*-merkitty kirja saatu osana kaupallista yhteistyötä

Marraskuu ja vihdoin aikaa lukea! Tai näin mielessäni maalailin, kun säpinää täynnä olleen syksyn jälkeen kalenteri väljentyi marraskuuhun. Mutta sen sijaan, että olisin iltahämärissä tunnelmoinut kirjojen kanssa, mieleni huomasi kaistaa vapautuneen. Se nakkeli kiireellä kaikki jemmailemansa murheet, mietteet ja mustuudet aivojeni rattaisiin työstettäväksi.

Lukukuukaudelleni kävikin niin, että etenkään äänikirjojen kuuntelusta ei tullut mitään, kun mieli laittoi omat kelansa pyörimään täydellä volyymilla siihen päälle. Juoksulenkeilläkin piti rämpiä omissa ajatuksissaan, joita ei päässyt pakoon äänikirjojen maailmaan sukeltamalla. Jopa musiikki oli liikaa. Päässä tuntui olevan tilaa vain omille ajatuksille ja metsän huminalle.

Onneksi kuukauteen kuitenkin lopulta mahtui omien mietteideni lisäksi myös muutamia muiden tuottamia moisia. Luin tai kuuntelin kuukauden aikana yhden tositapahtumiin perustuvan romaanin Ukrainan sotaa pakenevasta kymmenvuotiaasta, hypnoottisen esseekokoelman linnuista sekä keski-ikäistyvän naisen rehellisiä ja lohdullisisen samaistuttavia päiväkirjamerkintöjä vuosikymmenien takaa.

Tässä kirjakolmikosta ja sen herättämistä ajatuksista tarkemmin:

Luca Crippa ja Maurizio Onnis: Tyttö Kiovasta*

• Like 2022
• Suomentaja: Katja Kärkkäinen

Helmikuun 24. päivä vuonna 2022 Kiovassa asuva 10-vuotias Alisa herää kaupunkia ja sen elämää sirpaleiksi moukaroivien pommien jylinään. Pelko, jotka kaikki tunsivat, mutta jota ei etenkään lapsille tohdittu ääneen sanoa, on tapahtunut: Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja aloittanut sodan.

Kirjan lukeminen riipii sydäntä, kuten sodan kauhuihin perustuvien kirjojen yleensäkin. Mutta tätä lukiessa ei voi puhua menneessä muodossa, kauhistella historian hirveyksiä. Kirjan kuvaamista tapahtumista ei ole vuottakaan. Tämä kaikki kauheus tapahtuu yhä, nyt, tällä hetkellä.

Tyttö Kiovasta -romaani perustuu useiden sotaa paenneiden ukrainalaisten kertomiin tarinoihin. Kirjan kirjoittaneet Luca Crippa ja Maurizio Onnis ovat italialainen kirjailijakaksikko, joka Ukrainan sodan sytyttyä oli järjestämässä hätäapua Italiaan saapuville pakolaisille. Sotaa paenneiden kertomuksia kuunnellessaan he tahtoivat tuoda uutiskuvien takaa esiin ihan tavalliset ukrainalaiset, ne, joiden arjen ja elämän sota on laittanut riekaleiksi hetkessä.

Faktaa ja fiktiota yhdistävän teoksen keskiöön päätyi etenkin yhden kirjailijakaksikon tapaaman perheen kohtalo, mutta samalla kirja voisi olla kenen tahansa ukrainalaislapsen ja tämän perheen tarina. Itselläni lukukokemuksen raastavuutta lisää varmasti se, että kirjan päähenkilö on tyttäreni ikäinen.

Pakomatkalla Kiovasta Puolan rajalle Alisa joutuu kokemaan ja todistamaan sodan kauheuksia ja järjettömyyttä: kuolemaa, ruumiiden palasia, alati jäytävää pelkoa sekä epävarmuutta, räjähdyksiä, väsymystä, nälkää ja lamauttavaa kauhua sekä surua, josta huolimatta matkaa on jatkettava. On kammottavaa seurata, miten sota hajottaa lapsen henkisesti pala palalta, ja miten teini-iän kynnyksellä oleva ja yhtäkkiä aikuistumaan joutunut lapsi samalla luo traumansa ympärille suojapanssaria, jolla selvitä. Kirjassa on onneksi – kuten toivoakseni myös sodassa – läsnä myös hippusia toivoa, rakkautta, solidaarisuutta ja pyyteetöntä avunantoa.

