Samalla kun olin innoissani, hartioille painautui ikävän painava ja raskaasti hulmuava viitta. Olin ostamassa minulle ja ystävälleni Auralle junalippuja pohjoiseen, ja innostukseen sekoittui häiritsevän paljon etukäteisikävää.

Viikko ystävän kanssa retkihiihtäen, neuloen ja kirjoittaen. Äläslompolon latujen hurmiota ja tuntureiden rauhaa ruuhkaisimman turistikauden ulkopuolella. Aikaa olla vastuussa vain itsestään. Juuri sellaista, mistä olen joka kesä haaveillut – joskus ohikiitävän hetken ajan, joskus niin että pää on räjähtää – kun puoliso on kavereidensa kanssa hilpaissut yli viikoksi jonnekin pohjoisen erämaahan, puhelinverkkojen ulottumattomiin.

Ja nyt sitten ikävä mourusi jäsenissä pilaten tunnelman. Tiesin kyllä vanhasta tottumuksesta, että ikävä on pahimmillaan ennen kuin edes ollaan erossa, ja että kun oven sulkee, äitiyskerros minuuteni yllä hälvenee. Ei se kuoriudu pois, se vain menee lepotilaan tarpeettomana. Kotona ollessa on ikävä poissaolijoita, mutta reissussa moiselle märehtimiselle ei onnekkaasti riitä kaistaa, vaan ikävä kelluu kevyenä jossain taustalla.

Tekee myös niin hyvää matkata välillä ilman puolisoa, olla kaksikon sijaan yksikkö. Sen huomasin taas nyt, sillä tajusin, etten koskaan ole matkannut pohjoiseen ilman puolisoa. Hän minut sinne ensi kerran vei, näytti lempipaikkojaan, pystytti teltan yhdellä kädenheilautuksella mihin tahansa ryteikköön ja piti kainalossaan, kun katsoin haltioituneena Jäämeren terävän kovaa sinisyyttä.

Tuolla vuosien takaisella reissulla opin myös, mikä on räkkäaika, mitä se tarkoittaa käytännössä. Ihoni oli yhtä kutiavaa paukamamattoa, ja toinen silmäni muurautui pistoksista umpeen. Palasimme reissusta aiottua aikaisemmin, ja sen jälkeen puoliso on minun puolestani saanut pitää kesäiset tunturinsa ihan keskenään. Vasta kun pakkanen on ihan varmasti hätistänyt koloihinsa minua syövät pienet hyönteiset, pohjoinen alkaa kutsua minuakin.

Ja nyt olin matkalla sinne, ensimmäistä kertaa ilman puolisoa. Huomasin, että ikävän kovin terä olikin jännitystä siitä, miten etelän likka pärjää ilman Nuuskamuikkustaan. Osaanko suunnitella hiihtoretket mielekkäiksi ja toimiviksi, saanko taukopaikalla puut syttymään, pakkaanko fiksut eväät tai hahmotanko vaatetuksen oikean määrän usean tunnin talviretkille. Minä kun tulisin tällä kertaa kuitenkin olemaan retkikaksikostamme se vähän kokeneempi retkeilijä ja hiihtelijä.

Kun reissupäivä sitten koitti, lapset lähtivät yökylään ja puoliso töihin hyvissä ajoin ennen yöjunani lähtemistä. Ehdin pakkailla rauhassa, käydä yksinäni saunavuorolla. Siinä pukuhuoneen naulakkoriviin vain omaa kylpytakkia ripustaessani mietin, että aikoinaan, ei edes niin kovin kauan sitten, tällaiset hetket olisivat olleet ihan utopistisia. Silloin puolison kanssa saunoessamme tapasimme välillä miettiä, että ajattele, joskus vielä lapset voivat räisköttää ammeissa ja me molemmat voidaan saunoa samaan aikaan.

Ja siinä minä olin saunakoreineni ihan yksinäni, mutta en yksinäinen. Saunoin ja koin onnellista ikävää niitä kohtaan, jotka rikkoisivat hiljaisuuden.

Ihan kuten lapsillekin olen sanonut, ikävä on lopulta onnellinen tunne. Se kertoo siitä, että välittää toisesta hurjasti. Näin lasten vanhempana siihen ikävään sekoittuu vielä onnellinen tunne siitä, että on mahdollisuus saada omaa aikaa sen verran, että alkaa ikävöidä. Ja onhan se parisuhteessakin aika kiva huomata, että toinen on niin rakas ja tärkeä, että hänen läheisyyttään ikävöi.

Viikko korkeiden hankien äärellä meni hyvin, ihanasti. Mitä nyt viikko-ohjelmasta kirjoittamiselle jäi vähemmän aikaa kuin luulin. Ladut veivät voiton, muuta voi tehdä ympärivuoden kotonakin. Ja juu, me pärjäsimme ystävän kanssa hienosti siellä merkittyjen latureittien, latukahviloiden ja ylläpidettyjen tulistelupaikkojen parissa. Eihän noissa oloissa päiväretkeillessä rintapieleensä komeita eräjorma-plakaatteja keräile, mutta itselleni sillä oli merkitys, jota en ennen reissua edes ymmärtänyt.

