Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Ahdistukseni työhuoneeni menettämisestä toisen lapsen omaksi huoneeksi on ajautunut sen verran pahaksi, että olen keksinyt uuden Jodelin.

Sen alkuperäisen Jodelin tajusin poistaa puhelimestani kolmisen vuotta sitten. Huomasin silloin napsauttavani Jodelin auki vain jo valmiiksi ahdistuneella mielellä, rypeäkseni vähän lisää lukien keskusteluja, jotka saivat melko varmaksi siitä, että ihmisyyden sisin on paskasta muovailtu. (Joo, joo, on siellä myös hyviä keskusteluja, mutta ahdistus kaipaa polttoaineekseen paskaa.)

Mutta nyt sen keksin, Jodel 2.0, keski-ikäisversio: Oikotie-sovellus.

Sehän on vallan kiva sovellus, jos haaveilee uudesta kodista. Mutta minä en tahdo muuttaa minnekään, minä vain tahdon pitää ikioman huoneeni.

Niinpä ahdistuksen noustessa napsautan mustavalkoista sovellusnappia ja kidutan itseäni selailemalla, mitä kaikkea saisikaan samalla hinnalla ihan Helsingin sisälläkin, kun siirtyisi vaikka vähän syvemmälle itään.

Yksi asunto oli saada muutenkin kipeänä olevan mielen ihan hulluksi: asunnossa oli tarpeeksi huoneita, 60-luvun taiteilijakotia henkivä design ja materiaalit, kaksi takkaa, kaksi vessaa (utopia tulitikkuaskin kokoisen vessan perheelle!) ja lattiasta kattoon antavat ikkunat – ei saakeli sentään – atriumpihalle.

Kun tahtoo märehtiä, ei järkipuheet asunnon sijainnista, sähkölämmityksestä, jäätävistä odotettavissa olevista remonteista ja asuntoyhtiön pelottavan pitkästä vesivahinkolistasta vie kuin syvemmälle. Mutta kun atriumpiha ja kaksi vessaa. Takka! Ja se ikioma huone.

Ainoa, mikä Oikotieltä kiskaisee pois, on hokea taikasanaa: Herttoniemi.

Meidän elämä on täällä, vähän vahingossakin ankkuroituneena niin syvälle, että tulisi rumaa jälkeä kiskoa ankkuri ylös. Meillä on naapurit, joiden arvoa ei voi asuntohinnoissa määritellä. Naapurilottovoitto sellaisten saamiseen vaaditaan. Meillä on Kivinokan töllerö ja palsta, joille fillaroi kotoa kymmenessä minuutissa vaikka vain illaksi. Saman verran kuin mitä metrolla vie keskustaan – jos siellä nyt tulee joskus tässä elämässä vielä käymään.

Meillä on meri ja meillä on metsä. En vain enää oikein osaisi ajatella kotia, jonka takapihalta ei alkaisi metsä: luonnon vuodenkierrot, lenkkipolut, sienimättäät ja retkimaastot.

Meillä on ihana koti, kerrostalo metsän laidassa. Voi kun ahdistuksesta voisi muovailla siihen yhden ekstrahuoneen, materiaalia kyllä piisaisi.

Viime viikolla karsin työpäivien to do -listat miniminiin, kävin psykiatrilla itkemässä sylillisen nenäliinoja räkäisiksi, sain masennusdiagnoosin ja aloitin kehoni totuttamisen mielialalääkkeisiin.

Kaikkea tätä ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka vuosia taaksepäin kelatessa vastaan tulee aika monta takkumyttypätkää, uupumuskausia ja diagnosoimatta jääneitä todennäköisiä masennuskuiluja, joiden selvittelyyn olisi tarvinnut muutakin kuin hengitysharjoituksia, positiivisia ajatuksia ja kyllä se siitää.

Luulen, että juuri matkan varrelle kertyneet takut alkoivat lopulta selvittämättöminä ruttaantua painavaksi ja polttavaksi möykyksi, joka nyt rusentaa rintakehää. Työnkuvani ristiriitaisuuttakin on hankalampi jaksaa kannatella, kun hartioilla on painoa jo ennestään. Tai ehkä hektisen pikkulapsiperhe-elon helpottaessa keho ja mieli antoivat periksi, kun vihdoin on mahdollisuus laskea valmiustilan perusasetuksia alemmas. Tiedättehän, samoin kuin monet ihmiset sairastavat vain lomilla.

Hyvin todennäköisesti tarvittiin myös vuosikymmeniä mielenterveysongelmiin liimatun stigman poisrapsuttelemiseen, jotta ymmärsin mielenterveysongelmien voivan ja saavan koskettaa myös minua: keskiluokkaista perheenäitiä, jolla on terveet elämäntavat ja elämässä valtavasti etuoikeuksia, rakkautta ja onnea.  

Mitään suoraa syytä tälle ei ole osoittaa, ja psykiatrini mukaan se on ihan tavanomaista. En tiedä varmaksi muuta kuin sen, että olen uupunut, selittämättömällä tavalla melankolinen ja ahdistus tuntuu välillä siltä, että se salpaa hengityksen.

Kaikki on vielä hyvin epämääräistä, vereslihalla. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät tässä vaiheessa uskalla mielenterveyskuntoutumisestaan kertoa. Etenkään näin oman lähipiirinsä ulkopuolelle. Pelottaa spekulointi, pyytämättä sekä tietämättä annetut neuvot ja oma jaksaminen ottaa se kaikki vastaan. Mutta tahdon kirjoittaa omasta matkastani pääni sisällä jo ennen kuin siitä ehkä tulevaisuudessa saisi hienon selviytymistarinan, joita aikakauslehdet rakastavat.

Sillä moni on yllättynyt kertoessani masennuksestani.

Tahdonkin muistuttaa ihmisyyden perusteista, mistä olen aikaisemminkin kirjoittanut: jokaiseen ihmiseen mahtuu koko kirjo tuntemuksia. Ihminen voi kokea onnenhetkiä, nauraa ja nauttia, vaikka olisi masentunut. Ihminen voi kokea ahdistusta ja surua, vaikka olisi onnellinen.

Kaikki voi olla hyvin ja paskasti samaan aikaan.

Nyt itselläni tunteiden ja ajatusten kirjo on kasaantunut liiaksi synkkäsävyiseen päätyyn mieltäni. Tahdon taas nähdä ja kokea selkeämmin sen kaiken hyvän ja onnellisen elämässäni, minkä ympärillä on nyt epämääräistä uupumuksen erittämää usvaa ja ahdistuksen sylkemää kivikkoa.