Kaupallinen yhteistyö: World Vision

”Pää, olkapää, peppu varpaat…” Seisoimme rivissä luokkahuoneen edessä ja elehdimme laululeikin mukana samalla kun hoilasimme tuttua litaniaa yhä kiihtyvään tahtiin. ”Silmät, korvat ja vatsaa taputa!” Pian lapsetkin oppivat, vaikka heidän äidinkielensä on kalenjin. ”Peppu, peppu!”, lapset huusivat innoissaan ja nauroivat niin että kikatus helkkyi luokkahuoneen savisissa seinissä.

Viime vuoden helmikuussa matkasin yhdessä Suomen World Visionin Sinin ja Marin sekä kollegakolmikon, Jennin, Stellan ja Jarnon, kanssa tutustumaan World Visionin kenttätyöhön Keniassa. Yksi tutustumiskohteistamme oli paikallinen koulu. Vaikka silloin korona oli jo mukana puheissa, en voinut mitenkään kuvitella, että kuten oman silloisen ekaluokkalaiseni koulu Suomessa, tuokin koulu jouduttaisiin pian sulkemaan pandemian takia.

Noina päivinä, Kenian paahtavan auringon alla ja ohjelmaa täynnä olevien päivien aikana, mielessä ei ollut tilaa muulle kuin päivän aikana koettujen ja opittujen asioiden prosessoimiseen.

Koulu, jossa vierailimme, sijaitsee laakson pohjalla. Sinne johtava mutkikas tie oli enemmänkin kuin vehreyden keskelle kulunut punahiekkainen ja kuoppainen uoma. Harvemmin siitä autolla ajetaankaan. ”Afrikan massage” Ruth nauroi ja vaihtoi jeepin isommalle vaihteelle. Ruth on oikea supermimmi: seitsemän lapsen äiti, World Visionin pitkäaikainen kenttätyöntekijä ja sellainen rallikuski, että muta roiskui ja hiekka pöllysi, kun teimme matkaa ympäri hankealueen pieniä kyliä.

Koululla me olimme odotettuja vieraita, sillä meillä oli suuri tehtävä edustaa kaikkia suomalaisia kummeja. Koulussa oli reilu vuosi takaperin 42 kummilasta, joiden kummit ovat suomalaisia. Ruth kertoi, että kummilapsille me olemme elävä todiste siitä, että jossain toisella puolella maapalloa on tosiaan joku aikuinen ystävä, joka ajattelee heitä.

Aurinko paahtoi keskeltä taivaankantta niin että sen ritinän pystyi melkein kuulla, mutta luokkahuoneiden varjossa oli viileämpää. Seinillä roikkui värikkäitä opetustauluja sekä piirroksia. Liitutaululle oli kirjoitettu lukujärjestys ja litania toisensa perään tekstejä, joista en ymmärtänyt mitään. Opettajan pöydällä kohosi läjä kirjoja, jotka oli päällystetty sanomalehtien sivuilla. Maalattialle oli aseteltu tiuhaan riviin kolhiintuneita puupulpetteja.

Luokkahuoneissa opiskeli tuolloin yhteensä 260 oppilasta, jotka olivat iältään 3–14-vuotiaita. Yhdellä luokalla oli noin 25 oppilasta, mikä on suomalaisittain normaali, mutta Keniassa pieni luokkakoko.

Maassa on kouluja, joissa 1000 oppilasta kohden saattaa olla vain 5 opettajaa, joista heistäkin yksi on vapaaehtoinen. Syrjäseuduille on hankala saada opettajia, sillä koulutetut ihmiset eivät tahdo alueelle, jossa ei ole saatavilla puhdasta vettä ja sähköä. Vierailemassamme koulussa kaksi suurta vesitankkia nojasi koulurakennuksen kylkeen, mutta sähköjä en muista nähneeni. Sen sijaan hieman kauempana kahdesta peltikattoisesta koulurakennuksesta kohosi jotain, mitä vieraille tahdottiin esitellä:

Peltikatto ja neljä toisistaan seinillä erotettua koppia, joista jokaisen betonilattiassa on reikä. Vessan rakentaminen oli vielä kesken, mutta sen saaminen koululle on iso juttu. Etenkin tyttöjen koulunkäyntiin turvallisella mahdollisuudella käydä vessassa on jättimäinen merkitys. Nelikoppisen vessan rakennuskustannukset ovat 500 euroa, mutta vähemmän fiinin pikkulan saa halvemmallakin. Työvoima ei maksa paljon, mutta rakennusmateriaalit ovat tyyriitä.

