaisesti kokeilemaan takapihan metsän ruuhkatilannetta.
Polut olivat hiljentyneet, metsän Hullarit näyttivät olevan ohi. Muutamat harvat vastaantulijat väistivät kohteliaasti huomioiden. Otin juoksulle rytmiä antavat kuulokkeet pois päästä ja hidastin kävelyksi. Metsä lauloi kevättä niin kauniisti, että nenänpieltä kirveli.
Miten arvostus lisääntyy entisestään, kun jotain otetaan pois.
Kun tämä kaikki joskus on ohi, en nalkuta kertaakaan, kun lapset kavereineen unohtavat laittaa kotimme oven kiinni, vaan sen sijaan avaan sen itsekin sepposen selälleen rappuun.
Jep. Oon siinä tilanteessa, että melkein jo vuokrasin talon landelta. Tai siis, harkinta-ajalla edelleen. Hurjaa. 🙁
Ymmärrän! Houkutus olisi suuri vuokrata mökki / talo Uudenmaan alueelta, mutta maalta.
Tämä teksti puki omat fiilikseni täysin! Olen nyt vakavasti alkanut haaveilmaan siirtolapuutarhamökistä tai kesämajasta. Huomaan myös selaavani etuovessa maaseudun taloja isoine pihoineen. Kantakaupungissa asuvana, ilman autoa, on kaupunki kuin vankila näin lapsiperheellisenä. Pikkuisen kateellisena käyn tien toisella puolella sijaitsevan siirtolapuutarhan reunoilla kävelemässä ja mietin, että noilla sentään on edes jonkinlainen pakopaikka kaupungissa.
Kyllä todellakin arvostan ihan kaikkea arjen pikkujuttuja, kun tämä virus joskus väistyy.
Ymmärrän. Me ollaan oltu ihan tavattoman onnellisia meidän kesämajasta ja palstasta nyt. Pääsee fillaroiden perille ja on mahdollisuus kuopsutella maata, tuijotella merta ja maadoittua, ilman pelkoa iholle tulevista ihmisistä.
Juu, täällä tämän tilanteen ”hyväosainen” . Asutaan niin, että naapuria ei näy ei kuulu. Mäntymetsää ympärillä, lammen rannalla, rannassa sauna. Lapset saaneet tehdä koululiikuntansa, kuviksen valokuvauksensa jne. rauhassa. Helppo valokuvata kevään merkkejä. Pihalta voi lähteä lenkille teitä pitkin tai metsään ilman pelkoa vastaantulijoista. Turhautuneisuuttaan saa rääkyä pihalla, närhi korkeintaan nostelee kulmiaan. On huoneita kaikille mihin eristäytyä. Wifi pyörittää etäkoululaiset sähköisille alustoilleen ja facetimeen kavereiden kanssa.
Aikuiset molemmat etätöissä.
Sanomattakin selvää että normitilanteessa sitten niitä huonojakin puolia.
Ovat luvanneet hyviä kevätkelejä edelleen. Muistaako kukaan , kun hämärissä oli lapsena ihana leikkiä fikkaripiilosta tai ”tuikkista”, kuten meillä päin sanottiin? Voiskohan penskoja valvottaa vähän ja lähteä tuossa puoli yhdeksän maissa illalla metsään antamaan valomerkkejä etsijöille lähimetsässä? Tungosta ei ole; tulin juuri koiralenkiltä. Aamulla on toinen hyvä aika. Lintujen muutto on käynnistymässä. Eilen aamusella tiirailtiin alleja ja haahkoja meren selällä: yhdeksän maissa aamulla ei ollut montakaan kulkijaa.Viikissä pesii mm. haikaroita ja merikotka. Pääsiäisenä oli meidän pojille ihaninta lähteä aamuvarhaisella ulos metsästämään suklaamunia.pyjama päällä. Vaatii pientä organisointia, mutta on liikuttavan kivaa.
