Vanhemmuuteni on alkanut muuttua koululaisvanhemmuuden lisäksi myös teinivanhemmuudeksi. Meinasin ensin todeta sen tapahtuneen hiljalleen, mutta sen verran rytinällä tämä uusi vaihe vanhemmuudessa on tehnyt tuloaan jo muutaman vuoden ajan, että ei siihen mitään hiljaisajatelmaa voi liittää.
Tarkoitan tällä nyt eritoten sitä, miten minä, itsenikin yllättäneen rauhallisena, empaattisena ja johdonmukaisena pikkulapsivanhemmuusajat läpikäynyt mutsi, olen muuttunut ailahtelevaiseksi, tuskailevaksi ja huutavaksi.
Muistelen yhä silloin tällöin videota, jonka olen kuvannut kai vahingossa toisen lapsen vauva-aikoina. Videon kuva on alkuun epätarkka, mutta siitä näkee, että olemme vanhan kotimme makuuhuoneessa, minä seison heijaten sylissäni olevaa lasta. Lopulta kuva tärisee ja pimenee, päätyy ehkä kuvaamaan taskun uumenia. Mutta videon ääni on selkeä.
Vauva itkee videolla lohdutonta ja haukkovaa itkua, sellaista, joka saa edelleen selkärankani värisemään hätäsignaalia koko kehoon. Mutta videolla minä laulan tuutulaulua, toistan sitä kuin mantraa uudestaan ja uudestaan. Äänessäni sellainen rauha, varmuus ja hellyys, että alkaa itkettää.
Miten minä jaksoin. Ja miksi en jaksa enää.
Toisinaan mietin, että ehkä minussa on vain yksinkertaisesti ollut tietty määrä äitiyttä, joka kului loppuun ennen aikojaan. Minusta riitti juuri ja juuri kahden vauvan äidiksi, kahden taaperon äidiksi, kahden pikkulapsen äidiksi ja sitten jossain kahden koululaisen äitiyden kohdalla varastot alkoivat imaista tyhjää. Ei ollut enää mitään, mistä ottaa.
Että ehkä kävi vain niin, että minuun varastoitu äitiys kului ja näivettyi loppuun, että mikään täyttö esimerkiksi omalla ajalla olisi sitä muuksi muuttanut. Kaikkeni annoin, loppu mikä loppu.
Tämä on yllättänyt, sillä jotenkin olen aina ajatellut, että minulle ominaisinta äitiyttä on juuri tämä: vähän vanhemmat lapset, joiden kanssa ollaan jotenkin paremmin tasaveroisia, jossa tietoisesti kaikkien osapuolten kohdalta muodostetaan ja ollaan perhe. Tämä äitiys, joka antaa minulle (ilman yöunista varastamista) tilaa olla niin paljon muutakin kuin äiti. Tämä vaihe perhe-elämästä, kun lapset osaavat jo ottaa paljon itse vastuuta, jossa me vanhemmat emme enää aina olekaan oikeassa ja ne viisaimmat.
Ja sitten minä olenkin yhtäkkiä ihan ihmeissäni, kun toimivia tuutulauluja ei enää tulekaan mieleen, eikä itsensä heijaaminen ilman sylissä olevaa lasta autakaan enää rauhoittamaan minun tai kenenkään muunkaan keskushermostoa. Löydän itseni huutamasta samalla kun jo huutaessani sisäinen ääneni huutaa, että lopeta, tämä vain pahentaa tilannetta ja tulet katumaan sanomisiasi – joita et muuten oikeasti edes tarkoita ja tiedät sen jo nyt – viimeistään viiden minuutin kuluttua, kun huudon jäljiltä ilmaan nousseet pölyhiukkaset ovat laskeutuneet.
Lasten suunnalta älänmölyn määrä on ollut aina vakio, ja siksi ehkä kaikista pelottavinta onkin tunnekuohuraivareiden sijaan se jäätävä hiljaisuus, johon lapsuuden ja nuoruuden murroksessa oleva ihminen kykenee. Miten voikin olla niin hiljaista, jokaista solua, harkitun torjuvaa kehonkieltä ja jäätäväksi jähmettynyttä katsetta myöten.
Miten voi olla tuli ja jää läsnä samaan aikaan, lomikkain. Onni ja suru. Ylpeys ja viha. Kiintymys ja kauhu. Varmuus ja paniikki. Rakkaus, rakkaus, rakkaus.
Miten toisen kasvu ja kehitys voi taannuttaa toisen tunnemyttyjensä keskellä kuolaavaksi ja sätkiväksi alkueläimeksi.
