Pohjanmaan-reissu ja pukuvuokra osana Instagram-mainosyhteistyötä

Tiedättehän, miten joidenkin vaatteiden saumoihin on onnistuttu ompelemaan jemmaan niin paljon tuntemuksia, että ne siirtyvät sieltä osaksi omaa mieltä heti vaatteen päälle puettuaan?

Itse rakastan tiukasti istuvista vintagefarkkuista minuun siirtyvää itsevarmuutta sekä kapinaa tai miten nilkkaa kutitteleva pellavamekon karheus juurruttaa varpaitani lempeästi maahan. Olen onnellinen, että päädyin lopulta menemään naimisiin ihan ehdassa pitsisessä hääpuvussa – se päällä tunsin itseni vatsaa kutittavan vastarakastuneeksi morsiameksi, vaikka yhteisiä vuosia oli takana jo 20 ja rakkaus syvää ja vakaata.

Viime viikolla, Suomen kylät ry:n kivalle työreissulle kutsumana, kyläillessämme eteläpohjalaisissa kylissä muutaman vaikuttajakollegan kanssa, saimme pukea päällemme kansallispuvut. Kerta kansallispuvussa ei ollut ensimmäinen, sillä olen saanut periä käyttööni Lehmäjoelta kotoisin olevan äitini itselleen 21-vuotiaana teettämän Etelä-Pohjanmaan kansallispuvun. Se on upea, tunnen se päälläni itseni upeaksi. Mutta tuntemuksia kiristää se, että puku on itselleni sen verran nafti, että esimerkiksi istumista ja ihan vain hengittämistä kannattaa harkita tarkoin.

Kansallispuvut ovat juurevia, kauniita ja, kyllä, seksikkäitä

Omiin mittoihin paremmin sopivan vuokrakansallispuvun pukeminen ja sen voima oli viedä itseltäni jalat alta. Tunsin oloni juurevaksi, vahvaksi ja kauniiksi. Osaksi sukupolvien ketjua, ajansaatossa kertynyttä viisautta ja lakeksia, joiden mullassa juureni risteilevät. Jos jonkun voima-asu on jakkupuku, nyt tiedän, mikä asu päälläni tunnen itseni hyväksi, minuksi, voimakkaaksi.

Ja se, miltä kansallispuku ihan fyysisesti tuntuu päällä, sellaiselta oikealta ja aidolta! Villan karheus, pellavan skarppius, liivin ryhdikkyys, ah!

Nyt kaikki kansallispukuihin hartaudella ja pyhällä siveydellä suhtautuvat silmät kiinni: oli myös jännittävä huomata, miten pökerryttävän seksikkäitä kansallispuvut ovat. En tiedä, onko se joku pohjalais-dna:hani menneiden sukupolvien ja heidän heinälatosutinoiden sekä lavatanssiriiustelun toimesta koodautunut tuntemus, mutta jossain lemmenrohdossa kansallispuvut on uitettu. Ehkä menneiden aikojen Suomi-elokuvien tarinoillakin on osansa lemmentaiassa. En tiedä, mutta kansallispuvut ovat kuumia, se on varma.

(Uniformufantasiani muuttuivat juuri aika paljon helpommin toteutettavaksi. Miesten Etelä-Pohjanmaan kansallispuku helavöineen, huh!)

Aitoja ja kestäviä materiaaleja sekä perinteitä

Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuralta vuokrattu pukuni on Seinäjoen kansallispuku. Rakastan sen napakan karstavillalankaista raitahametta, sinistä liiviä ja muhkeahihaista palttinaista paitaa, jonka jokaisesta saumasta huomaa, että se on tehty kestämään käyttöä. Kainalossa on salmiakin muotoinen kaitale, mikä pitäisi olla ihan jokaisessa paidassani, jotka kuluvat rei’ille aina ensimmäisenä kainalosaumoista. Ja tuo koru, paljinsolki, on kertakaikkisen upea!

Koska perintönä saamani kansallispuku on neitiaikoina tilattu, siihen kuuluvat hiusnauhat. Nyt pääsin rouvasihmisinä ensimmäistä kertaa kokeilemaan tykkymyssyä, jota myös koppamyssyksi kutsutaan. Jännä, miten asuun tuli heti matriarkallista arvokkuutta, kun sitoi avonaiset pitkät hiukset niskanutturalle ja asetteli kruunuksi vielä tykkymyssyn.