Minä pärjäsin, minä osasin, ihan itse, yhdessä Auran kanssa. Olen ennen nojannut talviretkeilyssä Nuuskamuikkuseeni, mutta nyt pysyin pystyssä ihan omilla jaloillani. Etenkin, kun välillä söi latukahviloiden päänkokoisia munkkeja.

Ja ikävä oli hyvää, onnellista. Sellaista, mitä ikävöi silloin, kun kaipaukselle ei jää tilaa.

Neulemateriaalit saatu osana taannoista yhteistyötä Myssyfarmin kanssa

Olen luvannut olla koskaan käyttämättä neuloosi-sanaa, mutta nyt en tiedä muuta tapahtuneeksi kuin sen. Neuloin itselleni valmiiksi Tähkä-villatakin alle kolmessa kuukaudessa, ja pääasiallisesti puikot kilisivät kolmen viikon aikana ensin kaamoslomalla ja sitten joululomalla.

En ole koskaan saanut edes patalappua valmiiksi näin nopeasti. Enkä ole siksi koskaan tätä ennen viitsinyt ottaa puikoilleni isoa neuletyötä, sillä ajattelin, että valmista ei tulisi koskaan. Olen tyytynyt asusteisiin (kuten kuvissa päässäni olevaan Muffi-pipoon) tai korkeintaan neulomaan paitoja lapsille. Mutta nyt se sitten tapahtui, neuloin ensimmäisen aikuisten kokoisen villatakin!

Tähkä-neuletakin materiaalit kaikkine tykötarpeineen, langoista ohjeeseen, sain Myssyfarmilta. Tein takin M-koon ohjeilla. Kaltaiseni satunnaisneuloskelija oli ohjeen kanssa välillä aivan hermorauniona, ja liekö palautteellani merkitystä, kun Myssyfarmin sivuilla tämän neuletyön vaikeustasoksi on muutettu ”edistyneet”.

Ensimmäiseksi neuletakiksi en Tähkää siis suosittelisi. Mutta jos vähänkään on tietotaitoa JA aina päivystävä neulehätäpuhelin, sitten haaste on mahdollista ottaa vastaan. Oma neuletukihenkilöni Tiina auttoi, kun langat ja aivot olivat menneet solmuun ja antoi kullan arvoisen vinkin: kirjoita hankala kohta itselle auki. Niinpä purin taidoilleni kryptisen kohdan ohjeesta kahden paperiarkin muistiinpanoiksi, joissa avasin kaikki lyhennykset. Johan alkoi sujua!

Valmiiseen työhön jäi useampia kohtia, joista näkee, että nyt keskittyminen on herpaantunut tai osaaminen loppunut. Mutta perfektionistin siedätys epätäydellisyyteen tuottaa näemmä hedelmää, sillä se ei harmita kuin hitusen. Harmitusta enemmän koen valtavaa ylpeyttä, että osasin jotain tällaista. En tiedä, voiko vielä joskus tulla aika, kun Tähkää pukiessani en ääneen huokaile ihastuksesta ja hämmästyksestä, että tällaisen osasin itse tehdä.

Tähkä-villatakin lanka on suomenlampaan luomuvillasta tehtyä muhkeaa lankaa. Kivi-nimistä harmaata lankaa ei ole värjätty, vaan se on yhdistelmä mustien ja vaaleampien lampaiden villaa. Se tuntuu niin ajatuksena kuin iholla mukavalta. Lanka on kauniin eläväistä ja kosketuksissa siihen välittyy jotain juurevaa onnea ja varmuutta.

Takki on myös hurjan lämmin, sellainen, joka hartioilla ihan säteilee pehmeää lämpöä. Luulen, että tämä on niitä villatakkeja, jotka menevät ilmojen lämmetessä tarvittaessa ulkotakista.

Kimonomainen tyyli takissa on ihan minua. Leveä malli on tyylikkään rento, ja juuri lanteille yltävä pituus toimii kivasti farkkujen ja vyötäröltä kapeiden mekkojen kanssa. Muhkeat hihat ovat upeat (tein hihoista pidemmät, eli ne riittävät kaltaiselleni gorillakädellekin), ja ne pussittuvat nätisti hiharesoreilla. Näin hihat saa myös kiskottua ylös tarvittaessa.

Vaikka Tähkä on upea näinkin, mielessäni itää tehdä siitä vielä personoidumpi. Katsokaa vaikka tätä Tiinan Tähkä-takkia, joka on värikkäine palleroineen ihan Tiina! Asikaisen ja naapurinsa neulontasuunnitelmista inspiroituneena ajattelin, että voisin kirjailla selkään kannattamani tiimin nimen. Selässä komeileva Hertsika värikkäin ja kukkaisin kirjaimin olisi erittäin päheä.

Nyt vain pitäisi opetella kirjomaan. Mutta onhan tässä kuukausi-pari aikaa, kunnes urbaanin martan on aika vaihtaa langat ja neulepuikot siemenpusseihin ja istutuslapioon.