*-merkitty kirja saatu arvostelukappaleena

Sivukaupalla terveisiä viime vuoden puolelta, eli vihdoin ajastuskoosteet marraskuussa lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista! Tämä olikin herkullinen lukukuukausi hyvin erilaisine lukuelämyksineen.

Marraskuun seitsemän kirjan joukkoon mahtuu (miehisen) katseen valtaa pohtiva esseekokoelma, Lapin sodan aikoihin sijoittuva herkkä ja sisuisen roisi romaani, vaivaannuttavan boomer mutta aikatallenteena erinomainen autofiktio, vietnamilais-amerikkalaisen runoilijan rankka mutta lyyrinen romaani, ilmastokatastrofin ja poliittisen ahdistuksen keskellä elävistä kertova fiktiivinen kirja, luokkayhteiskuntaa sekä rasismia ja niiden luomaa yksinäisyyttä pohtiva tarina ja lopuksi vielä viihdekirja, joka oli lajissaan niin hyvä, että se rikkoi yli vuosikymmenen kestäneen viihdekirjalukujumini.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty (Teos 2020)

Anu Silfverberg on rakastanut elokuvia ja televisiota koko elämänsä, oppinut niistä (ja kirjoista) kaiken. Vähitellen rakastetun olemisen tapa alkoi kuitenkin vaivata. Se, miten rakastettu katsoi naisia, näki heidät jonain muuna kuin ihmisinä. Ruumiina, raollaan olevina huulina, panopuina, seinäkoristeina, paljaina kiemurtelevina ihoina, perseinä, huorina.

Sinut on nähty -esseekokoelmassaan Silfverberg pohtii katseen valtaa. Sitä miten ja kenen silmin maailmaa katsotaan ja esitetään. Teksteissä yhdistyy henkilökohtaisuus ja yhteiskunnallisuus, ja Silfverbergin lauseet ovat pakahduttavan avoimia, viisaita ja ymmärrystä hakevia. Ja vihaisia sekä pettyneitä, syystäkin.

Bechdelin testi on tunnetuin tapa tarkistaa, onko naisella elokuvassa rooli ihmisenä. Elokuva läpäisee testin, jos siinä on kaksi naista, jotka puhuvat keskenään muusta kuin miehistä. Tutkimusten mukaan yli puolet elokuvista reputtaa testin, jos käsikirjoitustiimissä on pelkkiä miehiä. Jo yhden naisen mukaan tulemisella on merkitystä. 

Itse katson (nykyisellään) hävettävän vähän elokuvia, enkä tunne kaikkia esseissä käsiteltäviä elokuvia tai televisiosarjoja. Mutta tunnen kyllä sen havahtumisen, miten yhtäkkiä ymmärrän, miten viime vuosina me too -heräämisen myötä olen alkanut kyseenalaistaa normaalina pitämiäni asioita. Miksi Lumikin tehtävä on huusholleerata seitsemän äijänkäppänän käydessä töissä? Miksi elokuvaohjaajista suurin osa on miehiä? Miksi isänpäivälahjamainoksiin nostetaan vain miesten kirjoittamia kirjoja? Miksi on chiclittiä, mutta ei dicklittiä?

Hesarin taannoisessa haastattelussa Silfverberg totesikin näin:

”Kirjallisuudessa on puhuttu hyvästä lukijuudesta. Harvemmin puhutaan vastaavasti aktiivisesta katsomisesta elokuvien kohdalla. Myös katsojuus voi muuttua oman tietoisen etsimisen ja uudelleen katsomisen kautta.”

Rosa Liksom: Väylä (Like 2021)

Rosa Liksomin Väylä-romaani osoitti vääräksi luuloni siitä, että en pysty nauttimaan murteella kirjoitettuja teoksia.

Olen yrittänyt, puolittain sivistyksen ja puolittain jääräpäisyyteni takia, lukea Tuntematonta sotilasta useita kertoja. Mutta en ymmärrä sivuilla poukkoilevista murteista mitään, ja lauseita sekoittaa vielä sotakieli, joka on itselleni vierasta sekin. Jopa oma kotimurteeni, Pohjanmaan murre, tarvitsee välillä kirjoihin sisään nakutettuna ääneen lukemista, jotta ymmärrän sen.

Ääneen lausuttuna muutkin murteet muuttuvat ymmärrettävämmiksi, minkä tajusin kuunnellessani äänikirjana Tornionjokilaakson murteella, meänkielellä, minä-muodossa kirjoitettua Väylää. Äänikirjan lukija Anna Saksman saa murteen helkkymään kauniina korvissani, ja tovin totuttelun jälkeen kieli ja siinä samalla kirja vie mukanaan. Saksman on lukenut Pohjanmaan murteellakin kirjoja niin autenttisesti, että luulin hänen olevan lakeuksilta kotoisin, mutta kun nyt päädyin googlettamaan asiaa, en löytänyt siihen varmuutta.