Hattuja käyttävänä aloin heti pohtia, josko tekisin itse oman tykkymyssyni. Sen tekemisen ei pitäisi oleman kovin vaikeaa, sillä pohjana käytetään paperista liisterin avulla takaraivolle istahtavaksi muokattua kupua, jonka päällinen ommellaan kankaasta, yleensä silkistä. Koristeeksi voi laittaa (itse kudottuja) pitsejä tai kirjoa kuvioita. Kuulostaa aivan minulta!

Ylipäätään voisin hyvinkin käyttää jokaista kansallispuvun osaa myös erikseen. Pidän kansallispukujen estetiikasta, ja nyt reissulla kenkäni meinasivat hävitä, kun matkanjärjestäjä Aleksi luuli niiden olevan vuokralla asujen tapaan ja oli pakannut ne palautusta varten autoon. Mutta käytän Töysän kenkätehtaalta ostamiani punaisia supikkaita ihan arkikenkinä.  

Kansallispukuperinteen uusi kukoistus

Muille reissuissa olleille vaikuttajille kansallispukuperinne oli vieraampi – itse olen Vähässäkyrössä kasvaneena ja muuta reissuseuruetta vanhempana tottunut siihen, että esimerkiksi häissä vanhempi väki on niihin pukeutunut – ja oli ihanaa, miten jokainen lumoutui puvuista.

Pukuja oli tarkoitus pitää vain kuvausten ajan, mutta päädyimme kysymään, josko saisimme pitää niitä koko päivän. Iltaohjelmana oli Ilmajoen musiikkijuhlien Armi-oopperan ensi-ilta, mutta mukaan pakatut marimekot saivat jäädä laukkuihin, kun lähdimme kylille kansallispuvuissa.

Eräs pohti, josko pukisi asun tai osasen siitä tämän vuoden Flow’hun, ja muina tyylipioneereina ja eturivin muotivaikuttajina oli todettava, että itse suunnittelin tekeväni juuri niin viime vuonna. Mallailin ja sovitin eri asukokonaisuudet kansallispukuosasten ympärille, mutta koska festivaaliviikonloppu oli helteinen, siirsin suunnitelmaa tulevaan.

Olisipa ihana nähdä, että puvut löytäisivät uuden käyttäjäpolven. En itse tiennyt naapuripitäjässä Vaasassa lukioni käyneenä, että Seinäjoella on lukioissa perinteenä penkkaripäivänä pukeutua kansallispukuun. Sen lisäksi läikkyisin ilosta, jos kansallispukuja alkaisi näkyä myös muissa juhlissa. Aina helppo valinta ilman asukriisejä saati uuden ostamista, sukupuoleen katsomatta, jos ja kun asuosasia miksaa oman tyylin mukaan! Mutta soisin näkeväni kansallispuvun osasia ihan arjessakin. Parempi yhdistää perinneasu tennareihin kuin jättää se keräämään pölyä kaappiin, sanon minä.

Itse aloin haaveilla, että pitäisin jälkikäteisnelikymppiseni lavatanssitunnelmissa. Joku romanttisrähjäinen vanha tanssilava, juhlaväellä päällä kukkamekkoja sekä kansallispukuja, juomat sekä tarjoilut ammentaisivat Suomi-Filmeistä, koristeena olisi niittykukkia sekä koivunoksia ja lauteille nousisi lavakarismaattinen bändi, joka miksaisi tanssilattialle tätä päivää ja mennyttä. Täy-del-lis-tä!

Meillä on keittiön ovenkarmissa kynällä sutattuja viivoja, lukemia ja päivämääriä. Niitä on viime kuukausina tutkailtu ja päivitetty kohoavalla jännityksellä ja täpinällä. Ovenkarmin mittatuloksiin kun on odotettu viimeisellekin perheenjäsenellemme saavutetuksi maagista pituuslukemaa 140 senttiä. Sen kun tarkoittaa, että Linnanmäellä pääsee ihan kaikkiin laitteisiin.

On huvittavaa ja suloista, miten kollektiivista tämä odotus helsinkiläismuksujen keskuudessa on. Mikäköhän samanlainen juttu omassa maalaislapsuudessani mukuloita yhdisti? Ehkä nuoruuden puolelle vanuva (virallisen) mopo- tai traktoriajoluvan saaminen, joka avasi elinpiirin oman kylän ja polkupyörän kantomatkan ulkopuolelle.

