Vietimme puolison kanssa hiljan ensimmäistä hääpäiväämme. Samalla yhteisiä vuosia tuli täyteen 21. Kun takana on enemmän vuosia yhdessä kuin ilman toista, ei kai ihme, miksi meiltä silloin tällöin kysytään, mikä on pitkän parisuhteen salaisuus. Silti siihen vastaaminen on aina tuntunut vähän urpolta. Ihmiset ja parisuhteet kun ovat kaikki erilaisia, ja päteminen tällaisessa asiassa tuntuu muutenkin nololta. On olemassa hyviä lyhyitä suhteita ja pitkiä huonoja suhteita.

Nyt kuitenkin pohtimalla pohdittiin asiaa yhdessä puolison kanssa. Sillä onhan tämä teinirakkaustarinamme jatkuminen meistä itsestämmekin perin ihmeellistä. Esimerkiksi minä itse elän muutoksesta ja vaihtelusta, ja 21 vuodessa aika lailla kaikki elämässäni onkin muuttunut – paitsi puoliso. Rustasimme siis kaiken nolouden uhallakin meidän vinkkimme hyvinvoivaan parisuhteeseen. Emme takaa niiden toimivan muiden kohdilla, mutta tässä tulee:

Jaettu arvomaailma. Olemme melko erilaisia ihmisiä, mutta meillä on sama arvopohja. Koska ihminen onneksi oppii ja kehittyy koko elämänsä ajan, arvojen kanssa olisimme voineet matkan varrella mennä eri suuntiin. Me olemme kuitenkin kasvaneet samaan suuntaan ja jopa lähemmäksi toisiamme vuosien varrella. Osittain kyse on tuurista, mutta paljolti myös keskusteluyhteydestä, toisen kuuntelusta ja halusta hioa arvot yhteisiksi. Etenkin lapsiperheellisenä arvojen samankaltaisuus on korostunut, kun kasvatamme yhdessä kahta pientä ihmistä toimimaan maailmassa.

Samanlaisia, mutta erilaisia. Meistä on yksinkertaisen kivaa viettää aikaa yhdessä. Tykkäämme puuhastella yhdessä asioita, suhtaudumme elämään samanlaisella seikkailujanolla ja olemme esimerkiksi molemmat sosiaalisia. Samalla olemme kuitenkin hyvin erilaisia. Työmme ovat totaalisen erilaisia, samaten kuin omat harrastuksemme. Luemme Hesarista mielenkiinnolla eri osiot ja yöpöydiltämme löytyy ihan erilaisia kirjoja. Musiikin ja elokuvienkin suhteen meillä on melko erilainen maku. Kun arvomaailma pohjalla on sama, sopiva määrä erilaisuutta tuo suhteeseen kivaa vipinää ja mahdollisuuden oppia puolin ja toisin.

Yhteisen elämän lisäksi myös jotain omaa. Tämä liittyy edelliseen ja on yksi tärkeimmistä asioita. Meidän parisuhteemme kannalta tahmaisimmat vuodet elettiin vuosituhannen alussa, kun muutimme Tampereelle. Puoliso aloitti opiskelut, mutta minä olin vielä hukassa tulevaisuuteni kanssa. Elimme tavallaan vain puolison elämää, mikä sai minut voimaan huonosti. Kun minä aloitin opinnot Turussa, asuimme tulevien vuosien ajan pitkiä pätkiä kahden kaupungin välillä (tai oikeastaan kolmen, koska viimeisimmät vuodet ravasimme Turun ja Helsingin väliä), mutta silti parisuhteemme alkoi voida paremmin kuin koskaan sitä ennen.

Meille sopii se, että yhteisen elämän lisäksi meillä on aina jotain omaa; yhteisten haaveiden ja tavoitteiden lisäksi myös omia asioita, projekteja ja mielenkiinnonkohteita. Se voi olla pieniä juttuja, kuten erilaiset kirjamaut, tai keskisuuria juttuja, kuten reissut omien kavereiden kanssa, tai isoja juttuja, kuten esimerkiksi opiskelijavaihto toisessa maassa.

Hellyydenosoitukset arjen keskellä. Pusut ja halit kuuluvat jokaiseen päivään. Olkoon se sitten aamu tai hetki työpäivän jälkeen, mutta lyhyenkin erossa olon jälkeen toinen huomioidaan. Ja jos minulta kysytään, pikku puristus pyllystä, puraisu niskasta tai käden sujahdus paidan alle pyykkiä lajitellessa tai ruokaa laittaessa tuo aina kivaa säpinää arkeen.