Ps. Disclaimerina kerrottakoon, että kirjoitin tämän tekstin jokin aika sitten, ja nyt, lempeässä syyslomaa edeltävässä tunnelmassa, se tuntuu hivenen kaukaiselta. Ei vieraalta, mutta jostain etäältä tutusta kertovasta. Sellaista se on, teinivanhemman mieli ja sen yhtä nopeasti nousevat kuin tyyntyvät myrskyt.
Keräsin viikonloppuna palstalta vielä useamman daaliakimpun ripoteltavaksi sinne ja tänne kotiin. Nyt parina aamuna maa on ollut täällä Helsingissäkin aamuisin pakkasesta kuuraisen kankea, joten luulen hallalle arkojen daalioiden olevan palstalla enää vain mustanmönjäisiä törröttäjiä. On siis aika talvettaa daalioiden juurakot.
Se, että pakkanen ehtii puraista daalioiden maanpäällisiä osia ei nimittäin haittaa. Maan alla suojassa olevat juurakot kyllä selviävät ensimmäisistä pakkasista, ja itse asiassa monin paikoin neuvotaan nostamaan juurakot ylös vasta kun lämpötilat ovat käyneet pakkasella. Itselläni on kokemusta vasta viime vuodesta, jolloin kaivoin daalioden juurakot ylös kukkapenkeistä aikataulullisista syistä jo ennen ensimmäisiä pakkasia.
Miksi daaliat pitää talvettaa?
Daalioiden talvetus tarkoittaa siis sitä, että pakkaselle herkät daaliajuurakot nostetaan uinumaan talven yli routaista maata sopivampaan paikkaan. Se mahdollistaa sen, että samoista juurakoista saa kukkia ensi vuonnakin. Ja sehän on fiksua ja ihanaa monin tavoin.
Daalioiden juurakoiden talvetukseen löytyy monenlaisia vinkkejä ja kokemuksia. Toisen mielestä juurakot pitää talvettaa hiekkaan peiteltynä, toisen mielestä puhtaaksi pestyinä, kolmas vannoo sanomalehtiin käärimiseen. Toisen mielestä juurakoiden jakamisen voi tehdä jo nostovaiheessa, toisen mielestä vasta keväällä, kolmas säilyttää talvehtivia juurakoitaan jättimäisissä saaveissa, sillä ei jaa niitä koskaan. Yksi talvettaa daaliansa kosteassa maakellarissa, toinen kuivassa ulkovarastossa ja kolmas kylmäkuistin nurkassa styroxaatikon suojissa.
Minä nappasin neuvoista itselle parhaimmat, opin kantapään kautta ja kaikista tekemistäni mokista huolimatta sain daaliat talvetettua kerrostalo-olosuhteissa. Vaikka en tänä vuonna ostanut yhtäkään uutta daaliajuurakkkoa, daalioita kukki palstalla moninkertainen määrä viime vuoteen verrattuna, minkä lisäksi sain antaa esikasvatettuja daalioita myös lahjaksi.
Daaliajuurakoiden nosto maasta
Daaliajuurakot nostetaan maasta viimeistään ennen kuin maan lämpötila alkaa painua miinukselle. Viime vuonna nostin juurakot näihin aikoihin, lokakuun toisella viikolla, mutta ennen kuin pakkaset olivat ehtineet puraista daalioiden maanpäällisiä osia. Maan lämpötila oli silloin seitsemisen astetta.
Aivan ensimmäiseksi kannattaa kirjoittaa lapuille ylös, mikä daalia kussakin juurakossa lymyää. Itse en tiedä daalioideni lajikkeita, onnistuin jotenkin hukkaamaan ne tiedot, kun viime vuoden keväthässäkässä juurakot Kevätmessuilta hankin ja esikasvatukseen laitoin. Kirjoitin siis talvetusta ennen ylös lähinnä kukinnon värin, kerroksellisuuden sekä kasvuston pituuden.
Kun lajikkeet on merkitty muistiin, katkaistaan daalioiden varret esimerkiksi oksasaksilla. Sitten kaivetaan juurakot varovasti maasta. Talikko on tähän toimeen hyvä, sillä se ei juurakoihin vahingossa osuessaan aiheuta niin isoa tuhoa kuin lapio. Pieni istutustalikko on kätevä juurakon nostamisessa.
Juurakoiden valmistelu säilytykseen
Maasta noston jälkeen daaliajuurakot pestään ronskisti puutarhaletkulla. Toiset neuvovat ihan vain varistelemaan mullat pois, kuten itsekin viime vuonna tein. Mutta nyt aion pestä juurakot, jotta voin huomata niissä mahdollisesti olevat kasvitaudit ajoissa. Sellaista vaivaa ei daalioissa ole onneksi vielä ollut, mutta muissa kasveissa kyllä, joten olen tullut varovaiseksi.