140 sentin pituus sen sijaan avaa portit kaikkiin Lintsin laitteisiin. Lasten kaveriporukoissa tuota rajapyykkiä odotetaan yhdessä, siitä haaveillaan ja viimeistään keväällä aletaan kysellä, josko jollain tulevana kesänä tulisi lukemat täyteen. Pituusrajan ylittäneet kertovat huimia kokemuksia siitä, miten ensi kertaa pääsivät hurjimpiinkin laitteisiin. Tarvittavia senttejä vielä odottavat kuuntelevat kaikkea haltioituneena. Sentin tai parin puuttuminen alkukesästä tekee kesästä erityisjännittävän: ehkä loppukesään mennessä lapsi ehtii venähtää tarvittavat sentit ja pääsee ensimmäistä kertaa Linnanmäelle ilman rajoituksia.

Ja juu juu, tiedän toki, ettei tämä kollektiivisuus koske kaikkia lapsia, vaikka otanta omassa kuplassani onkin toinen. Kaikilla perheillä ei ole varaa huvipuistojen rannekkeisiin. Niiden hintoja maksellessa minustakin kaivautuu esiin mummeli, joka vertaa hintoja oman lapsuuteensa huvipuistohurvitteluihin ja vetää valuutaksi markat. 120 markalla ei enää pääsisi Särkänniemeen ja ostaisi vielä metrilakua sekä kotimatkan grillisapuskoja siihen päälle. Siksi meillä Lintsille on ostettu rannekkeet aina tasan kerran kesässä, ja yleensä maltetaan satsata rannekkeet vain nelikkomme kahdelle nuorimmaiselle.

Nyt kuitenkin päästiin ottamaan ennakkoilottelu Linnanmäellä, kun eräs pankki voiteli asuntovelallisiaan tarjoamalla heille sunnuntaisen aamupäivän kestäneen yksityistilaisuuden Lintsillä. Koska puoliso oli töissä, saatiin riemukaveriksi ystävämme Marika (on muuten ihanaa, että sain korjata ensin kirjoittamani muodon ”ystäväni” koko porukkaamme koskevaksi, sillä sitä Marika on, kaikille meille).

Jonot laitteisiin olivat pitkät kuin asuntovelan takaisinmaksuaika, mutta ai että, olipa hattaraisen kiva päivä! Kuopus oli kuin olikin saavuttanut maagisen 140 sentin rajapyykin myös Linnanmäen mittalaitteiden mukaan. Siitä merkiksi saatua käsileimaa esiteltiin niin ylpeänä ja silmät hymystä sikkaralla kuin kauan odotettuja ja suuria saavutuksia yleensä esitellään.

Kaikkien laitteiden avautumisen kunniaksi ryykättiin ensimmäisenä, tietenkin, Linnanmäen hurjimmaksi sanottuun laitteeseen, Taigaan. En itsekään ole siihen koskaan uskaltautunut, enkä tiedä, miten oikein päädyin nytkään jonoon. Olin aikaisemmin samalla viikolla hypännyt uimahallissa kolmosesta, ja luultavasti siitä saatu ”pystyn mihin vain” -adrenaliinipuuska yhä rätisi kehossani.

Mutta siis hyvänen aika: Taiga oli hirvittävän ihana! Laite kulkee kovimmillaan yli 100 kilometrin tuntivauhtia, ja puolentoista minuutin lennon aikana Taiga lentää radallaan kolme kertaa pää alaspäin, nousee ja laskee niin että painovoiman olemus häilyy sekä tekee vatsasta ottavan tiukkoja mutkia. Taiga ei ole sellainen vatkaaja, josta lopputulemana on kahden päivän matkapahoinvointi, vaan kreisi yhdistelmä holtitonta hepulointia, kuolemanpelkoa, kuplivaa iloa ja joka solun herättävää hetkessä elämistä.

Marika osti laitteen kuvaaman videon meistä, ja oli ihan oikeassa siinä, että sen antamat naurut – jo saatujen päälle – olivat sen arvoisia, että yksi viikko syödään vain halvimpia papuja.

Instagram-tililtä löytyvällä videolla Marikan huulilta voi lukea kirosanavaraston läpikäynnin, minä demonstroin koko matkan Munchin Huuto-maalausta, toinen lapsista nauraa hiukset hulmuten ja ensimmäistä kertaa Lintsin hurjimpiin laitteisiin päässyt näyttää siltä, kuin olisi sunnuntaiajelulla katselemassa maisemia.