Tasapainoinen seksuaalisuus. Jatkona edelliseen tulee seksuaalisuus, jonka hehku erottaa ystävyyssuhteen parisuhteesta. Maailma ympärillä on opettanut, miten tärkeää on, että kumppaneiden seksuaalisuudet ovat tasapainossa toistensa kanssa. Jos toinen haluaisi panna kaksi kertaa päivässä ja toisen tekee mieli ehkä pari kertaa kuussa, alkavat parisuhteen molemmat osapuolet voida huonosti. On tietenkin elämäntilanteita, jotka vaikuttavat seksuaalisuuteen, mutta se perusvire olisi hyvä olla suurinpiirtein samalla tasolla kumppanin kanssa. Seksuaalinen tyytyväisyys näkyy suoraan parisuhteen hyvinvoinnissa.

Rakkaus on verbi. Jossain vaiheessa parisuhteessa tulee se taitekohta, kun kiimaliima ei enää yksinään riitä pitämään yhdessä, vaan rakkaus tarvitsee myös ylläpitoa tekemällä. Tahtomista ja rakastamista. Liian usein olen itsekin vain olettanut, että kumppaneiden välinen rakkaus vain tapahtuu. Vaikka todellisuudessa se vaatii halua panostaa kehittyäkseen vieläkin paremmaksi, nautittavammaksi ja vakaammaksi.

Sovi ennen nukkumaan menemistä. Riitojen päälle ei pidä käydä nukkumaan, vaan ne pitää sopia ennen iltaa. Tiedän kyllä, että on olemassa riitoja, joiden sopimiseen ei yksi ilta riitä. Mutta onneksi yleensä riittää, ja niihin riitoihin annan biisivinkin Ultra Bralta.

Pienet arjen teot. Ikkunan alla luriteltujen rakkausserenadien sijaan parisuhteessa pienet arkiset rakkauden teot merkitsevät. Työpöydän kulmalle pyytämättä ilmestynyt kahvikupillinen, yöpalan valmistaminen jääkaappiin yöllä kotiin palaavalle ja sanat ”mene sinä nukkumaan, minä hoidan lapset” ovat rakkautta kaikki tyynni.

Rakkauden ja arvostuksen osoittaminen. Asioita, joita ei voi sanoa liikaa: Kiitos. Rakastan sua. Oot ihana. Arvostan, että sinä…. Olen onnellinen, että sinä… On onni saada olla sinun.

Jaettu vanhemmuus. Tasa-arvoinen vanhemmuus on rakkautta. Kun kahdesta tulee kolme tai enemmän, on entistä tärkeämpää toimia tiiminä. Tasa-arvoinen vanhemmuus vahvistaa parisuhdetta, kun molemmat parisuhteessa ymmärtävät toisiaan, saavat kokea vanhemmuuden kaikki puolet kodin pääasiallisena kipparina ja voivat pitää huolta työelämästään. Jaettu vanhemmuus vankistaa parisuhdetta pikkulapsivuosina, mutta sen hedelmiä saa napsia nautittavaksi näemmä pitkään senkin jälkeen.

Hellintä treffeillä. Vaikka se arkinen rakkaus pitää parisuhteen onnellisena ja vireänä, ei pidä unohtaa hellintääkään. Treffeillä käyminen kun on kuin joogaa: jos kertojen välissä on pitkä tauko, ei ihan muistakaan, miten ihanaa se on ja miten hyvää se tekee keholle ja mielelle.

Iltapäiväseksi keittiön pöydällä. Tämä vinkki on Tiian vanhempien parisuhdevinkki, jonka kuulin tutustuessani Tiiaan muutama vuosi sitten ja olin heti, että kyllä, kyllä kyllä. Tiian vanhemmat ovat olleet yhdessä joku sata vuotta, joten jos jonkun neuvon muistatte, se olkoon tämä.

Kuvat: Jaakko Sorvisto

Kaupallinen yhteistyö: Kumma-kustannus. Postaus sisältää alekoodin!

Tänään tuli ihan hölmö riita. Lapsi oli saanut kaikki ulkovaatteensa valuvan kuraisiksi ja lisäksi toppahousujen toisessa polvessa oli kaksi isoa palkeenkieltä. Vaikka hoin itselleni, että lasten pitää saada leikkiä säästä ja vaatteista välittämättä, alkoi harmitus nousta kiukuksi. Huomenna pitäisi lähteä juhliin niillä samoilla ulkovaatteilla, ja olin juuri eilen selittänyt lapselle, että siksi nyt pitää ottaa leikeissä vähän vähemmän kuraisesti. Ja ne toppahousut, ne olivat jalassa ehkä kolmatta kertaa ja nyt jo rikki!