Iiris: Etenkin ikioma rantasauna just nyt on ihan itkettävän ihanan kuuloinen asia! <3
Petra: saman olen itsekin ilokseni huomannut tuolla lähimetsissä, että iltaisin ei enää ole samanlaista tungosta kuin vielä ihan pari viikkoa sitten. Fikkaripiilonen kuulostaa hauskalta! Meillä on tarkoitus nyt pääsiäisenä tehdä suklaamunajahti kesämajan metsikköön. Miten onni se pieni lautakasa merenrannassa erityisesti juuri nyt onkaan!
Täälläkin maalainen. Tosin myös kriittisen alan työntekijä, joten töissä on käytävä arkena. Lapset sen sijaan voi nuoiresta iästä huolimatta päästää kahdestaan peltoon ja metsikköön rajautuvalle aidatulle pihalle tmmeltämään miehen tehdessä etätöitä. 80-luvun haperoiden ikkunoiden läpi kuulee kyllä jos ulkona on joku isompi hätä ja osaavat tulla sisälle.
Me tosin teimme naapurin kanssa sen ratkaisun että viikonloppuna pidimme pihalla lasten leikkitreffit. Kummankaan lapset eivät ole korona-aikana kohdanneet ketään muita ja kaikki olivat terveinä. Päätimme että näitä voi ottaa myös uusiksi kun pidetään tämä ainoana kontaktina. Jos nyt kävisi huonosti ja tartunta jommassa kummassa perheessä todettaisiin niin on helppo jäljittää altistuneet eikä olla levitetty pöpöjä hallitsemattomasti ympäriinsä, mutta saatiin vähän helpotusta lasten paineisiin.
Tämä helpotti ihan hurjasti olemista. Lapset suorastaan uivat pellonojassa venettä ja keppejä uittamassa, rakensivat risumajaa ja olivat piilosilla. Pihalla tuuli hajottaa mahdollisia pöpöjä ja lapsia ohjeistettiin eittei saa halailla ja olla ihan naamakkain. Kukaan ei pärskinyt 😉
Jo pari viikkoa sitten totesin että nyt oma piha ja pieni metsikkö nousee arvoon arvaamattomaan ja oikeasti olen todella kiitollinen niistä. olen ollut kiitollinen aina. Jotenkin olen onnistunut pitämään yllä sitä ajatusta että on etuoikeus omistaa tämä maapläntti, mutta nyt arvostan sitä entistäkin enemmän. Ja vielä enemmän tämän kirjoituksen jälkeen. Vaikka oman onnen olen ymmärtänyt en ole tajunnut koko kaupunkieristyksen laajuutta ja sen mukana tulevia vaikeuksia. Oli silmiä avaava teksti.
Tuota kaipaan nyt niin hurjasti: että lapset voisivat tavanomaiseen tapaan painella kahdestaan pihalla. Tai kaverilauman kanssa, joka sieltä aina löytyy. Voi että! Ihan sydän tärisee ajatuksestakin.
Olipa hyvä kuulla, että tämä teksti avasi maalla asuville tätä erilaista eristysarkea. Enpä kirjoittaessani sitä ajatellut, mutta erilaisten todellisuuksien esille tuominen tässä ajassa on hyvä juttu.
Kaupungissa kolmiossa ilman parveketta (vähän harmittaa ettei ostettu viime kesänä sitä kämppää jossa ois ollut valtava parveke…aateltiin että se on liian kaukana keskustasta :D). Koti on talon ylimmässä kerroksessa, joten ulos mennessä on kuljettava koko talon läpi, rapussa tai hississä. Keskuspuisto vieressä, mutta hirveät ruuhkat sielläkin, etenkin viikonloppuna ei kannata mennä. Pyöräillenkin kannattaa välttää kivat reitit (Töölönlahden ranta, nou, Seurasaaren lähimaastot, nou), kun ajaa Manskua niin on paljon vähemmän jengiä katupölyssä. Mutta mjooh, oispa piha tai ees parveke. Ja ainokaisen lapsen kanssa, oispa lapsella sisarus. No, mutta elämä on, näillä mennään ja en silti vaihtaisi kaupunkielämääni mihinkään. Aurinko paistaa sisään likaisista ikkunaruuduistakin (ehkä ne nyt ehtisi pestä). Tulee olemaan ihanaa kun saa fillaroida töihin, mummon luo (halata!), mennä kahvilaan ja lähikuppilaan.