Mutta Väylä! Miten upea, herkkä ja samalla sisuisen roisi romaani. Kirjan päähenkilö on teini-ikäinen tyttö, joka pakenee vuonna 1944 yhdessä kymmenien tuhansien muiden lappilaisten kanssa kotiseuduiltaan sodan tieltä. Lähdön kaaoksessa tytön perhe on hajonnut, mutta hänellä on mukanaan perheen lypsykarja, jota hän johdattaa kanssaan turvaan Väylän toiselle puolelle, joen takana olevaan Ruotsiin.

Pakomatka kestää syksystä syksyyn, läpi jalat kipunoimaan saavien vaellusten, pakolaisleirien ja vuoden, jonka aikana tyttö varttuu ja kasvaa, pakonkin edessä. Kasvutarinan lisäksi kirja on kertomus pakolaisuudesta ja luonnosta. Liksomin kuvaus lehmien ja kertojan välisestä suhteesta lämmittää, tuntuu tutun turvalliselta muistolta menneestä. Kun kertoja painaa poskensa lehmää vasten, minäkin tunnen karvojen karheuden ja ison eläimen heinäisen hengityksen poskellani. 

Anja Snellman: Kaikki minun isäni (WSOY 2021)

Snellmanin autofiktiivinen romaani tuntuu alkuun boomerin vaivaannuttavalta tilitykseltä siitä, miten maailma on muuttunut ihan käsittämättömäksi. Miten mitään ei voi enää sanoa, miten kaikkeen pitäisi olla omakohtainen kokemus, että sitä voisi käsitellä taiteessa. Mietin, olisinko kokenut toisin, jos kirja olisi ollut nuoremman kirjoittajan tekemä. Olisiko silloin tunkkaisuuden tilalle leyhähtänyt jotain raikasta, olisinko kokenut kirjan radikaalina puheenavauksena? Entä jos kirjoittaja olisikin ollut mies(oletettu)?

Mutta alun hämmennyksen jälkeen – ja kun Snellman oli kirjassaan jo ennustanut minun lukijana kokemani ajatukset – aloin osittain ymmärtää hänen manifestiaan. Ennen kaikkea näen kirjan tärkeyden ja rohkeuden tässä ajassa, jota todentotta leimaa vastakkainasettelu ja varovaisuus, joihin kumpaiseenkin itsekin olen kirjoittajana kompuroinut.

Tähän aikatallenteeseen on varmasti mielenkiintoista palata myöhemmin.

Snellmanin kirjan läpi kulkee isäsuhde ja isän alkoholismi sekä evakkous, jonka vaikutukset heijastuvat seuraavaankin sukupolveen. Isän alkoholismin kuvaus tuntui itselleni kuvottavalta, monelle varmasti kipeältä, mutta tarpeelliselta vertaustuelta. Kuten kirjan nimi kertoo, Snellman käsittelee kirjassa muitakin elämänsä (mies)henkilöitä, joista hän etsii isää.

Ajankohtaisinta on Snellmanin kuvaus siitä, miten revityltä tuntuu, kun ystävä muuttuu muiden silmissä, ehkä omissakin, hyväksikäyttäjäksi. Me too saa katsomaan omia muistojaan uusiksi, vaikka ei olisikaan halua nähdä niitä eri tavoin, kyseenalaistaa ja liata hyviä muistoja.

Vaikka kirja on autofiktiivinen, sitä ei ole kirjoitettu minä-muodossa, vaan ulkopuolelta itselleen asioita kertoen. Se tuo tekstiin lisää painavuutta, koetun elämän viisautta ja toteavuutta.

Olen lukenut tätä aikaisemmin Snellmanilta vain hänen esikoisensa Sonja O. kävi täällä, joka teki vaikutuksen. Sieltä jäin kaipaamaan sanankäyttöä, jossa lauseita tekee mieli nuolla ja imeskellä.

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S 2021)

Tiedättekö, miten joitakin kirjoja säästää tiettyihin tilanteisiin? Joululomalle, pitkälle junamatkalle, laiturinnokkaan. Tämän kirjan luin ihan sattumalta juuri oikeissa olosuhteissa: kesämajamme talvisessa hiljaisuudessa.

Vietnamilais-amerikkalaisen runoilija Ocean Vuongin ensimmäinen romaani Lyhyt maallinen loistomme on rankka, surullinen, ahdistava ja silti kieleltään kevyen kaunis. Tekstin lyyrisyydessä on aistittavissa runollisuus.

Romaani on Pikkukoiraksi kutsutun nuoren miehen kirje äidilleen, joka ei osaa lukea. Teksti repeää liitoksistaan lentoon, laajenee muistoja häpeilemättä tallentavaksi testamentiksi. Se kertoo elämästä kahden kulttuurin välissä, Vietnamin ja Yhdysvaltojen, sodan ja rauhan. Isoäiti on sodan traumatisoima, äiti on yhdysvaltalaisen sotilaan jälkeläinen ja Pikkukoira lapsena perheensä kanssa Yhdysvaltoihin muuttanut.