Kirjallisesti tarina ei ole ehein, enkä tiedä, ovatko vajeet ja kömpelyydet kiinni alkuperäistekstistä, Katja Kärkkäisen suomennoksesta vai tekemisen kiireestä. Tämän kirjan kohdalla sen kuitenkin annan anteeksi. Valittujen sanojen ja niiden järjestyksen sijaan tärkeämpää on ukrainalaisten pakolaisten tarina ja sen kuulluksi tuleminen.

Helen Macdonald: Iltalentoja

• Gummerus 2021
• Suomentaja: Irmeli Ruuska
• Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Brittiläisen kirjoittaja ja luonnontutkija Helen Macdonaldin Iltalentoja-esseekokoelma on kuin rauhoittavia luontokertomuksia aikuisille. Kirjan teksteissä Macdonald pohtii omien kokemustensa ja havaintojensa perusteella luontoa, ja valtaosassa tekstejä maailman menoa tutkitaan lintujen kautta.

Jos yleensä esseet saavat minussa aikaan tunnemyräköitä ja ehkä joitakin uusia ajatuksenalkujakin, Iltalentoja-kirjaa kuunnellessani huomasin vähän väliä vaipuvani pehmoiseen horrostilaan. Muutaman kerran kelasin äänikirjaa takaisinpäin tajutessani, että en ollut oikeastaan kuuntelemalla kuunnellut kirjaa, mutta sitten annoin periksi. En ehkä muista yksityiskohtia, mutta kokonaisuuden kyllä – ja sen pehmoisen miellyttävän tilan, jonka kirjan kuuntelu sai aikaan.

Jos siis kaipaat äänikirjaa, jonka kuunteluun on mukava nukahtaa, tämä Karoliina Kudjoin lukema kirja lienee siihen parahultainen.

Kirjan kuunneltuani luin Helsingin Sanomista jutun, jossa Macdonald kertoo karsastavansa luontokirjoissa yleensä äänessä olevaa kaikkitietävää kertojaa (yleensä miesääni) ja siksi hän halusi omissa esseissään olla avoin tietämättömyydestään ja varoa ylhäältäpäin katsovaa paasausta. Ehkä juuri tämän tietoisen valinnan seurauksena esseet ovat (unettavan) kilttejä, vaikka esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta kirjoittaessa saisi vastaanottajaa ravistellakin.

Koska Macdonald ei ollut minulle entuudestaan tuttu – niin palkittu esseisti kuin hän onkin – tarkistin kuuntelun aikana muutamaan kertaan, onko kirja tosiaan ilmestynyt viime vuonna. Kirjan asetelma luonnon ja ihmisen erillisyydestä, ihmisen ylemmyydestä eläimiin verrattuna, on niin selvä ja kritiikitön, että etenkin tässä ajassa se hämmentää. Esimerkiksi: miten kukaan sivistynyt ihminen voi nykypäivänä ottaa lemmikiksi papukaijoja, pitää niin itsestään selvänä lentävän luontokappaleen omistajuutta? Etenkin jos kirjoittaa esseitä linnuista?

Luontoa käsittelevistä kirjoista Iltalentoja erottuu sillä, että Macdonald keskittyy pitkälti havainnoimaan urbaanin ympäristön luontoa. Monesti kun tuntuu, eikä vain kirjallisuudessa, että luonnon ajatellaan olevan vastakohta kaupungille. Että luonnon kanssa yhteyteen pääsee vain matkaamalla erämaahan tai vähintään nyt johonkin maalaispitäjään. Vaikka esimerkiksi itse näin helsinkiläisenä vietän enemmän aikaa metsässä ja näen enemmän villieläimiä ja monipuolisemmin lintuja kuin koskaan lapsuudessani pikkukylässä Pohjanmaalla. Koenkin, että aloin nähdä metsän puilta vasta muutettuani metsien keskeltä kaupunkiin.

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

• WSOY 1995 (ensimmäinen painos 1978)

Eeva Kilven teokset ovat sellaisia, että ne on omistettava. Niihin on voitava tehdä alleviivauksia ja muistiinpanoja. Niiden arkisen viisaiden sanojen ääreen on päästävä palaamaan.

Marraskuussa tuli vahvasti sellainen olo, että on pakko lukea Eeva Kilpeä. Ei mitään erityistä kappaletta, runoa tai edes kirjaa häneltä, vaan ylipäätään Eeva Kilpeä. Hänellä kun on ihmeellinen taito antaa sanoillaan vastauksia kysymyksiin, joita en ole tajunnut vielä edes esittää.

