En tiedä, onko se eittämättä pettymyksiin johtavaa itsehuijausta vai mahtava taito uskoa tulevaan, mutta ihan joka vuodenvaihteessa tunnen tyyneyttä ja varmuutta. Uuden paperikalenterin sivut tuoksuvat mahdollisuuksilta ja sen tyhjät rivit ovat täynnä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Muistan sen saman tunteen viime vuoden alustakin, ja vaikka vuodesta sitten tuli ihan muuta kuin ajattelin, taas olen tässä:

Varmana siitä, että tästä tulee hyvä. Pakkohan sen on, muuta suuntaa ei viime vuoden sotkuisen syhmyrän jälkeen ole.

Päällisin puolin vuonna 2023 mikään ei edistynyt. Elin kuin pause-nappi pohjaan jämähtäneenä. Tai ei, paremminkin kuin elämänkela olisi sotkeutunut takkuiseksi mytyksi koneistooni. Sitä sotkua sitten tutkailin ja koitin selvittää koko vuoden.

Tietenkään mikään asia, saati nyt elämä, ei ole niin yksioikoinen. Oli paljon hyvää; enemmän rauhallisia aamuja kuin koskaan, maailmaa uuteen asentoon kallistavia keskusteluja ystävien kanssa, ylpeyttä ja onnea lapsista, hapanjuuritaikinan hitautta, syvää onnea Kivinokan palsta- ja mökkikuplassa, kutkuttavia treffejä, festivaalien keveyttä kantapäiden alla ja iloa suksilla, luistimilla, lenkkareilla sekä uikkareilla.  

Rahahuolia ja muutoksia arjen dynamiikkaan

Mutta sitten se takkumytty kaiken tämän ympärillä. Ensinnäkin rahahuolet, taloudellinen ja henkinen epävarmuus omasta työstä sekä puolison paluu vuosien lyhennetyn työviikon jälkeen täyspäiväiseksi.

Kaikki kallistui niin hirveästi; suurimmillaan maksoimme pelkästään asumisesta kerrostaloneliössämme – vastikkeita, lainaa ja lainanhoitokuluja – yli 900 euroa kuukaudessa enemmän kuin vuotta takaperin. Ahdisti niin raha kuin se, että keskituloista se ei saisi ahdistaa.

Kykenin maksamaan itselleni koko vuoden normaalisti palkkaa, mutta yritykseni tulos jää viime vuodelta viisinumeroisen summan miinukselle, mikä on monien tekijöiden summa. Osaan olen vaikuttanut itse, osaan vaikuttaa maailma ympärillä. Onneksi takana on monia hyviä vuosia, ja yritykseni talous kesti syväkyykkäysvuoden – voin maksaa miinusmerkkisestä vuodesta huolimatta itselleni jopa jonkin verran osinkoja.

Yhtä kaikki jouduin taas tekemisiin vanhan haamuni kanssa: taistelemaan siitä, että arvoni ihmisenä ei ole yhtä kuin tekemäni työn määrä tai se, kuinka paljon pystyn tekemästäni työstä laskuttaa. Koin alemmuutta ja epävarmuutta omasta osaamisestani, mikä ei ole tässä määrin vaivannut vuosiin. Aloin tuijotella seuraajalukemia vatsa muljahdellen epävarmuudesta – Instassa porukkaa lähti tasan samaan tahtiin kuin uusia tuli – ja kiukuttelin itsekseni, kun tekemiseni ei kelpaa.

Sisäistetty kapitalismi puskee tekemään enemmän, että tulee hyväksytyksi, vaikka itse tulisi toimeen, olisi luultavasti tyytyväisempi elämäänsä, vähemmälläkin.

Ja toki kriiseilin vanhaan tuttuun tapaan sitä, onko taisteluni hitaamman somen ja hitaiden sisältöjen puolesta ihan turhaa tässä säksättävässä maailmanajassa.