Oonkin miettinyt, että varmiten tilaa ulkoilla olisi varmaan Manskulla ja Aleksilla just nyt. Omituisia aikoja!
Siitä saadaan kyllä monella tavalla olla onnellisia, että lapsilla on toisensa. Vaikka he ovat aina olleet läheisiä, on heistä tullut vielä tiiviimpi kaksikko nyt, kun muita kavereita ei ole. Sekin on varmasti tärkeää, että voivat tarvittaessa liittoutua keskenään meitä maailman tylsimpiä vanhempia ja niiden maailman tylsimpiä koronasääntöjä vastaan 😀
Meillä on vain yksi lapsi, ja olisi aivan mahdotonta pitää hänet yksin eristyksissä viikosta toiseen. Yksi naapuriperhe on meidän koronakavereita, ja lapset leikkivät päivittäin pihalla tai metsässä. Aikuiset saa vuorollaan tehdä töitä.
Niistä lenkkipoluista. Olen nähnyt kuvia ruuhkaisista lenkkipoluista, ja lukenut tuoreimpia juttuja viruksen pitkistä tartuntaetäisyyksistä. Todettujen tartuntojen hyvin rauhallisen kasvun valossa tuntuu silti, että suuremmalla todennäköisyydellä menettää mielenterveytensä kökkimällä sisällä kuin nappaa koronan lenkkipolulla.
Käyn surutta lenkillä, erityisesti arkiaamuisin on hiljaista.
Pääsiäisenä on varmasti tiedossa ruuhkia kaupoissa ja metsien nuotiopaikoilla, täytyy kehitellä jotain muuta 🙁
Meillä kyllä ekaluokkalainen ainokainen on ollut nyt eristyksessä kolme viikkoa (oli nuhassa muutaman päivän ennen koulujen kiinnimenoa, eli siksi vähän pidempään jo). Kavereitaan näkee videoyhteyksin (paljon, päivittäin) ja ulkoilee äidin / isän kanssa. En rehellisesti sanottuna näe, että tämä on mahdotonta (ja ei ole kivaa, ei ole mukavaa ja on ihan syvältä, jos rehellisesti sanoo, mutta edelleen, mahdotonta tämä ei ole).
No juu, mahdotonta se ei tietenkään olisi. Ollaan kuitenkin päädytty tällaiseen ratkaisuun, kun ollaan punnittu riskejä, poikkeustilan kestoa sekä rajoitusten tulevaa purkamista – rajoituksia joudutaan väkisinkin hallitusti purkamaan ja ihmiskontakteja lisäämään ennen rokotteen markkinoilletuloa. Virushan ei katoa mihinkään, ja toinen aalto voi olla nykyistä pahempi.
Mun mielestä on kurjaa, että korona-aikaan nostaa päätään muiden arvostelu, paheksunta ja kilvoittelu siitä, kuka onnistuu eristäytymään parhaiten. Tätä on nähnyt erityisesti yhdessä perheblogissa (ei lähiömutsi) ja se ei kyllä omasta mielestäni edistä minkäänlaista hyvää.
Toivoisin ihmisiltä tässä tilanteessa ymmärrystä, empatiaa ja sallivuutta toisten tilanteiden suhteen. Luulen, että ne, jotka suhtautuvat kehoituksiin ja sääntöihin aidon välinpitämättömästi, ovat ihan muualla kuin tämän blogin kommenttilaatikossa.
Mun mielestä tuollaiset kommentit mahdottomuudesta, mitä nimimerkki A kirjoitti, olisi reiluinta tässä tilanteessa lopettaa. Kannattaa kokeilla empatiaa moralisoinnin sijaan. <3
Mä olen eri mieltä. Nimittäin ei ole hyvä sanoa, että joku asia on mahdotonta, jos se ei ole. Eikä siinä ollut mitään moralisointia.
