Toinen vuosi palstaviljelijänä on vienyt syvemmälle viljelymaailmaan – tai enemmänkin syvemmälle viljelymaan elämään. Viime vuonna aika meni innostuneessa häseeräämisessä, mutta nyt on ehtinyt vähän miettiä, millä tavalla maataan tahtoo pitää ja viljellä.

Siksi olen alkanut hiljalleen opetella kateviljelyn alkeita. Se on toki tuttu jo ihan lapsuudessa, jossa mansikkapenkit peitettiin mustalla katekankaalla. Meidänkin pikkuisen palstamansikkamaamme penkit on tehty lapsuuteni opeilla. Nyt minua on kuitenkin alkanut kiinnostaa luonnonmukainen kateviljely, jossa penkkien katteena käytetään luonnon omia katemateriaaleja, jotka ajan kuluessa maatuvat ja maatuessaan tuottavat maaperälle ja sen eliöille ravinteita.

Kateviljely ottaa mallia luonnosta

Luonnonmukaisessa kateviljelyssä otetaan mallia luonnosta, jossa kukaan ei käy haravoimassa lehtiä tai repimässä viime kesän heinikkoja irti, vaan kaikki kasvanut aines jää niille sijoilleen. Viime vuotiset kasvustot, neulaset ja tippuneet lehdet peittävät maanpintaa ja lopulta hajoavat osaksi maaperää. Kateviljelyssä paljas kasvualusta siis peitetään samalla ajatuksella.

Sen edut ymmärtää ihan urbaanin marttailijan kaupunkilaisjärjellä. Kate suojaa maata rankkasateelta, tuulelta ja auringonpaahteelta. Näin maasta ei myöskään haihdu niin nopeasti kosteus, mikä tarkoittaa viljelijälle vähemmän kastelua. Samalla kate estää myös rikkaruohojen kasvua, mikä vähentää kitkemisen tarvetta.

Kateviljelyn edut

Pääasialliset syyni kateviljelykiinnostuksen takana ovat vähentynyt tarve kastella sekä kitkeä rikkaruohoja. Mutta niiden lisäksi kateviljely myös säilyttää kasvualustan lämmön, mikä auttaa koleissa kesäöissä ja saattaa myös pidentää kasvukautta. Maanpinnassa kasvavat kasvikset, kuten kurpitsat ja mansikat, eivät myöskään multaannu tai maan kosteudessa homehdu yhtä helposti.

Mahtava etu on myös se, että kateviljelyssä maaperän pikkuöttiäiset saavat hyvin ravinteita, joiden avulla ne jaksavat tehdä tuoretta humusta viljelijän ja kasvien iloksi. Näin myös lannoitetarve vähenee.

Luonnonmukaista katetta ilmaiseksi

Maatuva katteena voi käyttää monenlaista luonnosta löytyvää materiaalia: esimerkiksi ruohosilppua, lehtisilppua, merilevää, järviruokoa ja heinää. Kun viljelmät alkavat tuottaa satoa, kasvupenkkien katteena voi käyttää omien kasvien naatteja tai esimerkiksi raparperin lehtiä. Tätä jälkimmäistä tapaa kutsutaan myös pintakompostoinniksi.

Tehokkain kate on tuore ruohosilppu. Sen lisäksi, että sitä on monissa paikoissa runsaasti saatavilla, se on myös erityisen nannaa kasveille. Ruohosilpun kanssa kannattaa kuitenkin olla tarkkana, ettei se ole peräisin nurmikolta, jota on ruiskutettu rikkaruohomyrkyillä.

Meillä palstalla kasvaa jonkin verran villiintynyttä nurmikon tapaista, jota pidämme lyhyenä oksasaksilla. Viime kesänä haravoimme silpun kompostoriin, mutta tänä kesänä silppu kipataan kasveille katteeksi. Ruohosilppu sisältää paljon typpeä, joten sitä ei kannata laittaa kasveille enää elokuun alun jälkeen. Runsas typpi kun antaa potkua kasvukauteen, mutta haittaa kasvien sadon valmistumista ja tuleentumista, eli talveen valmistautumista.

