Millä tavalla sinä oikein löydät nuo kaikki kivat lähiseikkailukohteet, on minulta kysytty. No esimerkiksi sillä tavalla, että hankimme liput siihen junaan, mihin lippuja on vielä jäljellä ja sitten tutkimme, mitä tuon junareitin varressa on. Näin löytyi Verla, josta en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka vanha tehdaskylä on ollut jo vuosia UNESCON maailmanperintökohde.

Kävi nimittäin sillä tavalla, että meillä oli puolison kanssa: a.) molemmilla vihdoin ikiomat polkupyörät b.) ystävän mahdollistama lapseton treffiviikonloppu. Koossa oli siis selvästi ainekset kahdenkeskiseen pyöräilyseikkailuun!

Yritimme ensin saada junalippuja Tampereen suuntaan vievään junaan. Vaikka reissuun oli vielä aikaa, kaikki pyöräpaikat olivat menneet, kaikilta reissupäivän lähdöiltä. Pientä matkalippuhakua myöhemmin selvisi, että täyttä on muuallakin, mutta Kouvolan suuntaan vievään paikallisjunaan pyörinemme mahtuisimme. Puoliso tutki juna-asemien ympäristöä kartalta leppoisan pyörämatkan etäisyydeltä ja kas, Kouvolasta 30 kilometrin päästä löytyi Verla. Sinne siis!

Junalla Kouvolaan ja pyörillä Verlaan

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna pakkasimme matkatavarat pyörälaukkuihin ja itsemme pyörinemme paikallisjunan kyytiin. Kouvolassa kävimme kaupassa mielessämme ruokalista, josta lapsien kanssa saisi kuulla nurinaa. Munakoisopastaa nyt ainakin, ah!

Reitti Kouvolasta Verlaan kulkee pitkin pyörätietä, päällystettyä maantietä ja hiekkatietä. Tienpientareet olivat ryöpsähtäneet kukkaan ja ilmaan sekoittui sateen jälkeisen maan ja sellun tuoksu. Polkimet pyörivät kevyesti, ehkä pyörän keveyden takia, mutta olen aika varma, että keveällä mielelläkin oli tekemistä asian kanssa.

Perillä Verlassa olimme vajaan kahden tunnin pyöräilyn jälkeen, alkukesän illan alkaessa taittua syvimpiin sävyihinsä. Vanha tehdaskylämiljöö punaisine sekä keltaisine tupineen ja punatiilisine tehdasrakennuksineen näytti jylhältä ja söpöltä samaan aikaan.

Maisemaa halkoi kapea koski, joka padottunakin jylisi voimalla, ja vastarannalla, virtauksen tyynnyttyä sametiksi, laidunsi kaksi lammasta. Kosken vieressä kohosi ylväänä tehtaan patruunan omistuksessa ollut komea pytinki. Sen harjakatto kohosi taivasta kohdin huikentelevaisena ja puutarhan keltaiset, punaiset ja oranssit tulppaanit loistivat illan sinivihreässä kajossa kuin sytytetyt lamput.

Yötä myllärin vanhassa tuvassa

Meidän töllerönämme toimi viikonlopun ajan Vilkman-vuokramökki. Kahden huoneen hirsirunkoinen mökki on rakennettu 1800-luvun loppupuolella, ja siellä on asunut perheineen muun muassa mylläri ja räätäli.

Laitoimme pyörämme nojailemaan mökkiä vasten, ja näytti kuin ne olisivat siinä kainalokkain katselleet koskelle, söpöt.

Mökissä oli kotoisasti narisevat lautalattiat, kukkakuvioiset paperitapetit ja pönttöuuni. Arvostan, että remontissa oli kunnioitettu mökin henkeä, vaikkakin keittiössä olivat nykyajan mukavuudet ja porstuan puolelta löytyi vesivessa. Mökissä oli hyvä henki, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisesti: raikasta sisäilmaa oli hyvä hengittää.

Kävimme saunomassa rantasaunassa, jonka käyttö kuului mökin vuokraan. Iso-Kamposen vesi oli jäistä, ja samalla kun se freesasi sinne pulahtajan, se myös huljutti kehon raukeaksi ja yöunille valmiiksi.