Kirjahyllyä kaivellessani löysin Naisen päiväkirjan, jonka olen joskus ostanut kirpputorilta ja sitten unohtanut hyllyyn. Ihan kuin tarkoituksella odottamaan marraskuista sekamelskaa, kun missään elämässä ei oikein tuntunut olevan mieltä.

Naisen päiväkirjaa ei alun perin kirjoitettu julkaistavaksi, vaan se perustuu Kilven muistikirjamerkintöihin eräästä keväästä syksyyn.

Muistikirjan sivuille Kilpi kirjoittaa masennuksestaan, ihmissuhteiden hankaluudesta sekä yksinolemisen autuuden ja yksinäisyyden herkästä rajaviivasta. Hän kertoo luonnosta ympärillään, miehen sekä seksin kaipuusta ja sitten taas miehettä olon ihanuudesta, mökkielämästä maalla ja äitiyden rusentavasta vaikeudesta. Koko ajan rinnalla kulkee luovuus, joka on sekä painolasti että ainut tapa elää ja kokea merkityksellisyyttä. Muistikirjan sivujen aikana Kilpi myös kirjoittaa kirjan, mutta tekstissä ei käy ilmi, minkä. Vain kirjojen ilmestymisvuosia vertailemalla voi saada aavistuksen.

Minä luin kirjaa itkien, huojennuksesta huokaillen, alleviivaten, läheisilleni siteeraten. Pari kertaa kurkistin alkuun varmistaakseni, onko kirja ilmestynyt vuonna 1978. Miten tuntuu, että ennen minun syntymääni julkaistu teksti on kirjoitettu minulle, minusta?

Miten joku pystyy kirjoittaa ja lopulta antaa julkaista sellaista, mitä itse en oikein uskalla edes ajatella?

Onneksi Eeva Kilpi on siihen kyennyt. Kun joku kykenee oman sisimpänsä kuvailulla piirtämään myös lukijansa, minun, hähmäiseksi käyneitä ääriviivoja paremmin esiin, askeleet tuntuvat taas edes hitusen vakaammilta. Ja tärkeimpänä: taisin saada huomaamattani lisävahvistusta sille, mihin suuntaan ne askeleeni tahdon laittaa kulkemaan.

Sanoittamiskurssi saatu

Kesän viimeisten henkäysten aikaan, kun rytinäpaluu työpöydän ääreen oli saanut jaksamiseni vereslihalle, sain osallistua viikonlopun mittaiselle sanoittamiskurssille. Iisa Pajula oli saanut vihiä laulunkirjoittamishaaveistani ja tarjosi vapaamatkustajapaikkaa kurssilleen, jossa käsiteltiin omakohtaisten sanoitusten kirjoittamista.

Intensiivinen sukellus sanoittamismaailmaan oli itselleni jotain ihan uutta ja jotain ihan valtavan tärkeää. Siksi harmittelin, että olin noihin aikoihin niin kalenterini taklaama, väsynyt ja tukossa henkisesti. Mutta luulen, että juuri sen takia sanoittamiskurssi sai lopulta aikaan niin isoja ajatuksia, että niistä syntynee ajan kanssa muuta(kin?) kuin lauluja.

Ilman tavoiteltavaa näivettyy

Oli jännittävää huomata, että sanoitustenkin aiheet syntyvät lopulta hyvin samalla tavalla kuin muussakin kirjoittamisessa. Havainnoimalla, tutkimalla, kokemalla, keskustelemalla, lukemalla; ylipäätään elämällä.

Mutta ne samat aiheet, joita voisi kirjoittamalla työstää monenlaiseen formaattiin, saivatkin lyriikkaa miettiessäni innon ja inspiraation syttymään ihan eri tavalla. Tai sillä tavalla, minkä olen nykyisessäni työssäni sisällöntuottajana vähän unohtanut, hukannut jonnekin sähköpostien, raporttien, 24/7 auki olevan DM-kansion ja tarjousten kirjoittamisen; kaikenlaisen ajatusluuhailun tappavan kiireen ja silpun sekaan.

Tiedän toki, että teams-kutsut, palaverit ja pursuavat sähköpostiloodat ja muut sellaiset aikuisuuden tylsyydet koskevat myös ammatikseen kirjoittavia sanoittajia, se tuli kurssilla hyvin ilmi sekin.

