Voiko käydä niin, että oma henkilökohtainen ajankulu vain jatkaa kiihdyttämistään? Mitä enemmän vuosia, jouluja, on saanut kokea, sitä enemmän viikot alkavat tuntua päiviltä ja vuosikymmenet sekoittua toisiinsa. Lapset puhuvat ”ennen vanhasta” tarkoittaen 1990-lukua ja minä olen varma, että joku nakertaa kalenteristani päiviä.
Vietimme joulun Pohjanmaalla, jossa olimme viimeksi vuosi sitten, jouluna silloinkin. Lasten mielestä ikuisuus sitten, itse en huomaa ajankulua kuin vastarannan hakkuista, jotka ovat repineet hiljaisen muutoksen takia muuttumattomana pysyvän maiseman yhtäkkiä vinoon, vieraaksi. Lakeus ja lapsuuden kulmat harvoina lomapäivinä koetettuna luovat illuusion paikasta, jossa aika ei kulu, hyvässä ja pahassa.
Jouluna on aikaa keskittyä siihen hyvään: hukata viikonpäivät alle vuorokaudessa ja ammentaa aikaansa yltäkylläisesti.
Puoliso lämmitti monena päivänä saunan, jonka kertalämmitteisen kiukaan kiuaskivet vaativat punaisen hehkuviksi muuttuakseen useamman pesällisen ja tunnin. Kävimme hiihtämässä päivän valoisien tuntien aikaan, ja pikakaurahiutaleiden sijaan keitimme aamupuurot hitaasti hauduttaen. Lempihetkiäni ovat ne, kun jokainen puuhailee omiaan, mutta siinä yhdessä: luetaan, neulotaan, pelataan, joku lämmittää kaikille glögit ja löytää vielä yhden rasian vihreitä kuulia.
Joulukuusen haimme umpihangessa kahlaten pellonlaidalta, jonne istutettiin pienen pienet kuusitaimet tulevia jouluja ajatellen aikana, joka minullekin piirtyi jo selkeästi muistiin. Joulupukkikin kävi, tietenkin, sillä se joulusatu kuuluu perinteisiin senkin jälkeen, kun kaikki ovat siirtyneet tarinaa kertovalle puolelle satua.
Elokuvan perässä ajoimme viereiseen kaupunkiin, täyttääksemme pienen elokuvasalin yhden rivin lähes kokonaan. Vonkka oli täydellinen jouluelokuva; satumainen hyvän mielen tarina, jonka katsottuaan ei Vaasan jouluvalaistulla kävelykadulla voinut kulkea kuin musikaalimaisesti hypähdellen ja varmana siitä, että pian kaikki ohikulkijatkin kiepsahtavat mukaan teatraaliseen tanssiin. Toisena päivänä ajelimme Vaasaan kiipeilyhallille boulderoimaan, kuten jouluiseksi tavaksi on tullut.
Toki jouluseurueen nuorimmat myös kinastelivat keskenään ja katsoivat televisiokanavien joululomalaisille syytämiä ohjelmia niin monta tuntia, että onneksi televisio ei pidä kirjaa ruutuajoista. Yritin selittää, että minun aikoinani pihalle vain mentiin potkimaan vaikka lumikokkareita, kun muutakaan ei ollut. Pyörittelin silmiäni heidän tuhahtelulleen ja kaveri-ikävälleen, vaikka samalla ymmärsin heitä paremmin kuin he voivat uskoa. Olenhan minä elänyt koko lapsuuteni tuossa hitaan ajan upotuksessa ja tyhjän pihan kaiussa, jota vain kesä ja viereiseen taloon loman ajaksi muuttavat serkut saivat vaivoin pehmennettyä.
Voi kun ne matavat tunnit olisi voinut laittaa aikapankkiin, ehkä kasvamaan korkoa, josta voisin nostaa tunteja käyttööni nyt, kun kai aikuisuus nipistää viikoista osansa ja aika on muuttunut jostain vain olevasta itsestäänselvyydestä arvokkaaksi, asiaksi, jonka ymmärrän voivan loppua yllättäen milloin vain.
Olen elämälle ja sen suomille mahdollisuuksille niin ahnas, ja välillä ajankulu saa kauhistumaan, sen hukkaanheittäminen suorastaan raivostumaan.
Kyläilimme joulun aikana sairaalassa ja hoitokodissa. Toisessa niistä oltiin kiitollisia saadusta terveemmästä loppuelämästä, toisessa aika on alkanut keriytyä takaisin menneeseen. Mitä minä voin tehdä voidakseni omalta osaltani koittaa varmistaa, että kehoni kantaa minua täällä terveenä vielä pitkään, mutta samalla nautinnoista onnellisena? Minkälaiseksi minun elämäni mielessäni tiivistyy, jos joskus muistisairaus alkaa kuoria siitä pala palalta kerroksia?
Kuuntelin jouluna filosofisia esseitä ajalta, jolloin kristillinen joulunvietto sai alkunsa ja nykyinen ajanlasku raksahti käyntiin. Juhana Torkki on suomentanut kaksituhatta vuotta sitten eläneen roomalaisen stoalaisfilosofin Senecan kirjoituksia ja koonnut niistä kolme kirjaan Seneca – Elämän lyhyydestä. Siitä jäi eritoten mieleen tämä lause:
”Emme saa elämää lyhyenä mutta teemme siitä lyhyen, meillä ei ole pulaa elämästä vaan käytämme sitä tuhlaillen.”
Vuosituhansia sitten, aikana kun minä nelikymppiseksi ehätettyäni olisin jo tuurilla ohittanut monet kuolemanvaarat, Seneca hämmästeli, miten ihmiset suhtautuvat niin kitsaasti ja omistavasti rahoihinsa ja muuhun materiaan, mutta aikaansa he heittelevät sinne tänne. Yhtä kolikkoa sitä tarvitsevalle ei tahdota antaa, mutta aikaansa ei kukaan laske. Töitä tehdään tulevan eläkeiän joutilaisuudesta haaveillen ja tunteja sitä sen kummemmin miettimättä tuhlaten – vaikka kukaan ei tiedä, ehtiikö eläkeikään saati ensi viikkoon.
En tiedä. Aikaa ei ole hukattavaksi, ja samalla toivoisin, että sitä olisi aina yhtä joutilaan yltäkylläisesti jaettavaksi, koettavaksi ja surutta tuhlattavaksi kuin jouluisin.