Kolmivuorotyötä tekevän puolison täyspäiväisyys on ollut taloustilanteen takia pelastus, mutta muuten lyhyesti kuivailtuna hanurista. Pidemmät ripulit voisin tästä(kin) päästellä tulemaan omassa tekstissään. Elämme perheenä koulumaailman tahdissa, mutta puolisolla on työrytmissään esimerkiksi kokonaan vapaa viikonloppu vain kerran kuudessa viikossa. Nyttemmin tämä on soljunut jonnekin normiarjen ytimen ympärille, mutta etenkin syksyllä perheajan vähyys näkyi koko perheen kipuiluna.

Heti kun vain toivottavasti taas on taloudellisesti mahdollista, lyhempi työviikko toivottavasti tekee paluun.

Kriisistä kriisiin, eli ote nelikymppisyydestä

Sitten ne vahvemmin omaan napanöftääni sotkeutuneet kriiseilyt. Keväällä päättyneen terapian aikaansaamat rymsteeraukset ajatuksissani, tasan ajallaan tulleet neljänkympin ”tätäkö elämä nyt on, ja mitä jos laitetaankin kaikki paskaksi” -kriiseilyt sekä parisuhteen vahvojen perustuksien huojuminen. Ajoittainen selkeä varmuus siitä, että on käynyt hirveä erehdys, kun minun on annettu tulla äidiksi, ja että oikeasti minun kuuluisi elää erakkona.

Tuntuu myös, että kun ensimmäistä kertaa vuosiin oli aidosti aikaa, vuosikausia vanhat uupumusjaksot alkoivat vasta kunnolla purkautua. Olin etenkin koko kevään aivan sairaalloisen väsynyt, ja suorastaan häiritsevällä tavalla myös nautin saamattomuudestani. Ja silti samaan aikaan häpesin, että olisi kerrankin ollut aikaa esimerkiksi viedä työhaaveita eteenpäin, päivät ja viikot tuntuivat lipeävän käsistäni.

Koin kyllä koko ajan tekeväni jotain, mutta tunnit olivat vikkeliä ja minä tahmean (vai sittenkin raukean?) hidas.

Näin jälkikäteen ajatellen on suorastaan hyvä, että laskutettavia ja kalenteriin tiukasti naulittuja töitä oli niin vähän. En tiedä, miten muuten olisin ehtinyt ja jaksanut sen kaiken sen myllerryksen, käydä läpi kaikki ne tunteet, keskustelut ja haavat. En tahtoisi siihen myllytykseen uudestaan, mutta ymmärrän ja tunnen kaiken sen arvon nyt.

Ehkä tämä oli tällainen vahingossa ja tarpeeseen järjestynyt yksinyrittäjämalli vuorotteluvapaasta.

Jotain vuodesta tahdon ottaa tulevaankin mukaan

Vaikka jätin vuoden 2023 mielihyvin taakseni, jotain sieltä toivoisin pysyvän mukana jatkossakin.

Pidän kynsin ja hampain kiinni päivien rauhallisemmasta tahdista. Kuuntelin tuossa hiljan kollegoiden – hivenen yliampuvan vitsailevaa – puhetta päivistään, ja keho sähähti hälytystilaan. Sekopäinen meno kuulosti tutulta, mutta silti kuin jonkun utuisen verhon takaa häilyvältä muistolta. Mieleen tuli kaksi selkeää ajatusta: 1. Niin joo, tuollaista tosiaan vielä vuosi sitten oli ja monta vuotta sitä ennen. 2. Hyi hyi hyi hyi, ei ikinä enää.

Haluan pitää päivissäni siihen viime vuonna tulleen rauhallisemman rytmin. Haluan, että voin pyöritellä hapanjuurileipätaikinaa työpäivien keskellä. Haluan, että voin karata päivätreffeille puolison kanssa arkivapaina. Haluan, että voin lukea arkiaamuisen Hesarin kuin olisi viikonloppu. Haluan tehdä piruetteja luistimilla myös talvipäivien valoisaan aikaan.

Haluan pitää ne päivissäni ylpeydellä, en lusmuiluani häpeillen.

Ihan kuin olisin ollut tässä joskus aikaisemminkin, mutta: jospa löytyisi tasapaino. Edes vaappuva sellainen. Että laskutettavaa työtä olisi niin paljon, että olo olisi turvallinen ja varma, ja samalla urheilukelloni erehtyisi vielä useita kertoja minun nukkuvan syväunta (!) kun olen voinut uppoutua kirjoittamaan rauhassa. Että työ sekoittuisi suloisen vaivattomasti muun elämän osaksi, mutta niin että silti olisi myös selkeät offline-ajat, ihan joka päivä.