Jos katsot kommenttiani, huomaat, että en millään tavalla kritisoinut LP:n valintoja muun kuin ”mahdotonta” sanan osalta. Mun mielestä tässä kohtaa on vanhemman itse punnittava onko koronakaveri ok vai ei. LP:n viestistä paistoi, että se on harkittu juttu ja hyvä niin. Ei mulle ainakaan millään tavalla välittynyt että kyseessä olisi ollut väliinpitämättömyys. En koe mitenkään olevani tässä ketään parempi, enkä sellaista halua väittää (ikävää että sellaista yritetään minun sanomakseni väittää). Esimerkiksi väittämä ”on hyvin vaikeaa pitää lapsi eristyksessä viikkokaupalla” on väittämä, johon on helppo yhtyä. Koska oma lapsi on ainokainen, oma tämä asia itselleni hyvin tuttu.
^No, mun mielestä sä harrastat nyt täysin turhaa ja aika ilkeämielistä semanttista nillitystä.
En oikein ymmärrä, mitä saat irti sanoihin takertumisesta tällaisessa tilanteessa, jossa ihan totta kaikilla meillä on vaikeaa.
Mutta by all means. Minä en aio jatkaa riitelyä tämän hyvän blogin kommenttilaatikossa enempää, mutta toivon, että sinäkin ehkä harkitset, milloin saivartelu tulee tarpeeseen ja milloin ei. (Ehkäpä useimmiten ei).
”Kannattaa kokeilla empatiaa moralisoinnin sijaan.” sanoit itse vähän aikaa sitten.
Minä harkitsen kyllä omat puheeni. Ehkä olen liian insinööri (kirjaimellisesti), mutta toden totta sanoilla on semantiikka ja siinä ei ole mitään ilkeämielistä. En myöskään tule neuvomaan muita, mitä sinä olet nyt minulle jo kahteen otteeseen tehnyt. Minun mielestäni sinä moralisoit ja pidät itseäsi parempana ihmisenä (ja by all means, se ei ole minulta pois).
Hei hyvänen aika! Kaikkea se korona teettää, kun ei ole aikoihin, ehkä vuosiin, tullut tällaista kommenttiosioriitelyä. Peace and love, ihmiset <3 Sekä A että LP ovat vakkarikommentoijia, ja kuten ennenkin, koin heidän molempien kommentit nytkin keskustelevaksi ja omia kokemuksia jakavaksi, en ilkeämieliseksi.
Jaksuhalit! Me asutaan maalla, kaukana naapureista ja muista ihmisistä. En normielämässäkään jaksaisi (enää) asua kaupungissa, ja nyt olen kauhulla miettinyt (ja säälinyt..) kerrostaloasukkaita, varsinkin lapsiperheellisiä. Meidän lapset saavat juosta omalla pihalla kahdestaankin (3v&6v), eikä tekeminen lopu, kun voidaan vaihtaa aina kotipihasta -> pellolle -> metsään – ja metsästä ei kiipeilypuut lopu. Luojan kiitos, 4vuotta sitten uskallettiin tehdä Etelä-Suomesta paluumuutto tänne, sillä joka ikinen aamu aamulenkillä mietin, että täällä on paras! (Oli jo ennen poikkeusaikojakin ja nyt vielä enempi!) Varsinkin kun on todennäköisempää törmätä juostessa jäniksiin, hirviin tai lumikoihin kuin toisiin lenkkeilijöihin.
Mahdollisuus antaa lasten juosta pihassa ja metsässä vapaasti on kyllä asia, jota tulen entisestään arvostamaan sitten, kun tämä joskus on ohi. Ihan hullua, miten kaikki se, miksi kaupunkilaisuutta rakastan, onkin nyt otettu pois tai tehty ahdistavaksi.