Tätä koulun vessaa rakennettiin suomalaisen kummin yksittäislahjoituksin turvin, ja se on konkreettinen ja laajasti vaikuttava esimerkki siitä, miten lahjoitusvaroja käytetään. Mutta Suomen World Vision ohjaa myös kummimaksuja juuri tällaisiin koko yhteisön etua ajaviin asioihin, kuten vessojen rakentamiseen tai siihen, että tyttöjä opetetaan valmistamaan kestositeitä. Moni tyttö kun joutuu jäämään koulusta pois kuukautisten takia.

Keniassa valtiolla on ilmainen peruskoulutuksen takaava koulutusohjelma, mutta kouluvierailulla koulun henkilökunta kyseli ihmeissään suomalaisesta koulutusjärjestelmästä. Ai että koulusta saa kirjatkin ilmaiseksi! Eikä tarvitse ostaa koulupukua! Toden tottako kouluilla on käytössään tietokoneita? Ja yliopisto-opinnotkin ovat ilmaisia! Ja on oppivelvollisuus! Opettajat nauroivat ja pudistelivat epäuskoisina päitään.

Keniassa perusopetuksen ilmaisuudesta huolimatta moni lapsi ei silti käy koulua. Tähän ongelmaan World Vision pyrkii vaikuttamaan esimerkiksi tukemalla opetusvälineiden ja -materiaalien hankkimista kouluihin ja oppilaille. World Vision on myös mukana kehittämässä opettajien pedagogisia taitoja toimia ihan kaikenlaisten lasten kanssa, myös vammaisten. Kummilasten koulunkäyntiä myös seurataan tasaisin väliajoin, ja vanhempia kannustetaan tukemaan lastensa opiskelua.

Jättimäisissä kouluissa tilanne ei ole yhtä hyvä. Moni kenialaislapsi on saattanut käydä kahdeksankin vuotta koulua, mutta ei silti osaa lukea tai kirjoittaa. Korona on pahentanut tilannetta entisestään. Maailmanpankin ja Unescon yhteisraportin mukaan pandemiasta johtuvat koulusulut tulevat johtamaan siihen, että matalan ja keskitulotason maissa 63 prosenttia 10-vuotiaista ei pysty lukemaan yksinkertaista ja ikätasolleen soveltuvaa tekstiä. Luku oli huono, 53 prosenttia, jo ennen pandemiaa, mutta arvioitu 10 prosentin pompsahdus vuodessa kuulostaa hurjalta.

Sillä kun ei osaa lukea, ei voi oppia. Ja kun ei voi oppia, on hankala laajentaa ymmärrystään ja osaamistaan. Ja silloin on taas hankala, jos ei mahdoton, päästä ylös köyhyysloukusta. Sillä aikaa, kun minä tuskailin Suomessa etäkoulun kanssa, Unicefin mukaan yli 168 miljoonaa lasta ei ole päässyt lainkaan kouluun koronaepidemian ensimmäisen vuoden aikana. Siis yli vuoteen. Uhkana onkin, että moni lapsista ei noin pitkän tauon jälkeen enää palaa kouluun ollenkaan.

Meidän perheemme kummilapset eivät hekään ole käsittääkseni päässeet kouluun kuluneen vuoden aikana. Mutta onneksi koulusulkujen aikana World Vision on toimittanut lapsille etäopiskelua tukevia materiaalipaketteja ja neuvonut lasten vanhempia, kuinka tukea lasten opiskelua kotona.

Toivon toden totta, että ihan jokaisessa maailman kolkassa opetus pian palaisi normaaliksi. Oppiminen on jokaisen lapsen oikeus.