Työhaaveita kovissa kansissa ja hitaan somen trendaaminen

Vaikka vuoden ensimmäinen varsinainen työviikko oli taas aika jysäys, kuten aina pitkän vapaan jälkeen, mieli on silti edelleen uuden alun freesaama ja tyyni.

Aloin loppuvuodesta vähän toeta tolpilleni, joten toisin kuin viime vuonna tähän aikaan, työkalenterissa on merkintöjä. Ei turvallisen paljoa, saati edellisvuosien määrää, mutta lupaavasti. Niin että uskallan luottaa, laskea hartiat alas.

Olen saanut kaivaa työpöydälle jo lapsuudessa virinneen haaveeni, seitsemän vuotta sitten luomani ja sitten läppärin uumeniin hylkäämäni pikkunivaskallisen paperia. Josko se nivaska muuttuisi kovakantiseksi lastenkirjaksi (iiiks, sanoinko se nyt ekaa kertaa julkisesti!), ja paperinivaska kasvaisi korkeammaksi ja korkeammaksi tulevien vuosien aikana.

Kun saisi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

En tiedä, kuinka paljon työhaaveita voi yhdelle vuodelle ahnehtia, mutta toivoisin tänä vuonna edistäväni myös haavettani laulujen kirjoittamisesta. Muutenkin yhä kiinnostaa astua osittain sivuun parrasvaloista, esirippujen taa. Ylipäätään tahtoisin laajentaa työrepertuaarini, joka on huomaamatta livennyt liian kapeasti someen. Olen miettinyt paperilehtiin paluutakin.

Erityiskivaa on myös se, että somen puolelta on kuulunut kivoja huhuja! Asennemedia kirjoitti tämän vuoden sometrendikatsauksessaan ennustavansa hitaiden somesisältöjen nousua. Ainakin videoilla saa olla jo mittaa muutamaa sekuntia pidempään.

Haa, ehkä en olekaan vastarannankiiski, vaan trendsetteri!

Kiinnostaa: tavallisen tasainen arki (ainakin nyt hetken)

Mielekkäiden töiden lisäksi toivon tälle vuodelle tavallista ihanaa arkea. Viime vuoden jälkeen nyt tarvitaan ihan vain sitä kaiken perustaa: hyvää arkista eloa. Tiedän, että tasaisuus alkaa vaatia ravistelua ja seikkailuvaihde kiinnostaa taas jossain vaiheessa, mutta juuri nyt tarvitsen kaurapuuroa ja hyvät yöunet.

Toivon tälle vuodelle – jos vain omaa napaa koskevia toiveita ajattelee – paljon aikaa Kivinokassa, terveyttä, niin paljon pussailua että huulet rohtuvat, liikunnanriemua, jonkun uuden taidon oppimista, perheretkiä sekä -reissuja, musiikinhurmiota ja että kotikerrostalon julkisivuremontti sujuisi kaikin puolin hyvin.

Hitsi, on onni saada olla minä, näiden ihmisten kanssa, tässä vuodessa. Tästä tulee hyvä.

Palaan vuodenvaihteen ajatuksiin myöhemmin, mutta nykäistäänpä vuoden 2024 kirjoitukset käyntiin palaamalla viime vuoden kirjaelämyksiin. Tässä siis vihdoista viimein lokakuun kirjapäiväkirja.

Lokakuussa nautiskelin – sen minkä sadonkorjuulta, palstan syystöiltä, säilönnältä ja sienestykseltä ehätin – kolme kirjaa. Muhkean 1800-luvulle sijoittuvan lukuromaanin tiedenaisesta, popin elävän prinsessalegendan muistelmat ja romaanin, jossa ollaan sielu ja skumppapullo avoinna alusta loppuun.