Pahvitehtaan ympärille rakentunut työläiskylä

Aamulla sateli, kun puoliso keitti puuroa ja minä sytytin aamupalapöytään kynttilän. Vuokratöllimme ikkunasta näkyi suoraan tehtaalle, ja mietin, millä mielellä sitä näkyä ovat tuijotelleet ne, joille tämä ei ole ollut lomaa vaan arkea.

Verlan tehdaskylä on rakentunut vuonna 1872 perustetun pahvitehtaan ympärille, aikana kun pahvi tehtiin hyvin pitkälti käsityönä, eivätkä taloyhtiöiden roskakatokset pursunneet pahvijätettä. Jos jollakin on kotonaan vanhoja pahvisia opetustauluja, niiden pahvi on hyvin todennäköisesti Verlan pahvitehtaassa tehtyä.

Nykyään, 150 vuotta myöhemmin, alue on UNESCOn maailmanperintökohde. Maailmanperintöluetteloon Verla liitettiin erinomaisen hyvin säilyneenä esimerkkinä pienimuotoisesta maaseudulle syntyneestä paperimassa- ja pahviteollisuudesta sekä kyläyhteisöstä sen ympärillä.

Kuulimme tehtaan arjesta lisää, kun osallistuimme Verlan tehdasmuseon opastetulle kierrokselle (Museokorttia vilauttamalla onnistuu ns. ilmaiseksi!). Verlan tehtaan tuotanto loppui vuonna 1964, ja museoidussa tehtaassa, aika on pysähtynyt tuohon vuoteen.

Tehdas on sisältäkin niin kaunis, että tuntuu kuin se olisi jonkun Suomi-Filmin uusintafilmatisoinnin lavaste. Tehtaan omalla pajalla jokainen mutteri ja työkalukin oli tyylikäs ja tehtaan valaisimet – jotka muuten olivat yksiä ensimmäisistä alueella syttyneistä valoista – saivat muotokielellään huokailemaan ihastuksesta.  Oppaan kertomukset saivat mielikuvitukseni piirtämään hiljentyneet työkoneet takaisin käyntiin ja niiden ympärille häärimään työläisiä.

Hitaan matkailun autuus

Verlan kaltaisissa matkakohteissa pääsee nauttimaan hitaan matkailun autuudesta. Näkemistä ja tekemistä ei ole niin paljoa, että niitä ahmiessa alkaa hengästyttää. On talo tuossa, koskimaisema tuolla, pari puotia ja kahvila tässä. Vaikka nautin uusista kokemuksista – siksi mielelläni retkeillessäkin etsin aina uusia kohteita – pienten paikkojen olemuksessa on jotain turvallista ja rauhaisaa.

Nyt käyskentelimme tehtaan patruunan puutarhassa ja pyllistelin muina keski-ikäisinä turisteina puutarhan jokaisen kukkapenkin läpi hartaudella ja onnellisena. Väreissä loimuava puutarha oli suunniteltu upeasti, penkeissä kasvoi päällekkäin kasveja niin että aina joku kukkii. Lempparikokonaisuudessani oli päällekkäin tulppaaneja, pioneja, unikkoja ja maksaruohoa. Yhdessä penkissä törrötti kukkien seassa parsaa, mikä ilahdutti: kukkia ja hyötykasveja iloisesti sekaisin!

Välissä kävimme suolaisilla vohveleilla ja kuplivilla juomilla Ravintola Verlassa.

Tehtaan vanhassa tallirakennuksessa on nykyään käsityöläisten puoteja. Huokailin niissä etenkin pellavatuotteiden ja kauniiden käyttöesineiden, kuten rikkaharjojen ja patasutien äärellä. Yhden puodin osasena oli Vintage Frilla, jonka Taideruukin toimipisteestä löysin viime syksyn Kouvola-reissun aikaan säpäkän vintage-nahkahameen. Nyt ostin sieltä kreisin pinkin liivin, jonka jätin heti päälle. Onnistuin nimittäin naamioimaan pakatessa sekä minun että puolison villapaidat niin hyvin lakanoiden sekaan, että ne eivät tulleet ollenkaan mukaan.

Luontopolku olikin metsäteollisuuspolku

Verla on hyvin vahvasti UPM:n omistama, mikä näkyy ja kuuluu esimerkiksi museokierroksella. Ehkä siksi ei olisi pitänyt niin kovin yllättyä siitä, minkälainen Verlan metsäpolku oli. Ehkä yllätys johtui siitä, että polkua suositeltiin meille, puhuen siitä nimenomaan luontopolkuna.