Eniten ärsytti lopulta se, että me vanhemmat tunnuimme olevan ainoita, joita harmitti, että lapsi joutuu lopputalven painella rikkinäisissä housuissa ja että huomenna lähdetään juhliin kuraisissa ulkovaatteissa. Tilanne äityi huomaamatta tyhmäksi karjumiseksi molempien vanhempien osalta – siitäkin huolimatta, että olemme viime aikoina lukeneet lasten kanssa yhdessä yhteistyökumppanini Kumma-kustannuksen Fanni-kuvakirjoja, jotka kertovat tunnetaidoista. Että juu, harjoiteltavaa yhä piisaa sen saralla, yhdellä jos toisellakin.

Muistan kuulleeni tunnetaidoista vasta alkaessani odottaa esikoistani. Koin kai saavani uudenlaiseen elämäntilanteeseen varmuutta lukemalla siitä kaiken, mitä käsiini sain. Luultavasti joku kirjaston hyllystä löytämäni kasvatusopas on ollut se, josta ensimmäisen kerran luin tunnetaidoista ja niiden opettelusta.

Hyviin tunnetaitoihin kuuluu yksinkertaisimmillaan taito tunnistaa itsessään sekä muissa pulppuavia ja aaltoilevia tunteita, sekä kyky ilmasta noita tunteitaan turvallisella ja ymmärrettävällä tavalla.

Omassa vanhemmuudessani tunnetaitojen tietoisesta harjoittamisesta on ollut valtavasti apua. Lasten ollessa pienempiä, se oli tunteiden sanoittamista, eli autoin lapsia hahmottamaan heidän kokemiaan tuntemuksia. Sen lisäksi, että lapset oppivat näin nimeämään tunteita ja tunnistamaan niitä, he kokivat tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi omissa tunteissaan. Aika moni hallitsemattomaksi matkalla oleva kiukkutilanne suli jo ihan sillä pois.

Yksi arkemme tuolloin mullistanut asia oli, kun ymmärsin kieltämisen sijaan hyväksyä paremmin myös lasten kielteiset tunteet, joita itse pidin ärsyttävinä. Jos aikaisemmin olin ärsyyntynyt siitä, että lapset alkoivat esimerkiksi kyläilyn jälkeen kiukutella lähdönhetkellä (meillähän oli kivaa, ei nyt pilata tätä näin), aloin hahmottaa, että pieni lapsi ei vielä osaa ajatella niin laajasti. Hän ei ajattele äskeisiä leikkejä, ei sitä, että pian taas nähdään. Hänelle harmituksen ja ikävän tunteet ovat siinä hetkessä totta.

Kaikki helpottui, kun aloin toistaa perässä sen, mitä lapsi noissa tilanteissa sanoi. Et tahdo lähteä. Haluaisit vielä leikkiä. Tahtoisit jäädä yökylään. Ei se tietenkään aina toiminut, mutta ero entiseen oli huomattava. Lapsi koki, että minä kuuntelen ja että minä hyväksyn hänen tunteensa. Jo se yleensä riitti siihen, että lapsi rauhoittui, pääsimme pukemaan ja hyvästejä ei jätetty itku kurkussa.

Lasten kasvaessa tällainen tietoinen tunnetaitojen harjoittaminen on hiljalleen jäänyt, vaikka toki se on taitanut mukana pyöriä miettimättäkin. Sillä tarve tunnetaidoille ei ole hävinnyt mihinkään, päinvastoin! Isompien lasten kanssa tunnekirjo on laajempi, ja lapset tarvitsevat vanhempiensa apua paljon monivivahteisempien tunteiden kanssa. Jokainen aikuistenkin välinen suhde voi paremmin, kun tunnetaidot ovat hanskassa, oli sitten kyseessä vaikka ystävyyssuhde tai parisuhde. Ja hyvänen aika, miten paljon tunnesäätelyä vanhemmuudessa tarvitaan, sillä lapset jos ketkä osaavat painella minussa sellaisia ärsytyksen, epätoivon ja jopa vihan nappeja, että mieli läikähtää helposti punaiselle (jopa niin pienestä kuin rikkirymytyistä ulkovaatteista).

