Kaupallinen yhteistyö: Telia Recycled

Tämän postauksen lukijoista luultavasti noin 80 prosentilla lojuu lipastonlaatikossa ja muissa jemmoissa vanhoja puhelimia. Tällä hetkellä kun vain kaksi puhelinta kymmenestä päätyy käytön jälkeen kierrätykseen. Ne loput kahdeksan jäävät lojumaan nurkkiin, vaikka ne ovat painonsa verran kultaa ja muita metalleja.

Se on pöljää, sillä lähes kaikki älypuhelimen metallit ovat kierrätettävissä ja käytettävissä uudelleen. Mutta ei hätiä, pienillä teoilla voi tehdä isoja muutoksia! Mitä enemmän vanhoja puhelimia kierrätetään, sitä vähemmän tarvitsee louhia neitseellisiä raaka-aineita ja perustaa niitä varten louhoksia ympäri maailmaa. Se säästää luonnonvaroja ja energiaa, ja on näin tietenkin hyvä juttu maapallolle. Saattaa myös olla, että se huonokuntoisena hylätty puhelin on vielä käyttöpeli, kunhan sen vain huoltaa.

Vanhasta puhelimesta voi uudelleenkäyttää lähes kaiken

Älypuhelimet sisältävät noin neljääkymmentä erilaista ainetta. Pääosin puhelin rakentuu erilaisista metalleista, joista osa on harvinaisia maametalleja.

Aalto yliopiston metallurgian professorin Ari Jokilaakson mukaan esimerkiksi kultaa puhelimessa on 10 milligrammaa. Se saattaa kuulostaa vähäiseltä määrältä, mutta kullan tarve konkretisoituu, kun miettii, että puhelimia valmistetaan vuodessa 1,5 miljardia kappaletta. Sellaisen puhelinmäärän valmistamiseen tarvitaan useita tuhansia kiloja kultaa.

Tällä hetkellä maailmassa ei ole niin paljoa kaivoksia, että ne riittäisivät tuottamaan tarvittavan määrän metalleja puhelimia varten. Ja vaikka olisikin, eihän niiden kaivelussa ole järkeä, kun kerran maailmassa on jo valmiiksi raaka-aineita – ne vain pitäisi saada uudelleen kiertoon sieltä laatikoiden kätköistä.

Puhelimien materiaaleista saadaan uudelleenkiertoon 98–99 prosenttia. Tämä yllätti minut! Vanhoista puhelimista ­– kuten myös tableteista ja älykelloista – saadaan talteen muun muassa kuparia, kultaa, kobolttia ja nikkeliä. Ainesosat erotellaan, murskataan ja sen jälkeen sulatetaan raaka-aineharkoiksi. Harkot lähetetään tuotteiden valmistuspaikkoihin. Kierrätettyä materiaaleja voidaan käyttää puhelimien valmistamisen lisäksi esimerkiksi televisioiden valmistamiseen.

Puhelimesta kiertoon saadaan myös erilaisia muoveja sekä lasia. Telialta kerrottiin, että se pari prosenttia, jota ei onnistuta kierrättämään, on yleensä kierrätykseen soveltumatonta muovia.

Vanhan puhelimen voi kierrättää tietoturvallisesti Telia Kaupoissa

Meidänkin kätköistä löytyi yksi toimettomana lojuva puhelin. Äitini vanha iPhone 4 päätyi aikoinaan meille, kun mietimme siitä ensipuhelinta lapselle. Kävi kuitenkin ilmi, että puhelin ei enää edes lataa, saati mene päälle. Sen lisäksi, että puhelimella on ikää niin paljon, että se ei jaksaisi enää nykyisiä sovelluksia pyörittää.

Vaikka puhelimesta ei enää saanutkaan toimivaa peliä, sen materiaaleista kierrätyksen kautta sellaisen saa tehdyksi.

Kävin viemässä puhelimen kierrätykseen Telia Kauppaan. Jos laite olisi toiminut, olisin voinut tuhota puhelimen tiedot palauttamalla laitteen tehdasasetukset. Mutta nyt Telian asiakaspalvelija Aslak auttoi minua asian kanssa.