Mutta ei se luontopolku ollut, vaan metsäteollisuuspolku. Vaikka en ymmärrä metsäasioista tarpeeksi laajasti, käytän itsekin puuta ja innolla seuraan esimerkiksi puupohjaisten muovinkorvaajien kehitystä, tuli polusta todella kummallinen ja inha fiilis.

Metsä ei ollut metsää kuten minä metsän koen, vaan esitelmä erivaiheessa puuteollisuuden tuotantoprosessia olevasta raaka-aineesta. Polun tietoiskukohdissa ei saanut lukea erinäisiä faktoja luonnosta, vaan suorastaan päinvastoin; tekstitauluissa kerrottiin esimerkiksi laikuttamisesta, eli kivennäismaan paljastamisesta poistamalla maan pintakerros.

Eipä ole ennen luonnossa alkanut noin paljon ahdistaa.

IG Stooreissa kummallisesta kokemuksesta kertoessani, sain monilta seuraajilta viestiä, että heillä on ollut ihan samanlainen inha fiilis tuosta polusta. Yksi kertoi lähteneensä polulta kesken kaiken pois perheensä kanssa.

No, myöhemmin illalla sitä UMP:n puuta sitten paloi, kun valmistimme treffi-illallisen laavulla. Nostimme maljat metsälle ja elämän monimutkaisuudelle.

Kotimatka uimarannan, Kuusankosken falafelien ja Onkapannun kautta

Sunnuntaina, raukean makeiden yöunien jälkeen, vedimme nyrkkipyykkinä pestyt pyöräilykamat takaisin niskaan ja levitimme iholle aurinkorasvaa. Pyörän kanssa kulkiessa on ihanaa, että kotimatkakin on yhä vahvasti reissussa olemista ja osa nautintoa.

Fillaroimme pääosin samaa reittiä kuin tullessa, mutta koska iltaan oli vielä aikaa, teimme reittiin muutamat kiemurat. Noin 15 kilometrin jälkeen tieltä pääsi poikkeamaan Sompasen uimarannalle, mikä oli täydellinen välipysähdys! Kaivoin pyörälaukusta uikkarit ja säntäsin uimaan. Toisin kuin Verlassa, vesi oli kesäisen lämmintä ja uin innoissani monta kierrosta suurta ympyrää.

Uinnin freesaamana ja uikkarit tarakalla kuivuen, fillaroimme lounaalle Kreeta-Adriaan Kuusankoskelle. Ihastuimme paikan falafeleihin, itse tehtyyn leipään ja hyvin epävegaaniseen tsatsikiin syksyn Kouvola-reissulla, joten päätimme tehdä pienen mutkan saadaksemme tankattua pyöriemme moottorit Kreeta-Adriassa. Paikan omistaja muisti meidät syksyltä, enkä tiedä, kertooko se hyvää vai huonoa.

Kouvolassa meillä jäi vielä ennen junanlähtöä sen verran aikaa, että pääsimme kahville Onkapannuun. Olemme koittaneet käydä siellä pariin kertaan ennenkin, mutta nyt vihdoin aukioloajat täsmäsivät meidän menoihimme. Rakennus itsessään on jo upea. Ajattelin se olevan vanha asemarakennus, mutta täältä luin, että rakennus olisi ollut alun perin 1800-luvun lopulla rautatieläisten lapsille tarkoitettu koulu.

Junat liittyvät rakennukseen yhä nykyäänkin, sillä samoissa tiloissa kahvilan kanssa toimii pienoisrautatiemuseo. Nyt se oli kiinni, ja me olimmekin paikalla eniten kahvin ja tunnelman takia. Onkapannu on kuin olisi päässyt kuokkimaan kouvolalaismummon kahvipöytään; seinällä raksuttaa ­– ja kukkuu, jos käy hyvä tuuri ajan suhteen, kuten meillä –  käkikello ja vitriinissä on tarjolla kaikenlaista itse tehtyä.

Me kannoimme pihan puiden katveeseen asetetulle pöydälle kahvit tassillisista kupeista, lusikkaleivän ja vaniljajätskiä, jonka päällä oli mansikoita, itse pakastettuja tietenkin.

