Kun viime syksynä kirjoitin perheemme suunnitelmista vanhempainvapaan jälkeen, olo oli epäileväinen. Tulisiko suunnitelmamme toimimaan ja pärjäisimmekö rahallisesti? Meillä ei ollut varaa tai totuudenmukaisemmin halua heittäytyä elämään täysin toisen tuloilla. Vaikka yllätyin, että hoitoraha pääkaupunkiseutulisineen on suurempi kuin opintotuki, perheellistyneinä asuntovelkaisina emme enää halunneet opiskeluajoilta tuttuun tilanteeseen, jossa tili oli välillä tyhjänä ja ruoka loihdittiin päivien ajan kuivaruokakaapin ja pakastimen antimilla. 

Kun on tottunut tiettyyn elintasoon, siitä ei enää tahdo luopua. Kun on päässyt Alkon viiniosastolla alalaarin antimista siihen silmien tasolla oleviin tuotteisiin, ei enää tahdo palata kovin paljoa alaspäin. Elintavoistaan voi toki nipistää, mutta en tahtonut joutua tilanteeseen, jossa pohtisin, onko varaa ostaa luomuomenoita vai ei. Halusin myös silloin tällöin istua kaupungilla kavereiden kanssa litkien ylihintaista lattea tai olutta.

Siksi olen syksystä lähtien painanut hoitovapaan ohessa töitä kotoa käsin. Onneksemme toimittajana päikkäri- ja yöaikaan tapahtuva puurtaminen on mahdollista. Kun mukana on vielä kolmivuorotyötä tekevän miehen viikkovapaat, voin juosta läsnäoloa vaativissa tapaamisissa toimistoaikaan.

Duunillista hoitovapaaeloa on nyt takana puolisen vuotta. Homma on pelittänyt pääsääntöisesti erinomaisesti, mutta ei käy kieltäminen, etteikö välillä olisi vituttanut. Mä olen ennenkin tehnyt töitä kotoa käsin ja se sopii mulle. On kiva, että aamuisin voin touhuta lapsen kanssa ja päiväuniajaksi kaartaa rattaissa nukkuvan lapsen kahvilan pihaan ja vuokrata työpöydän itselleni muutamaksi tunniksi kahvikupin tai kahden hinnalla. Toisinaan lapsi nukkuu päivätorkkunsa kotona ja mä paiskon duunia rennosti pieruleggarit jalassa ja hiukset sotkuponnarilla.

Välillä teen töitä myös iltaisin, mutta yleensä silloin ei ole enää päätä jäljellä blogia vaativampiin kirjoitelmiin. Kerran viikossa olen pyrkinyt järjestämään miehen vapaapäiväksi itselleni kokonaisen duunipäivän, jolloin olen lähtenyt kaupungille kirjoittamaan. Jestas mä silloin nautin! Ja vielä enemmän nautin, kun palaan aikaansaaneena takaisin kotiin pöristämään kikattavan lapsen vatsaa. Olen ollut onnekas, että olen saanut nauttia lapseni seurasta, mutta tehdä töitä edes sen verran, että se tuntuu tilillä ja että olen kehdannut sanoa töitä tekeväni.

Koska leipä on pieninä palasina maailmalla, myös blogin mainoksien kautta tulevat pienet tulot ovat tärkeitä. Olenkin kiitollinen teille lukijoille siitä, että jos vaikka haalaritarpeeseen sopiva yksilö on löytynyt Reimalta, olette ostaneet sen blogini affimainosbannerin kautta. Ne muutamat extrasataset kuussa mahdollistavat osaltaan järjestelymme ja toisaalta antavat mulle luvan lohkaista ajastani osansa myös blogiharrastukselle.

Sitten on se toinen puoli. Yritämme pitää kiinni yhdestä perheen yhteisestä vapaapäivästä viikossa, mutta monesti se lipsuu muutamien pikkuduunijuttujen hoitamiseen. En voi haalia töitä niin paljon kuin haluaisin tai edes niin paljon kuin ehtisin tehdä. En voi laskea juttujen deadlineja sen varaan, että lapsi varmasti nukkuu tänään ja huomenna ainakin puolentoista tunnin päikkärit. Kotona läppärin ääressä keskittymistä häiritsevät ylipursuileva pyykkikori ja auringonvalon harmaaksi muuttavat paskaiset ikkunat.

Jos asioita kuitenkin summaa yhteen, talvi meni hienosti duuni-koti -yhdistelmän välillä keinuen, ja vielä pari kuukautta sitten olisin sanonut homman toimivan erinomaisesti. Mutta nykyään on välillä vaikeaa päästä kiinni töihin, kun on vielä äsken laulanut Pupu Tupunaa ja taputtanut kahden palikan muodostamalle tornille. Ja vielä vaikeampaa on päästä takaisin äitimoodiin, kun mieli tahtoisi vielä askarrella keskeneräisen duuniprojektin kanssa. Nykyään tuntuu toisinaan siltä, että en pysty keskittymään täysillä töihini, mutta en myöskään läsnäoloon lapseni kanssa.

Mä olen kuullut useiden vanhempien harmittelevan, että vanhempain- ja hoitovapaalla on välillä tylsää. Mä en ole kokenut niin, päinvastoin, päiväthän ovat täynnä touhua ja tekemistä! Mutta viime aikoina olen saanut itseni kiinni pohtimasta, että hohhoh, olisi jo päiväuniaika tai ilta, että voisi taas tehdä jotain järkevää. Sen tajuaminen on ollut sekä kamalaa että nurinkurista, sillä nyt lapsen kanssa voi jo tehdä asioita, jopa kommunikoida – ainakin jos ymmärtää älönmölökieltä.

Mä huomaan kaipaavani päivä päivältä yhä enemmän töihin, osaksi toimistorottien armeijoita, olemaan muutakin kuin vauhdin antaja keinuessa ja housunlahje, johon räät pyyhitään. Tylsyyden myötä elämääni on astunut myös toinen aikaisemmin tuntematon olio, äidin huono omatunto. Samalla kun haluaisin olla lapseni kanssa, tahtoisin tehdä töitä. Ja kun olen tehnyt töitä tai tämän päivän tapaan lähtenyt työreissulle ennen lapsen heräämistä ja palannut lapsen mentyä yöunille, kaipuu lapsen luo on niin vahvaa, että se sattuu.

Siksi nipistän omista yöunistani vielä vähän enemmän tunteja, jotta saisin olla kaikkea mitä haluan, jotta voisin tehdä kaikkea mitä haluan. Unipankkini alkaa kuitenkin olla pahasti miinuksella. Onneksi vaativasta vauvasta onkin huomaamatta kasvanut toimelias taapero, minityyppi, jonka vieminen osapäiväisesti päiväkotiin ei enää tunnu kamalalta ja kaukaiselta vaihtoehdolta. Hyvin se siellä jo suunnitelmien mukaan myöhemmin syksyllä pärjää ja salettiin muutamista hoitopäivistä myös tykkää ikäistensä keskellä. Ja sitten koko perhe myös nauttii yhteisistä hetkistä enemmän, kun mutsin mieli ei ole vain osittain paikalla. Silloin voi heittäytyä hetkeen ja rauhassa keskittyä saippuakuplien puhaltamiseen ja majojen rakentamiseen.

Minkälaisia ratkaisuja teillä on tehty vanhempainvapaiden loppuessa tai miten olette suunnitelleet hoitovapaan tai molempien töihin paluun järjestävänne?

Jaa