Sitä paitsi: käytän nykyään hyvin vähän aikaa itseni ja osaamiseni myymiseen, sillä vuosien aikana tekemäni duuni hoitaa sen homman nykyisellään melkein itsekseen. En todellakaan kaipaa niitä aikoja, kun piti lähetellä sähköposteja ja soitella kymmeniä kertoja viikossa ovia kolkutellakseen, ja jokaisissa kissanristiäisissäkin oli juostava itsestään kertomassa. Mutta joku noissa vuosien takaisissa ajoissa oli toisin.

Tajusin vasta hiljan, että se jokin oli haaveet tulevasta. Aloin kirjoittaa blogia aika tasan 11 vuotta sitten, öisin toimittajatöiden ohessa, enkä todellakaan osannut edes kuvitella, mihin se minut vielä veisi. En tiennyt, mitä tästä vielä tulee, mutta tiesin, että tässä ei nyt vain harrastella, vaan tästä tulee jotain. Minussa paloi halu tehdä jotain ihan omilla ehdoillani, jotain vain minun omaani, jotain uutta ja erilaista.

Minussa taitaa elää sen verran start up -henkeä tai mitä lie, että alan näivettyä, kun ei ole tavoiteltavaa. Kaikki on junnannut jo pitkään vähän paikoillaan, on turvallista ja, en minä tiedä, tappavan tylsää. Seuraajamäärätkin pysyvät samoina, ja olen aika varma, että vaikka Instagramissa tililleni pelmahtaisi yhtäkkiä 10 tuhatta uutta seuraajaa, sekään ei tuntuisi miltään. Käsissäni ei ole jotain, jonka onnistumista ehkä vähän epäillään, ei jotain minulle uutta ja kutkuttavaa. Ei ole oikein suuntaa, vaan taivallan paikallani tietämättä, mihin oikein olen tai edes haluaisin olla matkalla.

Olen saavuttanut kaipaamani turvallisuuden ja vakauden, ja sitten huomaankin kaipaavani haasteita ja jännitystä. Mikä keski-ikäisyyden klassikko.

Maakuopasta käsin on hankala muuttaa maailmaa

Viikonloppu sanoittamismaailmassa sai aikaan intoa uuden keskellä, mutta samalla myös tuttua turhautumista.

Sanoittajan työkenttä ja sen palkkiohanat kuulostivat monin paikoin tutunoloiselta niin entisistä kuin nykyisistä kirjoittajahommistani. Taiteen tekemisessä pyörii puupennejä, mainoksissa parhaimmillaan kultaharkkoja. Nykyään, itsenäisenä kirjoittajana, voin kuitenkin itse täysin valita, keiden mainostajien pätäköillä tekemiseni rahoitan. Esimerkiksi toimittajana tämä ei ollut lainkaan omissa käsissäni, paitsi Ylellä.

Mutta kun sekään ei ole niin yksinkertaista. Jos ei muuta, bittejä palaa ilmastoon tuhoton määrä ihan jokaisessa mediassa ja mediatalossa nykyään, myös Ylellä.

Sanoittamiskurssi antoi taas ikävää lisävahvistusta sille, että luovuutta ei vaan voi kääntää työksi ja ansainnaksi 100 prosenttisesti vastuullisesti toimien. Mietinkin taas, että ei kai tässä; muutan maakuoppaan ja puran luovuuteni kirjoittamalla mudalla kuopan seinämiin saatana.

Mutta kun sieltä maakuuopasta käsin ei naivia tavoitettani paremmasta maailmasta saavuteta. Tahdon tekstieni tavoittavan muutkin kuin naapurin oravat ja talitiaiset.

Tietäjät tietää ja se riittää (ehkä)

Olen aina ajatellut olevani ihminen, joka tahtoo parrasvaloihin. Jo alakouluikäisenä loin yhdessä muiden kanssa viikoittaisen teatteriesityksen käsikirjoituksesta lavastukseen ja toimitin yhdessä luokkakavereiden kanssa aikakauslehteä. Lähetin runojani SinäMinään julkaistavaksi ja sydämeni läpätyksestä ei meinannut tulla loppua, jos joku lähettämäni faxi (!) luettiin Jyrkissä.

En halua kirjoittaa pöytälaatikkoon, vaan ihmisille.