Helpoimmillaan tyhjennetyn ja tehdasasetuksille palautetun puhelimen voi palauttaa kaikista Telia Kaupoista löytyviin Data-SER-kierrätyspisteisiin. Samaan lootaan voi laittaa myös tableltit ja älykellot. Siitä laitteet viedään edelleen purettavaksi, jotta materiaalit saadaan uudelleen kiertoon.

Jos puhelimen voi vielä huoltaa ja korjata, Telian oma huolto Suomessa tekee huollon, minkä jälkeen puhelimet tulevat uudelleen myyntiin Telia Recycled -tuotteina.

Mikäli puhelimesta tahtoo korvausta, kannattaa astella asiakaspalvelijan luo.

Telialla kierrätykseen palautetusta puhelimesta ja muista älylaitteista saa hyvityksen, jonka voi käyttää uuden tai Telia Rycycled -tuotteen ostamiseen. Summa on aina vähintään yhden euron – kuten minun palauttamassani vempeleessä, joka korjauksen sijaan on purettava osiksi – mutta suurimmillaan useamman sata euroa.

Käytä pitkään, huolla ja kierrätä

Itselleni puhelin on niitä asioita, jotka soimaavat omatuntoani. Puhelin on yksi päätyövälineistäni, joten koitan sillä perustella uuden puhelimen hankkimista silloin kun tarve on. Mutta sen tarpeen määrittely tuntuu aina yhtä hankalalta. Siksi olen koittanut pitkittää uuden puhelimen ostamista aina mahdollisimman pitkään. Eli niin kauan, että lopulta käytän työpäivistäni ison loven vain odottamalla paikallaan junnaavien sovellusten toimimista.

(Nyt tyttäreni joutuu kestämään sitä, sillä hän peri pari vuotta sitten vanhan puhelimeni.)

Mutta fakta on se, että kulutamme teknologiaa kestämättömästi ja holtittomasti. Toivoisinkin, että teknologian kanssakin alettaisiin yhä enemmän ajatella sitä, että ne ostetaan ja ylipäätään tehdään pitkäikäiseen käyttöön, ja että yhteisen matkan aikana niitä huolletaan ja pidetään hyvänä kuten vaikka kenkiä. Itse yritän, vaikka tiedostan hyvin, että itselläni ei ole mitään sädekehää kiillotettavaksi tämän asian suhteen. Onneksi pienetkin teot merkitsevät isoja!

Kenkärasvan sijaan laitan suojana puhelimeni panssarilasilla ja reunojen yli istuvilla kuorilla. Kenkäharjan sijaan putsaan puhelintani pyyhkimällä sitä liinalla. Ja suutarin sijaan huollan puhelinta valtuutetuissa merkkihuollossa, joka Teliakin on.

Ja kun sitten lopulta aika on, vien puhelimen kierrätykseen.

Sain laitettua toukokuun luetut ja kuunnellut kirjat vihdoin ajatuksina nippuun.

Tämän kuukauden lukuvauhtia hidasteli tuhatsivuinen feministinen klassikko, kun yritin lukea Simone De Beauvoirin Toinen sukupuoli -kirjojen yhteisnidettä. Joka toisella sivulla olin aivan mindblow, mutta joka toinen sivu meni yli ja korkealta. Kirjaston laina-ajan loputtua ja seuraavan varaajan odottaessa kirjaa, olin päässyt sivulle sata ja jotain.

Ehkä hankin tuon kirjan omaksi ja luen sitä pieninä palasina muiden kirjojen ohessa, mutta kirjaimellisesti solutasolle asti menevä feministinen tykitys oli liian iso palanen pureksittavaksi kuukaudessa ilman muuta kirjallista palanpainiketta.

Tiiliskiven kanssa viettämistäni illoista huolimatta ehdin näemmä lukea ja kuunnella kivan kokoisen kattauksen kirjoja. Salaisuuteni: jokaisella kuukauden kirjalla on mittaa vain parisensataa sivua.

Tässä mietteeni toukokuun kuudesta nautiskellusta kirjasta:

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille (Gummerus 2021)

Olin kuullut Anna Liisa-Ahokummun Kolme rukousta äidille -kirjasta kehuja, joten nappasin sen kirjastohyllystä siitä huolimatta, että vuosien takainen äitiysaiheähky ei ole tuntunut laantuvan vieläkään.

Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi eri aikatasossa tapahtuvaa tarinaa. Toisessa tarinassa ensimmäistä lastaan odottava Eveliina hyvästelee omaa kuolevaa äitiään samalla kun luo uutta elämää kehossaan. Toinen tarina kuvaa albaanityttö Anjezën uskonkriisiä ja elämänmerkityksen etsimistä, kunnes hänestäkin tulee äiti: Äiti Teresa.

En oikein hahmottanut, miksi nämä tarinat oli yhdistetty. Molemmissa ollaan osa äitien ja tyttärien ketjuja, kyllä, mutta muuten niitä yhdistää vain Anjezën kuva, jonka Eveliina ottaa talteen äitinsä jäämistöstä. Tuntuukin kuin olisin lukenut kahta eri tarinaa lomikkain, ja välillä teki mieli hypätä Anjezën kappaleiden ohi, päästäkseni taas kiinni Eveliinan tarinaan.

Sikäli poikkeuksellista, sillä toisin kuin olisin odottanut, historialliseen henkilöön perustuva tarina kiinnosti selkeästi vähemmän kuin äitiyden syvyydestä vauhkona mutta hiljaisena kumpuava fiktiivisen henkilön tarina.

Ahokumpu on kertonut julkisuudessa omista synnytystraumoistaan, joista tämä kirja sai kimmokkeensa. Itselläni synnytyskokemukset ovat olleet hyviä, olen tullut kuulluksi ja kohdatuksi, joten en osaa sanoa, onko kirjan Eveliinan kokema synnytysväkivalta traumaattisen synnytyksen kokeneelle terapeuttista vai vain haavat auki repivää luettavaa.

Itse tunnistin Eveliinan kokemasta parhaiten sen henkisen kivun, mitä äidiksi tuleminen sai itsessäni aikaan. Se oli kuin koko kehossa vellova krooninen ja märkivä tulehdus, jota ei tunnistettu tai osattu hoitaa. Ne haavat aika ja äitiys onneksi on parantanut.

Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä (Otava 2019)

Minua kiinnostaa Japani ja japanilaisuudesta ikiaikaisten rituaalien sekä luonnon kiertokulun tahdittama elämänrytmi. Tyttö ja teeseremonia -kirja keskittyy näistä rituaaleista yhteen, teeseremoniaan.

Noriko Morishita aloitti teen opiskelun parikymppisenä ja on jatkanut opintojaan joka viikko 25 vuoden ajan. Hän vie tekstissään tarkasti niihin pieniin nyansseihin, joita teeseremoniassa käydään läpi ja jotka muuttuvat teelajien, vuoden, vuodenaikojen ja juhlapäivien mukaan.

Kirjan teksti tuntuu välillä teennäisen kankealta, enkä tiedä, onko kyse tekstistä, suomennoksesta vai minusta. Lisäksi kirja olisi vaatinut tiivistämistä, tai sitten toistaminen oli tietoista. Vain toistamalla teeseremoniasta tulee luontevaa, kuin hengittämistä, jonka tekee ajattelemattakin.

Kirjan jälkeen tuijottelin useita teeseremoniavideoita netistä, ja oli hauskaa huomata, että ymmärsin ehkä hitusen, mitä niissä tapahtuu. Olisipa upeaa voida kokea sellainen joskus sanojen ja kuvien lisäksi myös elävänä.

Kirjan alaotsikon lupaamat oivallukset elämästä ovat ehkä hivenen liioiteltuja, mutta samalla suloisen pieniä asioita. Teeseremonian harjoittamisen alta kuoriutuu esiin rauha ja syvempi yhteys ympäröivään maailmaan ja etenkin luontoon. Niin. Eipä lopulta niin pieniä juttuja sittenkin kuitenkaan.

Itse mietin, onko näiden asioiden ymmärtämiseen iälläkin jotain merkitystä, sillä itse olen havainnut ihan samanlaisia asioita viime vuosina: miten sade tuoksuu ja kuulostaa eriltä keväisin ja syksyin, miten erilaiset maut täydentävät toisiaan kun niille antaa keskittyneesti aikaa ja miten paljon tyyneyttä luonnonkiertokulun seuraamisesta saa. Tai ehkä se on vain tarkempi pysähtyminen näiden asioiden äärelle, minulla puutarhanhoidon myötä, Morishitalla teeseremonian kautta.

Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala 2016)

Pidän Helmi Kekkosen Sivulauseita-blogin kirjamietteistä ja Kekkosen somepresenssistä. Niinpä arvelin pitäväni myös hänen kirjoittamistaan kirjoista. Aloitin kuuntelemalla Vieraat-romaanin.

Romaanin tapahtumat tiivistyvät ystävien illallisiin. Tai pikemminkin lipuvat illalliskutsujen ympärillä, ilman että juhlat koskaan pääsevät alkamaan. Vaikka kirjassa on koko ajan läsnä vatsaa inhottavasti kipristävä aavistus jostain ikävästä, lauseet ovat kauniin utuisia ja pehmeän vaivattomasti eteneviä.

Romaanissa kurkistetaan useamman ihmisen elämään, heidän, jotka illallinen yhdistää. Jokaisella on omat taakkansa ja onnenhippusensa, joista muut eivät tiedä kuin ehkä rippeitä sieltä täältä. Siitä tuli surullinen olo. Miten ystävyyden ja perheen yhdistäminäkin ihmiset ovat kirjaimellisesti vieraita toisilleen.

Kirjan henkilöiden teemat ovat tuttuja minulle ja varmasti monelle ikäiselleni – jos ei omasta kokemuksesta, sivustaseuraajan ja kanssakulkijan ominaisuudessa. Perhesuhteet, -haavat ja -haaveet, vanhemmuus, lapsuuden traumat, parisuhteen kengässä hiertävät kivet ja elämä, joka ei mennyt siten kuten oli ajatellut.

Kaunis, surumielinen ja sydämen tykyttämään saava kirja, joka nosti omaa kiitollisuutta kaikesta elämältä saamastani. Rankoistakin aiheista huolimatta kepeä ja auringonlaskun pastellinen kuunneltava.

Takashi Hiraide: Kissavieras (S&S 2001)

Alkukesän päiviin, kun aika meinaa loppua kesken kaiken ihanan puuhasteltavan keskellä, Kissavieras-kirjan kaltainen verkkaisesti etenevä ja lyhyt kirja on omiaan tainnuttamaan iltaisin ajatukset unille ja pitämään yllä lukurytmin.

Takashi Hiraiden kirja kertoo Tokion laitamilla asuvasta kirjailijapariskunnasta, joka on vuokrannut pienen piharakennuksen kodikseen ja työskentelytilakseen. Eräänä päivänä sisään pujahtaa naapurin lapsen pikkuinen kissa. Kissa ottaa paikkansa kuin kissat vain osaavat: vierailee miten ja koska tahtoo, syö annetut herkkuateriat, mutta ei anna ottaa syliin. Kissavieraasta tulee osa kirjailijapariskunnan elämää, vaikka haikeutta tuo tieto siitä, että kissan oikea koti on aina muualla.

Jokainen, jonka elämässä on ollut kissoja, tunnistaa kirjan kehräävän ja mutkattomasti oman arvonsa tuntevan kissanelämän. Leikkisät hepulit, täpäkkänä sojottavat hännät, loikoisat iltapäivät ja hänen kuninkaallisen korkeutensa antamat armolliset rakkaudenosoitukset vain juuri silloin, kun kissaa itseään sattuu huvittamaan.

Itse makustelin huolella japanilaista elämää koskevat kuvaukset. Paperiovet ja tatamit, kapoisat kujat ja niiden äänet, puutarhan ja luonnon vuodenaikojen muutokset.

Kirjassa ei sinällään ole mitään etenevää tarinaa tai sähäkkänä koukuttavaa juonta, vaan se on enemmänkin päiväkirjamaisia merkintöjä arjesta, luonnosta ja kissoista. Eli kaikesta juuri olennaisesta, voisi moni kissaihminen varmasti sanoa. Itse en ihan saanut kiinni siitä, mikä tästä on tehnyt menetysromaanin, mutta kauniisti katettu ja helposti pureskeltava välipalakirjanen se oli.

Aino Huilaja: Pakumatkalla (Otava 2021)

Ainahan se on mielessä, elämän ihan hurlumheiksi ja kuperkeikan kautta uusiksi laittaminen. Vaikka juuri nyt kaikki on niin ihanan hyvin, että välillä ihan kauhistuttaa, koska tasapaino keikahtaa, tiedän varmaksi, että joskus taas tahdon sitä ihan tietoisesti keikauttaa. Haluan taas joskus löytää itseni kauhistelemasta, ehkä itkemästä, että miksi hitossa olen ihan itse meidät tähän tilanteeseen hankkinut.