Luonto tarjoaa muitakin katemateriaaleja kaupunkiviljelijän iloksi. Meidän palstapaikkamme on merenrannassa, ja ranta kasvaa valtoimenaan järviruokoa. Olenkin hakenut sieltä sylillisiä pitkiä ruokoja, jotka olen sitten oksasilppurilla silpunnut pienemmäksi. Siitä tuli nättiä katetta, mutta yhtä paljon ravinteita ruoko ei anna maalle kuin vaikkapa ruoho.

Hain myös palstan vieressä villinä kasvaneelta heinikkoalueelta monen monta sangollista viime vuotisia ja auringossa kuivuneita heiniä. Se tuoksui ihan lapsuuskesiltä mummilassa, kun teimme navettaa varten heinätöitä! Heiniä olisi voinut laittaa myös penkkeihin katteeksi, mutta levitin niitä sen sijaan penkkien väleihin kävelyreiteille. Näin penkkienvälit eivät mutaannu niin helposti kastellessa. Ja tietenkään rikkaruohojakaan eivät pääse kasvamaan niin paljoa – ja ovathan polut myös nätimmät heinällä peitettyinä.

Viime vuonna naapurimme keräsi Kaunissaaren-telttaretkeltämme pari kassillista kuivunutta merilevää palstansa katteeksi. Se on tummana silppuna kaunista katetta ja varmasti lannoitteena myös tehokasta, sillä luomulannoitteissa yksi aineosa on monesti merilevä.

Katetta laitetaan paksu kerros

Kateviljelyssä katetta levitetään lähteistä riippuen 5–20 senttiä. Omat kokeiluni ovat siis vielä kaukana tästä, mutta jostain aloittelijankin on lähdettävä.  Mutta pääsääntö on se, että mitä paksumpi peitto, sitä paremmin kosteus, lämpö ja muhevuus pysyy maassa.

Pro-kateviljelijät levittävät katteen ennen kylvöjä tehden katteeseen reiän kylvökohtaan päästäkseen käsiksi multaan, mutta itse odotin kunnes esimerkiksi sipulit nousivat maasta ja levitin katetta kasvien ympärille vasta sitten.

Katetta lisätään kesän aikana sitä mukaa, kun se on ehtinyt muuttua osaksi maata tai kun rikkaruohoja alkaa puskea läpi.

Kateviljelijän syksy

Syksyllä on sitten edessä syystyöt, joissa kateviljelynkin suhteen on useampia tapoja. Me teimme viime vuonna niin, että käänsimme maan noin 10 sentin syvyydeltä ja levitimme sitten päälle kotikerrostalopihasta haravoidut lehdet sekä puutarhakompostin annin.

Ajatuksenamme on kuitenkin mennä yhä enemmän no-dig -koulukunnan suuntaan, jahka savimaa siihen hiljalleen alkaa taipua. No-dig -viljelymenetelmässä maata ei nimensä mukaisesti käännetä lainkaan, jolloin maaperän eliöstä ei häiriinny muokkaamisesta ja esimerkiksi kasveille tärkeä mykorritsa, eli sienijuuri, ei kärsi ja hajoa. Mutta se onkin sitten ihan oman postauksensa arvoinen juttu se.

Kirjoituksessa taustalähteinä käytetyt kirjat:

• Satoisa Palstapuutarha, Taina Koivunen, Marttaliitto
• Kaupunkiviljely, ProAgria Keskusten liitto

Sisäinen vuodenaikakompassini on sekaisin. Kaikki sen keväiset ja kesää enteilevät kiintopisteet ovat tämän omituisen kevään aikana olleet kadoksissa, eikä se ole saanut kiinni tutuista kohdista tasatakseen aikakäsitystään.

Keväisen kaaoksen sijaan työpöydällä on ollut tyhjentynyt kalenteri. En millään voi ymmärtää, että on toukokuun viimeinen viikko, kun keho ei käy ylikierroksilla – ihan kuin se nyt olisi ennekään auttanut mahdottomaan tehtävään saada maailma valmiiksi ennen juhannuksesta alkavaa lomaa. Mutta silti syvälle minuun iskostunut suorittaja ei meinaa suoda itselleen ajatusta kesästä, jos ei ole tehnyt tarpeeksi töitä ansaitakseen sen.