Tässä kolmikon herättämistä ajatukista tarkemmin:

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

• Gummerus 2022
• Suomentaja: Taina Helkamo

Olen lukenut Elizabeth Gilbertiltä tätä ennen vain hänen omakohtaisiin matkakokemuksiinsa perustuvan Eat Pray love -kirjan, ja yllätyin, miten sieltä on matkattu tähän: muhkeaan, täysin fiktiiviseen ja 1800-luvulle sijoittuvaan lukuromaaniin.

Kirja seuraa kokonaisen elämän verran kasvitieteistä kiinnostunutta Almaa, lähtien hänen syntymäänsä edeltävistä vuosista aina Alman vanhuuteen saakka. Tällaiset kirjat tuntuvat aina samaan aikaan lohdullisilta – miten paljon yhteen elämään mahtuukaan! – ja selkärankaa pakottavilta muistuttaessaan, miten vilauksessa yksi ihmiselämä lopulta kuluu.

Päähenkilön hahmo on saanut inspiraationsa 1800-luvulla vaikuttaneista erinäisistä tiedenaisista, jotka joutuivat hameineen tehdä valtavasti enemmän hommia saavuttaakseen arvostusta. Tai ylipäätään saadakseen tehdä muuta kuin ”naistenhommia”.

Romaanissa on vahvat, omintakeiset ja lukiessa todentuntuisiksi muuttuvat henkilöhahmot. On ihailtavaa, miten Gilbert onnistuu samalla kirjoittamaan Alman elämästä arkisen uskottavasti ja luomaan tarinaan hämmentävän eriskummallisia äkkikäännöksiä. Tarina on enemmänkin rujo kuin kaunis, ja pidin siitä, miten se onnistui yllättämään tietynlaisiin juonikaavoihin tottuneen minun.

Koska tätä kirjaa on hehkutettu niin tavislukijoiden kuin kriitikoiden toimesta, saanen silti sanoa, että itseltäni kirja ei heilauttanut kerrasta jalkoja alta ihastuksesta. Kirja on pitkähkö, lähes 600-sivuinen, minkä lisäksi kirjan sivujen koko sekä taitto saa aikaan sen, että yhdelle aukeamalle mahtuu paljon normaalia enemmän tekstiä. Luettavaa oli paljon, enkä voi sanoa, että kirja oli täysin sille antamani ajan arvoinen.

Paksuja lukuromaaneja parhaimmillaan ahmii, mutta tässä oli useita juonikatveita, joita vain nakertelin hajamielisenä. Samalla se onnistuu olemaan kirja, joka jää mieleen.  

Eino Nurmisto: Vuoden nuori taiteilija

• Johnny Kniga 2023
• Äänikirjan lukija: Otto Rokka

Kehtasin myöntää tämän jo Einolle suoraan, joten myönnän sen tässäkin: kuuntelin Vuoden nuori taiteilija -kirjan pääsääntöisesti juoksulenkeillä, ja se tuntui jotenkin väärältä. Vaikka Eino ei sitä myöntänyt, arvelen, että hän oikeasti hän halveksuu moista punaposkisen pirteää ulkoiluhapatusta yhdistettynä kirjaansa, joka tuoksuu kuukausia imuroimattomana olleelle kodille krapulapäivänä.

Vuoden nuori taiteilija -romaani on tarina unelmien Helsingistä, erilaisena kasvamisesta, somesta, päihteistä, himosta, mielenterveysongelmista, rakkaudenkaipuusta ja oman itsensä löytämisestä sekä hyväksymisestä muiden katseiden alla.

Yllätyin, miten hyvä tämä oli. En siis epäillyt Einon kirjoittajakykyjä, mutta epäilin, miten se nyt sanoisi, jaksanko sitä näin pitkänä ryppäänä. Kirjassa vedetään niin paljon skumppaa, kaljaa ja jallua, että oma maksani ja mielenterveyteni ovat poksahtaa pelkästä kuuntelusta.

Vaikka kirjassa ei ole varsinaista juonta saati draamankaarta – se kertoo yhdestä kesästä ja hyppää välillä takautumin päähenkilön menneisyyteen – teksti veti. Kirjassa ei siis sinällään tapahdu mitään erityistä, mutta vellominen kodin seinien sisällä on kertomisen arvoista.