Loput kilometrit Helsinkiin kuljimme junan kyydissä. Aina yhtä kutkuttavaa huomata, mitä kaikkea sitä lähiseuduilta löytyykään, kun karttaa alkaa tutkia seikkailumielellä!

Tämä kevät ja alkukesä on ollut kaupunkiviljelyn puolesta outo. Kun ensimmäisen kerran maaliskuussa yritin päästä palstalle valmistelemaan keväthommia, portti oli yhä niin jäätyneenä kiinni maahan, että piti tyytyä ihmettelemään lumikinoksia portin ulkopuolelta. Nyt, viikkoa ennen juhannusta, palstalla kukkivat samaan aikaan helmililjat sekä yksi talvesta selvinnyt tulppaani ja mansikat sekä tomaatit.

Huhtikuu ja kesäkuu samaan aikaan, ja itsekin olen yhtä lailla sekaisin aikataulujeni kanssa.

Parvekkeen sain laitettua kesäkuntoon vasta nyt, kesäkuun puolivälissä. Tähän asti parveke on ollut esikasvatustavaroiden ja taimien sekamelska, jossa on pyörinyt erinäistä sinne, tänne ja tuonne matkalla olevaa. Mutta nyt kun viimeisetkin taimet vihdoin pääsivät muuttamaan palstalle, oli aika raivata kevät pois ja antaa kesälle tilaa.

Hyllyköt ja amppelit luovat lisätilaa kasveille

Tänä vuonna parvekkeellamme kasvaa vähemmän tomaatteja kuin yleensä. Viime vuonna vähän pakon edessä istutin tomaatteja pastalle ja ne menestyivätkin siellä hyvin, ihan ilman kasvihuoneen tuomaa suojaakin. Siksipä valtaosa kymmenistä tomaateistamme kasvaa nyt palstalla.

Onkin käynyt jotain melkeinpä ennenkuulumatonta: parvekkeellamme mahtuu tänä kesänä istumaan, jopa kaksistaan! Siihen nähden sain sinne mahtumaan eriskummallisen paljon erilaisia kasveja ja kukkia – jotain kertoo se, että kesken parvekerymsteerauksen töihin lähtenyt puoliso katseli tuohuani vähän epäuskoisena ja oli varma, että puoletkaan kasveista ei tule pariin neliöön mahtumaan.

Taikana ovat amppelit, joihin laitoin roikkumaan monet taimet ja kukat. Esikasvatushyllyiksi ostamani hyllyköt vaihtavat taimivaiheen jälkeen tointa ja siirtyvät sisäikkunoilta kasvihyllyiksi parvekkeelle. Niihinkin mahtuu yllättävän paljon viheriöivää.

Ei ne neliöt, vaan kuutiot!

Parvekkeella kasvaa tomaattia, basilikaa, raparperia ja rukolaa

Tomaateissa näkyy kukkien lisäksi jo ryppäittäin raakileita. Olen hokenut itsekseni ja kaikille kuulolle tulleille haltioissani, että voitteko käsittää, että nuo ovat syntyneet niistä minun istuttamistani siemenistä, minun huolenpidollani yhdessä luonnon kanssa.

Kasvunihme ei lakkaa ihmetyttämästä kymmenen vuoden aktiivisen kaupunkiviljelyvuoden jälkeenkään.

Tomaattien lisäksi tänä vuonna parvekkeella kasvaa syötävistä tietenkin basilika, joka asustelee samoissa ruukuissa kuin tomaatitkin. Lisäksi parvekkeelta on odotettavissa ruusupapua ja vahapapua, mutta niiden kanssa odotan enemmän runsasta sinne tänne luikertelevaa vihreyttä ja etenkin ruusupavun upeita kukintoja.

Ruukussaan talvehtiva raparperi ojentelee komeita vihreitä lehtiään yhdessä nurkassa. Siitä en meinaa malttaa taittaa varsia hyötykäyttöön, niin kaunis se on. Onneksi raparperia kasvaa myös palstalla ja taloyhtiön yhteisessä kasvilaatikossa kotipihalla.

Kylvin lisäksi kahteen parvekelaatikkoon rukolaa, ja toivon että ne sieltä noustessaan antavat tuoretta kirpeyttä leivänpäälle ja salaatteihin koko kesän. Pitää vain malttaa korjata satoa tarpeeksi usein, että rukola ehdi kukkia, ja kylvää lisää syötävää koko kesän ajan.