Samoja mietteitä. Kaipaan mökille, mutta se on Uudenmaan rajojen ulkopuolella, eli ei päästä. Siellä voimme olla viikonlopun ihan perheen kesken tapaamatta ketään. Helposti. Nyt olemme kaupungin vankeja myös viikonloput. Törmään ihmisiin liian läheltä liian usein metsässä, kaupassa, lenkkipolulla…
Käymme molemmat vanhemmat töissä ja lapsi (koululainen) ulkoilee yhden kaverin kanssa päivittäin. Eli emme elä karanteenin kaltaisissa oloissa koska työ. Käyn edelleen lenkillä ja metsäretkillä. Mutta on tää kamalaa aikaa.
Voi että, surettaa teidän ja muiden ihmisten puolesta, jotka eivät nyt pääse mökeilleen. Olisi kaikki ihanat kevätpuuhastelutkin. Ja tietenkin myös mökkikunnat kaipaavat mökkiläisten tuomia rahoja. Mutta näillä nyt mennään. ´
Meidän kantakaupunkilaisella perheellä on kyllä ollut oikein hyvät oltavat viime viikkoina kotona, vaikka toki välillä seinien tuijottelu kyllästyttää ja lenkkipolku on vaihtunut väljempään suuntaan. Monta syytä tähän on, ja varmasti isossa osassa se, että lapsi viihtyy kotona ja vanhempien seurassa hyvin vielä näin 6-vuotiaana. On vain onnellinen, kun ei tarvitse lähteä hoitoon ja harrastukseen, vaikka mielellään niissä tavallisesti käykin. Kavereita hän kaipaa silloin tällöin, mutta on jo sen ikäinen, että ymmärtää tosi hyvin eristyksen perustelut, ja videotreffitkin onnistuu. Vaikeinta ehkä on selittää, miksi monet muut kerrostalon asukkaat antavat lastensa leikkiä keskenään pihalla, ilman valvontaakin, mutta me ei siellä nyt käydä sosiaalisen etäisyyden pitämiseksi. Toisaalta perheissä on muutenkin erilaisia sääntöjä, joten hyvä sitäkin on jutella auki. Me voidaan nyt tehdä osamme ja kantaa vastuumme vähentämällä kontakteja kaikin tavoin, kun monet muut eivät ihan oikeasti voi.
Meille sopivat selvästi pienet ympyrät ja hitaampi rytmi. Toisaalta itse nautin siitä, kun kuitenkin tiedän, että naapurit ovat lähellä, emmekä ole tässä poikkeustilassa yksin. Ihan vaan se, että ikkunasta näkee ihmisiä ja kuulee ohikulkevien keskusteluja, tuo vähän yhteisöllisyyden tuntua tähän eristyselämään. Tosin itse olen aina pääkaupungissa asunut ja hyvin viihtynyt, joten en edes halua kuvitella muuttavani pois.
Tulevasta ei toki tiedä, tässähän voi tulla yllätyksiä moneltakin rintamalta. Tällä hetkellä näin on hyvä meille, kaupungissa, kerrostalossa, oman perheen kesken. Huolta riittää läheisistä ja maailmasta, mutta oman perheen sosiaalinen eristäminen ei sitä onneksi aiheuta.
Ihan totta muuten tuo yhteisöllisyyden tunne, vaikka etäisyyttä onkin pidettävä. Nyt on ollut muutamia niin lämpimiä päiviä, että olen pitänyt ikkunoita auki ja istunut parvekkeella. On turvallista ja ihanaa kuulla muiden ihmisten äänet.