Siksi Aino Huilajan kirja Pakumatkalla resonoi vahvasti. En ole kyllästynyt arkeeni, enkä haaveile kodista tien päällä (en ainakaan juuri nyt), mutta vapaus ja seikkailu saavat jo ajatuksena ihokarvat nousemaan odottavaisena pystyyn.

Pakumatkalla-kirja on rehellisen rento tositarina uutisankkurin työnsä jättävästä Huilajasta, joka laittaa puolisonsa kanssa kotinsa vuokralle ja pakkaa elämänsä pakettiautoon. Oman kodin aamukahviterassin maisemat vaihtuvat ja töitä tehdään matkanpäältä sen verran, että pärjätään. Oranssi pakukoti kulkee Euroopan halki, kunnes pandemia muuttaa suunnitelmia.

Koska minulla on sivistyksessäni television kokoinen aukko, Huilaja ei ole minulle ”se teeveestä tuttu”. Kurkistus seesteisen ja hillityn uutisankkurin todellisempaan minään (uutisankkuritkin riitelevät väsyneinä puolisonsa kanssa, tanssivat kännissä ja käyvät kakalla, ja vielä metsässä!) ei siis tuonut itselleni lisäkiksejä lukemiseen, mutta kirjoittajan toimittajataustan huomaa: teksti etenee koukuttavasti ja jämptin selkeästi.

Huilaja lukee kirjansa tietenkin itse, ja häntä oli miellyttävä kuunnella. Tarina on tarina unelmasta, mutta kuvasto ei todellakaan ole pelkkää hastag vanlife, vaan mukana on myös ne pakuun ängetyn elämän nihkeät puolet. Eli mitä todempi, sen haaveiltavampi, jos minulta kysytään. Totta kai tarinan kylkiäisenä on myös oppimatka onnellisuudesta ja etenkin materian liittymättömyydestä siihen, mutta itselleni tämä oli ennen kaikkea nautinnollinen reissutarina ja haaveita ylläpitävä kuuntelumatka.

Kirsi Tuominen: Kaikki Kompostoinnista ja maanparannuksesta (Minerva, 2015)

Luin tämän samaisen kirjan viime vuonna, kun pikkumökille saapui biojätekompostori. En silloin ymmärtänyt kirjasta oikein mitään.

Mutta nyt, vuoden kokeilun ja kantapään kautta oppimisen kautta, luin kirjan uudestaan ja kaikki olikin yhtäkkiä selkeää. Jännä. Taitaakin olla niin, että missään tällaisessa asiassa ei voi tulla kirjaviisaaksi, vaan suurin oppiminen tapahtuu tekemällä ja lisäämällä päälle viisaampien opit.

Kirjassa käydään perusteita läpi kolmenlaisesta kompostoinnista: elintarvike-, puutarha- ja käymäläjätteiden kompostoinnista. (Eli aloin haaveilla myös vessahommien hyödyntämisestä kiertotaloudessa.)

Komposti toimii, kun hajottajaeliöillä on kaikki asiat hyvin. Kompostin hoidossa keskitytäänkin edistämään pikkuöttiäisten hyvinvointia. Lemmikkejä havitteleville lapsille olenkin sanonut, että meillähän on jo miljoonia pieniä öttiäisiä, joista pitää huolta. Eivät ole täysin vakuuttuneet. 

Ne pienet öttiäiset taas pitävät meistä huolta mahdollistamalla ravinteiden kierron. On kreisiä, luonnon taikuutta, miten jätteestä syntyy humusta, jossa taas uudet kasvit kukoistavat. 

Uuttakin opin: hitaasti toimiva ja jäähtynyt kompostori tarvitsee yleensä lisää typpeä. Olen käyttänyt siihen kaupan kompostoriherätettä, vaikka itse tuotan typpeä monen monta desiä päivässä. Sen lisäksi, että lannoitan palstaa veteen laimennetulla pissalla, myös kompostorin hajottajaeliöt saisivat siitä energiaa, jonka avulla laittaa hösseliksi.