Tuli mieleen Sisko Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, tosin Savonlahden päähenkilö sai minut ”voi vittu sentään, tee nyt elämällesi jotain” -raivoihini, kun taas Einon päähenkilö ei. Mietin, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että toiseen päähenkilön kirjoittajasta puhun etunimellä ja toisesta en, toisen tunnen ja toisen en. Niin häpeällistä kuin se onkin, toiselle osaan olla armollisempi kuin toiselle.

Someen ja sen (ammatikseen) tekemiseen liittyvät osiot olivat osuvia, rehellisen ylilyöviä ja paikoin omakohtaisesti tunnistettaviakin. Ennen kaikkea sellaista, jota ei somemaailmasta ole totuttu lukemaan (yleensä se on joko glamouria tai sitten somemaailman ulkopuolisen kirjoittama maalailu somekulissien ylläpidosta). Nauratti, jos se ei olisi lakonisen väsyttävällä tavalla myös totta, miten someammattilainen voisi täyttää päivänsä erinäisillä tapahtumilla; saada stressin, vatsahaavan ja uupumuksen ravaamalla duuniin sinällään liittyvissä kekkereissä, joista ei kuitenkaan saa mitään rahaa, mutta joissa kuitenkin kannattaisi naamaansa näyttää.

Vuoden nuori taiteilija on anteeksipyytelemätöntä tekstiä, jossa ollaan sielu ja skumppapullo avoinna alusta loppuun.

Britney Spears: Nainen minussa

• Johnny Kniga 2023
• Suomentaja: Jorma-Veikko Sappinen
• Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Popin elävän prinsessalegendan muistelmat, joissa vihdoin kuullaan Britney Spearsin kokemus ja näkemys hänen elämästään, vihdoin hänen omilla ehdoillaan. Muut ovat niitä ehtineet tahoillaan kertoa aikaisemmin, mutta en ole niihin satunnaisia lehtijuttuja kummemmin perehtynyt.

Kun nyt kirjan kautta kaikkea pääsee katsomaan Britneyn näkökulmasta, hänen kertomanaan, en voi ymmärtää, miten hän on yhä kasassa, ylipäätään elossa. Hänhän oli käytännössä toistakymmentä vuotta isänsä omistama viihdeteollisuuden käytössä oleva orja. Anteeksi, jos käytän orja-sanaa liian heppoisin perustein, mutta virallinen termi, ”holhous”, tuntuu täysin väärältä. Huolenpidon sijaan kyse on ollut taloudellisesta hyväksikäytöstä ja itsemääräämisoikeuden täydellisestä eväämisestä.

Kolmetoista vuotta kestäneen holhouksen lisäksi kirja kertoo tytön kasvutarinan naiseksi, työnteosta, parisuhteista ja eroista, elämästä paparazzien saartamana megajulkkiksena sekä etenkin rakkaudesta omiin lapsiin, tanssiin ja musiikkiin.

Kirja on tiivis, (ykkösnopeudella) kuunneltuna vajaa kuusituntinen. Tarinassa edetään niin vauhdilla, että välillä tuntuu kuin olisin vahingossa kelannut kirjaa pari tuntia eteenpäin. Olisin mielelläni uponnut Britneyn elämäntarinaan syvemmälle. Mutta eiköhän sellaisia kirjojakin ole tulossa vielä metreittäin; tämä kirja taitaa olla enemmänkin vapauteen päässeen ensikarjaisu.

Vaikka kirjan tarina on tarua ihmeellisempää ja siksi pitää otteessaan, teksti itsessään on aika kökköä. Hämmästyin, kun kuulin, että tässä on käytetty haamukirjailijaa. Miten siitä huolimatta teksti on näin töksähtelevää? Ehkä tietty kirjallinen tyylittömyys on valittu tyylilaji itsessään? Kirjoittaahan Britney itse esimerkiksi Instagramissa käyttäen merkkimäärästä puolet emojeihin. Tämä kirja kuulostaa sitä Britneyltä, jonka tiedän somesta, vaikka näppistä onkin takonut ammattikirjoittaja.

Kirjan myötä päädyin taas kuuntelemaan Britneyn vanhoja kappaleita, ja hämmästyin. Miten hyvältä ne kuulostavat, taas, yhä.