Ei ole edes työsähköposteja, joissa alettaisiin jo pedata kesää, kun kukaan ei vielä tiedä syksystä. Kirjanpito muistuttaa, että pitäisi tehdä laskutus, yrittää miettiä loppuvuotta, mutta olen jumahtanut kellumaan välitilaan, jossa aika ei kulje.

Säät ovat olleet ihan yhtä hämmästyneenä kuin mielenikin. Helsingin toukokuu antoi oman tuntuman mukaan enemmän lumisateita kuin koko mennyt talvi. Lämpötilat ovat tuntuneet junnaavan paikallaan viikkotolkulla, ja ikkunalaudalla kasvavat taimet kurkottelevat kohti aurinkoa, mutta valtaosa niistä saa edelleen tyytyä pelkkään päiväulkoiluun parvekkeella.

Samana päivänä tarvitsee levittää topin paljastamalle iholle aurinkorasvaa ja kiskoa paksua villapaitaa lämmikkeeksi. Tuulensuojaisessa paikassa tulee hiki, mutta silti pyykit ovat välillä kolean päivän jäljiltä yhä illallakin kosteina pyykkinarulla. Voisi olla ihan yhtä hyvin huhtikuu.

Tänään alkoi esikoisen viimeinen kouluviikko ekaluokkalaisena, eikä se tunnu siltä. Parin kuukauden etäkoulun jälkeen näissä muutamassa viikossa ei kukaan ole saanut vielä kiinni siitä malttamattomuudesta ja vatsanpohjaa kutittavasta onnesta, että pian alkaa kesäloma. Pitäisi iloisesti vähän jo kyllästyä, sen sijaan että yhä imetään riemuissaan sisimpään kaikkea sitä, mitä etäkoulun aikana kaivattiin: kavereita, opettajan vetämiä tunteja, lukujärjestyksen säntillistä rytmiä ja koulukäytävien ikiomaa maaimaa, johon vanhemmat eivät kuulu.

Ei ole kevätjuhlaakaan, jossa me vanhemmat pääsisimme ahtautumaan liikuntasaliin nieleskelemään liikutustamme keveistä kesähelmoista, puulattialla kopisevista juhlakengistä ja suloisista esityksistä, joita tahdittaa isoista ikkunoista läikkyvä aurinko. Harrastuksetkin vain päättyivät, kevätjuhlia tai -esityksiä ei ole.

Lasten kesälenkkarit ovat sentään jo kuluneet niin nuhjuisiksi, että tietää vuodenaikojen vaihtuneen.

Mutta silti niin moni tuttu asia puuttuu. Ei ole ollut tiiviiksi rykelmäksi yhteen kokoontuvia ystäviä, joiden kanssa huumaantua kesän lähestymisestä. Ei kotipihassa vierivieressä grillin ääressä istuvia naapureita tai leikkipuistoluuhailua isoilla porukoilla. Ei pyöräretkiä kauempana asuvien ystävien luo, ei liian myöhään meneviä kesäiltoja, kun leikkejä ei malttaisi keskeyttää. Ei kesälomasuunnitelmia, eikä tukkoa junalippuja odottamassa seikkailuita.

Mieleni ei tunnista tätä, ei saa kiinni muuttuneista kesänmerkeistä.

Mutta sitten viime viikolla polkiessamme Kivinokkaan, jostain tanssi leijuen tuttu tuoksu. Keho havahtui hereille heti, sydän heitti innosta voltin ja selkää pitkin kulki kutitellen kesämuisto kuin selkäytimestä aktivoituneena. Tuomet kukkivat.

Tuomet olivat vaivihkaa muutamassa päivässä kehitelleet yllätyksen ja ryöpsäyttäneet Kivinokan ja koko Herttoniemen valkoiseen kukkaan. Tuoksu vei suoraan ja kyselemättä aikamatkalle kevätjuhliin ja alkavan kesän riemuun. Pysähdyin viikonlopun aikana hullaantuneena jokaisen kohtaamani tuomen luo. Tungin päätäni kukkiin, imin niiden tuoksua syvälle kehoon.  

Sisäinen vuodenaikakompassini haki hetken oikeaa asemaa ja naksahti sitten kesään.

Tästä se alkaa. Hyvänä, kepeänä ja erilaisena, mutta varmasti ikimuistoisena.