Lahiomutsi Kirppis Ipanainen Helsinki-2539

Ipanainen-kirpputorilta laitettiin viestiä ja kysyttiin, josko tahtoisin tulla heille myymään lastemme pieneksi ja tarpeettomaksi jääneitä vaatteita ja leluja. No todellakin tahdon! Vihdoinkin syy ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä inventaario lastenhuoneeseen.

Kahden ja puolen illan humsteeraamisen jälkeen lastenhuoneen lelukorit oli käyty läpi ja yllättävän yksissä tuumin lasten kanssa luovuttiin taaperoikäisten leluista ja muutamista viimeisistä vauvaleluista.

Isoin yllätys oli, että vaatekaapin antimista oli lajiteltava lähemmäs puolet myytäväksi. Toinen lapsista on näemmä vetäissyt kunnon kasvuspurtin, jättänyt yhden vaatekoon välistä kokonaan ja siirtynyt kerrasta kahta vaatekokoa isompaan garderobiin. Ei ihme, että lahkeista pukkaa lunta sisään, legginsit kinnaa ja mekonhelmat jäävät niin ylös, että Peppi Pitkätossukin jää kakkoseksi.

Ensi viikon alusta lähtien – tämän tarkemmin en päivää valitettavasti osaa sanoa – Helsingin Hakaniemessä sijaitsevan lastentarvikeliike Ipanaisen kirppispuolella on siis uutta kotia etsimässä meidän vanhoja aarteitamme.

Vaatteet ovat lähinnä koossa 98-104 ja 128-134. Vaatteiden valmistajat ovat sitä, mitä mukuloilla noin muutenkin päällä näkyy, eli: Polarn O. Pyret, Melli, Papu, Marimekko ja Aarrekid. Myyn myös itse ompelemiani ja neulomiani vaatteita, kuten tämän mekon, tuon sirkusneuletakin ja tämän lippapipon. Niiden saumoihin on ommeltu ja tikuttu erityismäärä rakkautta, saatte sen kaupanpäälle.

Myynnissä olevat vaatteet ovat lähinnä mekkoja ja paitoja, sillä jälkikasvullani on tapana sutia alaosat niin riekaleiksi, että niistä ei jää mitään myytävää jäljelle. Paitsi parit farkut on, joista toiset olen itse asiassa ostanut Ipanaiselta aikoinaan. Niin ja läjä shortseja (ne jalassa rikki möyritään sitten ihan vain polvien iho). Myynnissä on myös kasa kangaskenkiä, välikausikenkiä ja kirjoja. Pakkasin kirppiskasseihin myös välikausivaatteita, villavaatteita ja nämä itse maalaamani puiset kirjainpalikat.

Lahiomutsi Arkikuva 52 Pohjanmaa Uudenvuodenaatto-1464

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

En ole kateellisuudessa rypevä ihminen. Toki tunnen toisinaan ikäviä vihlaisuja, kun joku on vaikkapa saanut jotain mahtavaa duunirintamalla aikaiseksi ja itse en ehdi edes vastata ajoissa sähköposteihin, tai kun jonkun lapsiperhearki näyttää rakastettavan seesteiseltä, kun itse en mahdu edes suihkuun kylpyhuoneen ollessa täynnä uitetulta koiralta haisevia märkiä haalareita, rukkasia ja kaulureita. Mutta ne vihlaisut taitavat enemmän olla (toisten aikaansaamia) haaveita kuin kateutta.

Mutta yksi asia saa aikaan kipeää, polttavaa ja raastavaa kateutta: lapsiperheen arkeen osallistuvat isovanhemmat. Olen aivan tolkuttoman, pohjattoman ja toivottoman kateellinen joka ikiselle lapsiperheelle, joiden arkeen kuuluu lasten isovanhempien tuki, apu ja läsnäolo.

Yritän parhaani mukaan olla onnellinen toisten puolesta, mutta joka kerta se tuntuu yllättävänä iskuna palleaan. Miten isovanhemmat ottavat lapset yökylään kerran kuukaudessa. Miten puolison työmatkojen ajan tai omien työsumien paahteessa voi nojautua isovanhempien apuun. Miten koululainen voi koulupäivien jälkeen mennä lyhyempää päivää tekevien isovanhempien luo. Miten koko perhe käy syömässä isovanhemmilla sunnuntaisin. Miten jotkut isovanhemmat hakevat lapsen päiväkodista luokseen yhtenä arkipäivänä joka viikko.

Miten toivon, että itse voisin joskus vain sanoa olevani niin väsynyt, että tarvitsen apua. Vaikka yhdeksi illaksi arjen keskellä. Kunpa voisin tukeutua toisiin ilman anteeksipyytelyä, palkanmaksukuvioita tai kiitollisuudenvelkaa. Minä olen saanut suvun turvaverkosta osani lapsena, mutta en enää äitinä.

Ehkä syynä ovat menneet pikkulapsivuodet, jotka veivät minusta enemmän kuin osasin odottaa ja jotka jättivät jaksamisen kai ikuisesti vähän vereslihalle. Ehkä syynä on jokainen subjektiivista päivähoitoa vastustava idiotismi. Tai ehkä tietämättömyydellä lausutut paheksunnat siitä, miten itse on lapsensa hoidettava, kun sellaiset on elämäänsä toivonut ja saanut. Ehkä syypää on suomalainen kulttuuri, jossa pärjäämisellä on enemmän arvoa kuin tasapainoisella elämällä.

Ehkä kateus häviää, kun tällaista nykyisenlaista tavallista ja hyvää arkea ehtii kertyä enemmän alle pehmittämään kateuspiikkejä.

Sitä paitsi, arjessa läsnä olevien isovanhempien sijaan meillä on paljon asioita, joista meille voisi olla kateellinen. Yksi isoimmista on se, että meidän lähipiirimme ja turvaverkkomme on suuri ja vahva joukko ystäviä. Yllättävän moni heistä on tullut elämäämme lasten myötä. Vaikka lähes jokaisella on omat ruuhkavuotensa, jeesiä pyritään antamaan suuntaan ja toiseen. Jos ei muuten, vertaistuellisessa mielessä.

Ja vaikka meidän lastemme isovanhemmat ovat fyysisesti kaukana, on meillä kuitenkin heidän henkinen tukensa. Monella lapsiperheellä ei ole edes sitä.

Meillä on myös ihmeellinen lomammummila ja toisaalla lomamummula, joilla ei ole arjen kanssa juuri mitään tekemistä. Se on pohjanmaalainen maisema, jossa tässä vuoden 2018 arkikuvasarjan viimeisessä kuvassa ollaan. Siellä paappa opettaa sytyttämään takkaan tulen, mummi lukee iltasadut, pappa vie metsäretkelle ja mummu opettaa rypyttämään karjalanpiirakat. Siellä minä voin lillua puolisoni kanssa kahdestaan paljussa ja viipyä saunan löylyissä vilkuilematta kelloa tai kuulostelematta lasten unta. Siellä voi kokea lomaluksuskokemuksen siitä, että on tylsää.

Sellaista arjesta kaukana olevaa kuplaa ei olisi, jos meidän perheemme ja isovanhempien välillä ei olisi yli 400 kilometriä.

Silti en voi mitään sille, että jokainen päiväkodin portilla, leikkipaikan käsienpesujonossa tai pulkkamäessä kesken tavallisen arjen tapaamani isovanhempi saa aikaan kipinöivän kateusaallon.