Meillä aikuiset on etä-töissä kotona ja lapset etä-koulussa. Lapset ovat leikkineet naapurin lasten kanssa ulkona päivittäin. Jo se, että meillä on kaksi avokonttorissa ja julkisilla töihin kulkevaa vanhempaa kotona, karsii kontaktien määrän huimasti alas. Lapset käyvät koulua uudesssa avo-tilakoulussa ja kummankin solussa on väkeä sellaiset +70 (siis kaksi lasta). Joten meidän perheen kontaktien määrä on laskenut normaali tilanteesta huimasti. Siksi ollaan annettu lasten leikkiä naapurin kahden lapsen kanssa ja tiedän heidänkin kontaktien määrän laskeneen tavanomaisesti myös. Lapset eivät käy harrastuksissa, eivät kaupassa tai missään sellaisessa paikassa missä paljon ihmisiä. Vain yksi aikuinen käy kaupassa. Tuosta lasten leikkimisestä yhden tai kahden kaverin kanssa ulkona ollaan kai montaa mieltä. Omaan silmääni osui hesarin sivuilta juttu, että asia olisi ok, jos lapsia on sen alle viisi. Jotenkin olen vain laskenut suuremmaksi riskiksi tavata apteekissa työskentelevää anoppia kuin naapurin lapsia, joiden ihmiskontaktit ovat huomattavasti vähäisemmät kuin farmaseutin.
Ja kun vielä ne kaverit joita tapaa ovat aina samoja molemmilla osapuolilla niin minusta se on jo vastuullista toimintaa. Ihan eri jos joka päivä juoksisi eri kavereiden kanssa pitkin kyliä ja pihoja. Silloin tautiketjujen jäljittäminen olisi huomattavasti vaikeampaa ja tietty myös riskit suuremmat. Eihän sitä tarvitse kuin yhden tartuttajan, mutta tuolla rajallisella kaverimäärällä suljetussa piirissä pystytään helposti kartoittamaan altistuneet ja hoitamaan asia fiksusti.
Ja pihalla tuulikin hajottaa mahdollisia pärskeitä, joten ehkä pihalla leikkiminen on myös pienempi riski kuin sisätiloissa. Näin minä sen ajattelin kun tosiaan naapurin lasten kanssa viikonloppuna käytiin ulkoilemassa.
On kyllä hurjaa, kun laskee, kuinka monen ihmisen kanssa meidän perhe normiarjessa on ihan päivittäin tekemisissä ja kontaktissa!
Meillä on onni, että lapsilla on toisensa, muuten en kyllä tiedä, miten tämä handlattaisiin. Talossa on sen verran paljon lapsia, että pelkkä ajatus siitä, että pitäisi valita, kuka nyt olisi se koronakaveri, kun yleensä leikitään kaikki yhdessä, on kamala. On parempi näin. Jo siksikin, että puoliso joutuu työnsä takia olla lähikontaktissa kymmenien ihmisten kanssa työvuoronsa aikana, joten jos ja kun virus meille päätyy, tartuntaketju toivottavasti myös pysähtyy meihin.
Mäkin kannustan miettimään, mitä se tekee (ainoan) lapsen mielenterveydelle ja kehitykselle, että hänet on täysin eristetty leikkikavereista vähintään 2-3 kuukauden ajan. Toisessa kädessä korona, mutta toisessa ehkä suuremmat riskit.
Kouluikäinen tietysti ymmärtää asian hieman helpommin, mutta pienemmälle lapselle voi olla hyvinkin raskasta.
Meillä on tosiaan onni, että lapsilla on leikkiseuranaan toisensa. Sisaruus on ollut toki rikkaus aina, mutta etenkin nyt <3 Me vietimme muutamia vuosia sitten talven Balilla, jossa pisimpään asuimme pienen kylän laitamilla olevassa villassa. Saattoi mennä päiviä, viikkokin, kun emme tavanneet muita ihmisiä. Ja koko talven olimme muutenkin pitkälti omissa oloissamme, eikä lapsilla ollut muuta leikkiseuraa kuin toisensa. Poikkeuksen teki yksi viikko, kun sattumalta viereiseen bungalowiin tuli lomailemaan suomalaisperhe. Toki tilanne oli muuten hyvin erilainen. Lapset olivat alle kouluikäisiä, eikä ollut etäkouluhommia. Puoliso oli perhevapailla. Ja oli oma puutarha ja takapihalla uima-allas :D