Kun kenialaisen laakson pohjalla olevassa koulussa seuraavaksi palataan normaaliin arkeen, koulu alkaa jämptisti kahdeksalta. Päivän aikana opiskellaan matematiikkaa, kieliä, uskontoa ja luonnontieteitä. Pienempien päivä loppuu kello 14 ja vanhempien kello 15. Sen jälkeen on vielä vapaaehtoisia aineita, kuten musiikkia, käsitöitä ja taideaineita.

Koulupäivän päätyttyä reppuselkäiset lapset purkautuvat ulos luokkahuoneista ja nauru sekä hälinä täyttää koulupihan. Juuri kuten kuuluukin, ihan jokaisen laakson ja kukkulan koulussa, ympäri maailman.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Olen muutaman viikon ajan pitänyt lenkkipolulla silmällä suojaisaa metsänlaitaa. Vuodet ovat opettaneet, että siihen nousevat lähiseutujen ensimmäiset nokkoset.

Muutos tapahtui muutamassa päivässä. Kun edellisellä lenkillä metsänlaitaa peittivät vielä ritisevät lumikinokset, seuraavan kerran ohi pinkoessa maa oli tullut näkyviin. Kiljahdin riemusta, kun huomasin ensimmäiset ruttuiset nuput, jotka ihan räiskyen valuivat tummanvihreää. Ja kun silmät oppivat näkemään, yhtäkkiä huomasin joka puolella ympärilläni pienen pieniä nokkosen alkuja.

Pääsiäisenä teinkin lasten kanssa pyöräilyreissun nokkosapajille. Metsäpolut velloivat märkinä, varjoisissa paikoissa loska loiskui polviin asti ja teiden hiekkakin tuntui pienien pyörien alla upottavalta. Yhtä alkoi kiukuttaa, siitä sitten seuraavaa ja lopulta kolmattakin. Mutta pääsimme perille; tieto reppuun pakatuista eväistä ja kaakaosta auttoi jaksamaan.

Tunsin onnellisena kieppuvaa mielihyvää, kun matkan kiukut unohtuivat ja lapsetkin tempaantuivat innoissaan poimivat nokkosia: että heillekin tämä on jo yksi vuodenkiertoa rytmittävä merkkipaalu. Konkreettinen asia, josta tietää, että kasvukausi on pian ryöpsähtämässä valloilleen. Hellin toivetta siitä, että nämä ovat niitä lapsuusmuistoihin painuvia kuvajaisia, asioita ja hetkiä, joita he tulevat vaalimaan minun jälkeenikin.

Vaikka nokkoset olivat vasta ihan nykeröitä, saimme nopeasti poimittua pienen korin puolilleen. Mietin paraikaa lukemaani Katrina-kirjaa, jossa eletään aikaa ihan vain muutaman sukupolven takaa, ja sitä, miten eri tavalla tärkeää kevään alku silloin oli, etenkin köyhissä torppariperheissä. Kasvukauden alun lisäksi se oli merkki siitä, että ylipäätään selvittiin olemattomien ruokavarastojen kanssa talvesta hengissä.

Totaalisen eri mittakaavassa, mutta jotain muinaista onnea tuntien, talletin tämän kasvukauden ensimmäisestä sadosta osan pakkaseen: puoli litraa nokkosia. Lopuista nokkosista paistoin läjän nokkoslettuja, joiden päälle kaivoin pakkasesta mustikoita. Kahdesta pakastimesta toinen on enää päällä, ja sielläkin alkaa olla tyhjää. Itse poimittuja marjoja ei ole enää ollut pariin viikkoon jäljellä, ja sieniäkin on enää muutama hassu pussukka.

Mutta tästä se taas alkaa; metsien, piennarten, pihojen, parvekkeiden ja palstojen satokausi. Ihan pian saa hakea hyötykasvukuivurin talvilevoiltaan hurisemaan keittiönurkkaan, ja ennen kuin huomaankaan, molemmat pakastimet saa taas napsauttaa päälle.