Samaten siistin tänä vuonna jo tässä vaiheessa kaikki juuret pois, ne vievät varastoidessa vain tilaa. Daalian elinvoima kun on bataattimaisissa mukuloissa. Tässä vaiheessa juurakoiden ympärille on hyvä esimerkiksi kuminauhalla kiinnittää niiden lajikkeen kertova lappu, ettei se vain unohdu. Kuiviin juurakoihin lajin voi kirjoittaa tussilla suoraan mukulaan.
Daaliajuurakot voisi myös jakaa näin syksyisin talvilevolle nostettaessa, mutta luultavasti itse teen sen nytkin vasta keväällä, kun vielä harjaantumattomat daaliasilmäni osaavat paremmin nähdä, miten pieneksi silpuksi juurakot voikaan laittaa. Siitä lisää kirjoituksen loppupuolella.
Ennen talvilevolle peittelyä daaliajuurakoiden on hyvä antaa kuivahtaa, etenkin jos syksy on ollut märkä, kuten tänä vuonna. Märät juurakot alkavat helposti kasvaa hometta tai suorastaan mädäntyä. Kuivatukseen suositellaan viileää tilaa, mutta itse tein sen ihan kerrostalokotimme olohuoneessa sanomalehtien päälle leviteltynä.
Daaliat talvetetaan pimeässä, kuivassa ja alle 10 asteessa
Itse talvetin daaliat muovisissa 10 litran ämpäreissä, useampi juurakko toistensa päällä. Toiset laittavat ne muovisiin laatikoihin, toiset puulaatikoihin, jotkut saviruukkuihin tai kangaskasseihin.
Riippuen talvetuspaikasta, toiset peittelevät daaliat hiekkaan (jos talvetuspaikka on kuiva, kuten ulkovarasto) tai kietovat ne sanomalehtiin (jos talvetuspaikka on kostea, kuten maakellari). Itse talvetin juurakot ihan sellaisenaan, vähän rapaisina, mutta tänä vuonna ajattelin suojata pestyt ja kuivahtaneet juurakot sanomalehdillä.
Hyvä talvetuspaikka on pimeä ja kuiva tila, jossa lämpötila on noin 5–10 astetta. Pakkaselle talvehtimispaikan lämpötila ei saa päästä, sillä se on juurakoille kuolemaksi.
Meillä ei kerrostalokodissa ole daalioiden talvetukseen optimaalista paikkaa. Jotkut tosin sanovat talvettaneensa juurakot jopa jääkaapin vihanneslokerossa, mutta meidän sadonkorjuusta notkuvassa jääkaapissa ei todellakaan ole tilaa edes yhdelle juurakolle, saati viidelle sangolliselle juurakoita.
Kerrostalossa asuva talvettaa daaliat kellarikomerossa
Liitoksistaan natisevan jääkaapin lisäksi meillä on kuitenkin 1950-luvulla rakennetussa kotikerrostalossamme taloyhtiön kellaritiloista löytyvät perunakellarit eli kylmäkomerot. Ne ovat pieniä kopperoita, joissa monissa on jäljellä lattialla oleva iso puinen perunalaari ja seinustat tiheästi täyttävät hyllyt säilykkeitä varten.
Meillä tuo komero on harrastusvälinekomero; täynnä luistimia, sählykasseja, suksia, palloja ja kymmenittäin esikasvatuspuuhissa tarvittavia ruukkuja sekä vateja. Emme ole uskaltaneet käyttää sitä elintarvikkeiden säilytykseen, emme ainakaan vielä. Toisin kuin edellisessä 50-luvun kodissamme, täällä kylmäkellareita ei jäähdytetä koneellisesti. Eipä niitä tosin jäähdytetty 50-luvullakaan, mutta silti ajatus kontrolloimattomasta lämpötilasta ruuansäilytyksessä nykysäilöjää vähän jännittää.
Mutta daalioiden talvetuksessa se ei haittaa! Sillä komero on kylmä, kuivahko ja saletisti kylmin tila, mitä kodistamme löytyy. Maan alla olevien ja lämmittämättömien tilojen lämpötila painuu talvisin matalalle. En ole lämpömittarilla testaillut, mutta arvelisin sen matalimmillaan käyvän daalioille optimaalisessa alle +10 asteen lämpötiloissa.