Värikkäitä kesäkukkia omaksi ja pölyttäjien iloksi

Tänä vuonna parvekkeelle mahtui kivasti kukkia. On ihmisiä, jotka tykkäävät yhden sävyisistä kukkasista istutuksista ja sitten on Hanneja, jotka sekoittavat kaikkia maailman värejä yhteen. Tykkään valtavasti siitä energian ja seesteisyyden yhdistelmästä, jonka villinä väreissä ilakoiva parveke (tai luonto ylipäätään) minulle suo ja luo.

Ensimmäiset parvekkeelle muuttaneet kesäkukat olivat minulle uusi löytö, jonka bongasin puutarhakaupassa seuraamalla huumaavaa tuoksua. Kultalakka kestää hieman pakkasta ja lupausten mukaan kukkii syksyyn saakka. Minun lisäkseni siitä ja sen monenkirjavista kukinnoista ovat fiiliksissä myös erinäiset pörriäiset, jotka piehtaroivat laumoittain kultalakan kukissa. Tästä tuli kerrasta parvekkeemme vakkarikukka!

Parvekkeen kaiteella notkuvaan laatikkoon istutin erivärisiä markettoja (kai, en oikein tunnista näitä vastaavista kavereistaan) sekä murattia. Samettikukkaa ripottelin sinne tänne, niin kaupasta ostettuna kuin ystävän esikasvattamana. Myös komean violetti petunia löysi paikkansa monesta ruukusta muiden kasvien ja kukkien kaverina. Äidiltä pikkutaimina saamani mummonbalsamit seilaavat olohuoneen ikkunan ja parvekkeen väliä, vähän säiden mukaan.

Omalta esikasvatushyllyltä parvekkeelle päätyivät mustasilmäsusannan taimet, joille pienet kiipeilytuet alkoivat jo käydä ahtaaksi. Viritinkin parvekkeen kattoon naruja, joissa mustasilmäsusannat saavat kiipeillä. Samoille naruille löytänevät tiensä myös pavut sekä keijunmekko, jota etsin useammasta puutarhakaupasta, kunnes tärppäsi. Tarkoitus oli esikasvattaa sitä itse, mutta heräsin siihen liian myöhään. Nyt toivottavasti onnistun napsimaan sitten syksyn tullen keijunmerkon siemeniä itselleni talteen ensi vuodeksi.

Daalian esikasvatus tänä vuonna sen sijaan onnistui, ja niistä muutamat jätin parvekkeelle kasvamaan. Täydessä kukassa olevan daalian ostin torilta, missä ne olivat tarjouksessa. Se hyvä puoli myöhäisessä parvekkeenlaitossa oli, että kesäkukkia saa nyt edullisesti. Kierrätyskeskuksesta ostin juuri (luultavasti jonkun puutarhan poistokukkina) 24 kappaletta orvokkeja hintaan 4,95. Ne upposivat sinne tänne parveketta tuoden mukanaan mukavasti värisäpinää.

Altakasteluruukkuihin reikä ylijäämävesille

Nyt sitten kastellaan, nypitään lakastuneita kukkia, korjataan satoa ja ihastellaan silmissä vihertyvää parveketta. Erityisen innolla odotan, että köynnöstävät kasvit ja kukat tuosta muuttaisivat betonisen parvekekaton viherkatoksi.

Hyvän kosteustasapainon ylläpitoon tuli helpotusta, kun tajusin vähän tuunata valmiita altakasteluruukkuja. Ne ovat tavanneet rankkasateilla täyttyä helposti niin pahasti, että ruukuissa kasvavat taimet ovat meinanneet hukkua. Ylijäämäveden saaminen pois ruukuista on ollut vaikeaa ja rasittavaa.

Nyt hoksasin, että ruukun reunaan, juuri vesisäiliön yläpuolelle, voisi porata pari reikää. Ja kas; näin ruukuissa on edelleen vesisäiliö, josta vettä nousee kapilaarisesti kasvien ja kukkien käyttöön, mutta jos vettä on liikaa, se valuu reunan rei’istä pois.

Nyt sitten vain lempeitä kesäpäiviä, jotta sekä parvekkeen kasvit että ihmiset voivat hyvin.