Fanni-kirjasarjan kuvakirjat tutustuttavat lapset (ja aikuiset) tunnetaitoihin ja keinoihin, joilla säädellä tunteitaan. Jokaisessa kirjassa on Fanni-norsusta ja tämän ystävistä kertova tarina, minkä lisäksi niistä löytyy useamman sivun faktaosuus vanhemmille sekä tehtäviä yhdessä lasten kanssa pohdittavaksi ja vanhemmalle itselleen. Kirjasarjan tekijät ovat tunnetaitoihin erikoistuneita psykologeja.

Kirjan kuvitus on laadukas ja suloisen värikäs, mutta ei lässy. Kirjan eläinten ilmeissä näkyvät tunteet vihaa myöten. Tarinat olivat positiivinen yllätys. Monet tällaiset oman aiheensa ammattilaisten kirjoittamat kirjat on valitettavasti olleet niin puuduttavan tylsiä ja ärsyttävän opettavaisia, että niistä ei ole jaksanut innostua lapset tai aikuiset. Mitään tarinallista ilotulista Fannitkaan eivät ole, mutta selkeää mielikuvitusjujuakin on mukana, eikä opetus ole alleviivattua. Olen siis mielelläni lukenut kirjat lapsille juuri niin monta kertaa kuin he tahtovat (eli monta).

Kirjat voi varmasti lukea ihan missä järjestyksessä tahtoo, mutta itse koen Fanni ja suuri tunnemöykky -kirjan sopivan parhaiten aloitteleville tunnetaitureille. Siinä perehdytään tunteiden tunnistamiseen ja nimeämisen harjoittelemiseen. Me kaipasimme kuitenkin vähän enemmän pureskeltavaa, ja siihen Fanni ja ihmeellinen tunnelämpömittari -kirja on sopiva. Siinä on sekä omasta että lasten mielestä kivoin tarina, minkä lisäksi teemana oleva tunnesäätelyn harjoitteleminen on asia, jossa kukaan tuskin voi olla niin mestari, etteikö vähän petrattavaa olisi.

Fanni ja rento laiskiainen sopii sitten ihan koululaisillekin. Isommille koululaisille satu ei ehkä enää toimi, mutta ykkösluokkalaiselle siinä ainakin riittää vielä mielenkiintoa ja samaistumispintaa. Kirjan teemana kun on lapsen stressi. Näin joululoman kynnyksellä ja ekaluokkalaisen äitinä on todettava, että yllätyin siitä, miten väsyttävä tämä ensimmäinen puolivuotinen on ollut. Niin kivaa kuin koulunkäynti onneksemme tuntuu olevan, koulu on myös pyöräyttänyt uusiksi koko perheen ja etenkin ekaluokkalaisen oman arjen. Lukiessani kirjan faktaosuutta lapsen stressistä, huomasin alkusyksyltä tuttuja oirekuvauksia.

Se tämän päivän hölmö riita päättyi siihen, että puhisimme lapsen kanssa hetken omissa oloissamme. Tunnetaitoja sekin, että tiedämme molemmat tarvitsevamme rauhoittumiseen hetken aikaa itsekseen. Sitten minun viereeni sujautettiin kaksi paperia. Toiseen oli piirretty itkevä ja harmituskiukkuinen lapsi, jonka puhekupla kertoo ”olen surullinen”. Kuvan aurinkokin itkee ja kukat ovat lakastuneet (kuten Fanni ja ihmeellinen tunnelämpömittari -kirjassa). Toiseen paperiin oli sanoitettu myös meidän vanhempien tunteet. Äiti: sinä olet vihainen. Isi: olet todella äreä.

Viimeisetkin kiukkukipinät sammuivat ja tilalle lainehti liikutus ja rakkaus. Lapsi kiipesi syliin ja halattiin paha mieli pois. Kerrattiin tilanteeseen johtaneet syyt sekä tunnemyräkät, sovittiin ja halattiin lisää. Mikään tunne ei ole niin voimakas, että se peittoaisi rakkauden. Ja sitä paitsi: ei kuraiset vaatteet päällä juhlita, ne jäävät juhlapaikan naulakkoon. Ja toppahousujen reikien kohdalle voi silittää paikat.

(Sain lapselta luvan kertoa riidasta ja julkaista hänen piirroksensa. Hän tahtoi huomauttaa, että nyt piirtäisi itsensä iloisena. Ihana ihana lapsi!)

Sain teidän (ja tonttujen) käyttöön ihan superhyvän alekoodin Fanni-sarjan tunnetaitokirjoihin. Tämän linkin kautta saatte Fanni-kirjat hintaan 17,40 euroa kappale ja postikuluitta. Normihinta on 29 euroa + postikulut 4,90 euroa, joten säästöä tulee yhteensä 16,5 euroa! Tarjous on voimassa 31.12.2019 asti.