Siellä daaliat siis viettivät talven. Välillä luistimia hakiessani tai suksia palauttaessani kurkkasin sankoihin kuulumisia kysellen, ja muutaman kerran muistin viemisinä suihkutella sumutinpullolla juurakoille vähän kosteutta. Siinä se.
Ja kun päivä alkoi alkuvuodesta pidentyä, huomasin juurakoissa pienen pieniä silmuja.
Daaliajuurakoiden jakaminen keväällä
Juurakot voi tosiaan jakaa jo syksyllä, kun ne nostaa maasta, tai vasta keväällä ennen esikasvatusta. Itse tein sen viimeksi keväällä ja niin teen luultavasti myös nyt.
Monosilla Gardenin Sannaliinalta olen hänen somekanaviltaan oppinut, että jakaminen ei tarkoita (vain) sitä, että jättimäinen juurakko jaetaan vaikkapa puoliksi, kuten usein näkee. Daaliassa periaatteessa jokainen mukulapötkylä on potentiaalinen uusi daalia, kunhan jaettaessa jokaiseen mukulaan jää ”silmä”, leposilmu, josta uusi silmu on tulossa.
Tämä tarkoittaa sitä, että yhdestä daaliajuurakosta saa yleensä ainakin kolme, joskus jopa yli tusinan uusia daalioita! Ja sama juttu sitten seuraavana vuonna. Eikä tämä kuulemma vaikuta siihen, minkä kokoisiksi daaliapöheiköt kasvavat.
Itseä jännitti, osasinko katsoa daalioita silmästä silmään ja tietää, miten palasiksi juurakot uskallan pieniä. Joko osasin tai sitten kyseessä oli aloittelijan tuuri, sillä jokainen elinkelpoiseksi toteamani ja veitsellä jakamani mukula alkoi kasvaa tehden ihan yhtä isot kukkapuskat ja kukinnot kuin emojuurakko teki ensimmäisenä vuonna. Uskomatonta!
Itse tein sillä tavalla tyhmästi, että huomatessani talvehtivissa juurakoissa helmikuun puolivälissä eloa, toin ne sisälle, pesin ne ja leikkasin niistä juuret ja muut selvästi kuolleet osat pois. Sen jälkeen laitoin jaetut mukulat muovipusseihin ja siitä takaisin varastoon. En enää itsekään muista, mitä oikein mietin. Ehkä kevät vain saa toisiaan urhaanin marttailijan vähän sekopäiseksi ja ajattelemattomaksi?
Selvähän se, että pesusta kosteat ja muovipussiin ängetyt alkoivat homehtua.
Siksi helmikuun lopussa tein paniikkipäätöksen ja laitoin pahiten kärsineet juurakot pois ja iskin loput esikasvamaan mullalla täytettyihin pakastepusseihin.
Sekoilustani huolimatta kävi uskomaton tuuri, sillä jokainen istuttamastani kahdeksastatoista (18!!) daaliajuurakosta oli elossa ja alkoi kasvaa. Vaikka toheloinkin, onnistuin silti triplaamaan daalioideni määrän jakamalla juurakot!
Yleensä daalioiden esikasvatus kannattaa aloittaa huhti–toukokuussa. Aikaisemmin aloittamisessa ei kotioloissa ole hyötyä, sillä vähässä valossa kasveista tulee helposti honteloita. Myöhemmin esikasvamaan laitetut sitä paitsi kirivät lopulta kiinni sen, mitä aikaisemmin multiin laitetut etumatkassa ovat voittaneet. Etenkin eteläisessä Suomessa daaliajuurakot voi istuttaa myös suoraan maahan, mutta esikasvatus aikaistaa kukintaa.
Kahden esikasvatusvuoden perusteella sanoisin, että ensi vuonna aloitan daalioiden esikasvatuksen huhtikuun alkupuolella täällä Helsingissä. Ensimmäisenä vuotena laitoin ne esikasvamaan vasta toukokuun alussa, ja ehdin häthätää latvoa daaliat ennen kuin ne jo oli aika istuttaa ulos. Ja tämä vuosi meni miten meni. Että joskos jostain siitä puolivälistä olisi hyvä.
Ensi kevääksi tahdon kyllä hankkia vähän vaihtelua daaliapenkkeihin, jotain uutta väriä ja kukinnan muotoa. Ehkä saan vaihdettua mukuloita jonkun toisen daalioita kasvattavan kanssa. Sillä oletettavissa on, että nyt saan nostaa talvehtimaan niin paljon daalian mukuloita, että niistä riittää vaihdettavaksi ja annettavaksi suorastaan yltäkylläinen määrä.