Sanoittamiskurssi kuitenkin alkoi kaivertaa perusolettamukseeni tilaa rinnakkaistotuudelle. Haluan tekstieni saavan yleisönsä, mutta sen ei tarvitse tapahtua minun kasvoillani.

Kurssin pitänyt Iisa Pajula kirjoittaa tekstejä niin itselleen kuin muille artisteille. Vain ne biisit, jotka hän kirjoittaa itselleen, Iisalle, henkilöidään häneen. Mutta vaikka hän kirjoittaa omakohtaisia kokemuksiaan sisään myös muille artisteille kirjoittamiinsa biiseihin, niiden kohdalla ei käy samoin. Ne ovat Kaija Koon, Jannika B:n tai vaikka Irinan biisejä.

Itselläni ei ole minkäänlaisia paloa tai edes taitoa laulaja-lauluntekijäksi, vain ja ainoastaan jälkimmäiseen, joten lähtökohta omaan laulunkirjoittamiseeni olisi ja on se, että kirjoittaisin sanoituksia muiden suuhun.

Se on ihana ajatus. Turvallinen ja hengästyttävän vapauttava.

Laulunkirjoittajana saisin repiä sieluni ja sydämeni auki; vuodattaa, ärhennellä, rakastaa, pohtia, juhlia, vihata, helliä, haastaa, pelätä ja itkeä. Mutta sen jälkeen saisin ojentaa kaikki ajatukset eteenpäin, jonkun toisen esitettäväksi mutta myös kannettavaksi.

Oli huojentavaa ja kummallistakin huomata, miten hyvältä ajatus tuntui. Vaikka jo toimittaja-aikoina kirjoitin ja toimitin mielelläni minä-muotoisia juttuja ja kolumneja, ei minulle näemmä olekaan niin tärkeää saada tungettua töideni oheen omaa naamaani tai edes nimeäni. Riittää, että tietäjät tietävät, sillä tokihan sanoittajan nimi tulee biisintekijälistaan.

Syksyn pahoinvoinnista kumpuavassa uhmassani – kun somevaikuttajia taas kerran heiteltiin kohusta toiseen – mietin jopa, että jos lauluntekijänä kynääni testaan, tekisin sen taiteilijanimellä. Sitten ei ainakaan kukaan tulisi länkyttämään, että helppohan sitä on lauluja kirjoitella ja tuotantoon saada, kun on tyhjästä luotu valmis yleisö somessa. (Uhmaani ikävästi laimensi se tosiasia, että olin saanut ajatukseni kurssilla, jonne minut käytännöllisesti katsoen haettiin kotoa opiskelemaan biisien kirjoittamista, koska minulla on somessa enemmän seuraajia kuin naapurirapun Pirjolla.)

Elinehtona luovuus

Nyttemmin taiteilijanimen taakse kätkeytymishaaveet ovat vähän laimentuneet, sen verran omasta navastani ja sen esittelystä tykkään näemmä sitten kuitenkin, mutta haaveet sanoitusten kirjoittamisesta eivät ole hälvenneet minnekään.

Iisan johdolla ja pienen ryhmän kanssa oli turvallista tehdä kuperkeikka uskalluksen tuolle puolen.

Kirjoitin kurssilla yhdessä päivässä tyhjälle paperille elämäni ensimmäisen laululyriikaksi kirjoitetun teksti(raakilee)n. Alkuun oli että oho, tästähän tulee hyvä. Ja sitten pitkän piinallisen keskivaiheen ajattelin, että hyi olkoon mitä paskaa. Mutta lopulta, Iisan kanssa vietetyn kahdenkeskisen sparraushetken jälkeen ja uskaltauduttuani lukemaan tekstin muulle ryhmälle ääni itkua ja jännitystä väpisten, hämmästyin: eikun oho, tästähän saattaa syntyä jotain tosi voimakasta.

Mahdollisuus hinkata lyhyitä ja parhaimmillaan vuosikymmeniksi elämään jääviä rivejä useampi päivä, se on kuulkaa hyvät ihmiset huikentelevaista ja valtavan tyydyttävää aikana, jolloin tekeminen keskittyy kolmen sekunnin videoihin ja 24 tunnissa vanheneviin parin lauseen tekstipätkiin.

Tuosta viikonloppukurssista alkaa jotain, en vielä tiedä mitä. Mutta alan olla valmiina kaatumaan eteenpäin, ensin pitää vain tehdä tilaa eteensä, että nenä ei tökkää heti kiinni seinään.