Tekstissä käsitellään rankkoja aiheita: ylisukupolvisia traumoja, isän kaipuuta, opioidiriippuvuutta, rasismia ja mielenterveysongelmia. Sisäistetty homofobia repii minuutta, kun Pikkukoira rakastuu kesätöissä tupakkafarmilla Trevoriin. Suhde heijastelee kolonialistista mallia, mutta rakkaus ei sitä näe tai siitä välitä.

Jotkut Vuongin lauseet kiitivät ohitseni liian monimutkaisina, mutta senkin sieti, kun teksti kulki kauniina. En ymmärtänyt kaikkea, mutta pystyin silti nauttimaan.

Pidän ajatuksesta, että Vuong haastattelujen mukaan kirjoittaa tekstiensä ensimmäiset versiot käsin. Näin teksti ei kiirehdi eteenpäin liian nopeasti, vaan ajatus ehtii seurata kynää, ja tekstin parissa ehtii viettää enemmän aikaa.

Hitaasti käsin kirjoittaen syntynyt romaani tuntui oikealta lukea takkatulen lämmittäessä pienen pientä mökkiä, kynttilän antaessa ainoan valon.

Jenny Offill: Ilmastoja (Gummerus 2020)

Kirjastonhoitajana työskentelevä yhdysvaltalainen Lizzie elää valmistautuen maapalloa vääjäämättä pian kohtaavaan tuhoon. Hän opettelee nettisivustoilta keinoja, joilla selvitä kun yhteiskunta ympärillä romahtaa: tonnikalapurkista voi valmistaa syötävän öljylampun ja paidan sekä syljen avulla voi kalastaa. Puolisonsa kanssa hän etsii paikkaa, johon muuttaa ennen kuin maailma tulvii.

Kivuliainta on pohtia, miten valmistella omaa lasta tulevaan. Miten luoda mahdollisuudet elämään elinkelvottoman keskelle, mitä taitoja opettaa pienelle?

Ilmastokatastrofin ja poliittisen ahdistuksen keskellä Lizzie ottaa harteilleen vielä muidenkin murheita. Kun Lizzie ottaa hoitaakseen vanhan tuttavansa supersuositun ilmastonmuutosaiheisen podcastin kuulijakysymyksiin vastaamisen, tulee maailmanlopun paino kestämättömäksi.

Vaikka aihe on vakava ja jokainen varmasti tuntee osan sen ahdistuksesta harteillaan (muuten tuskin sitä edes lukisi), teksti on kuitenkin eriskummallisen kepeä, jopa vitsikäs. Se ei luo uhkakuvia, vaan on toteava. Näin asiat nyt ovat ja nyt toimitaan sitä mukaa.

Kirja on lyhyitä katkelmia tapahtumista ja ajatuksista sieltä täältä. Sirpaleisuuden takia en meinaa saada tarinasta kiinni. Ehkä se on tarkoituskin, alleviivaus siitä, miten sekavaa ja hallitsematonta elämä ilmastokatastrofin keskellä on.

Raven Leilani: Kiilto (Otava 2021)

Äh, taas yksi tällainen kirja, mietin usean kymmenen sivun verran. Nuori nainen, joka on töissä jollain romaaniseksikkäällä alalla ja on töidensä lisäksi sekaisin itsensä ja miessuhteidensa kanssa – miten sataan kertaan luettua ja arvattavan tylsää! Onneksi kirjasta kuulemani kehut saivat jatkamaan, sillä lopulta kirja haarautui poluille, joita en osannut nähdä tulevaksi ja jotka jäivät kaikumaan mieleen pitkäksi aikaa kirjan loppumisen jälkeen.

23-vuotias Edie asuu New Yorkissa torakoita vilisevässä kimppakämpässä ja työskentelee kirjakustantamon lastenkirjapuolella, vaikka oikeasti haluaisi olla kuvataiteilija. Töissä hän on ainoita ruskeita työntekijöitä ja hänen tapailemansa deitti, avoimessa suhteessa aviopuolisonsa kanssa oleva valkoinen mies, tuntuu olevan Ediestä häiritsevän kiinnostunut enemmänkin hänen ihonvärinsä kuin Edien itsensä perusteella.

Erinäisten sattumusten kautta Edie päätyy majailemaan tapailemansa miehen jättimäiseen kotiin, jossa hän saa ylläpidon tekemiään kotitöitä vastaan. Saman katon alla asuu myös miehen pedantti vaimo sekä pariskunnan ruskea adoptiotytär. Tämän enempää en tahdo juonta paljastaa, että se onnistuisi yllättämään muitakin kuin minut.

Kirja kertoo yksinäisyydestä ja miten kammottavalla tavalla se saa ihmisen kohtelemaan itse itseään. Tarina tuo alleviivaamatta, näyttämällä, esiin ihmisten eloa heittelevän rasismin ja etuoikeutettujen hallitseman luokkayhteiskunnan.

Kiilto ei ole parhaita lukemiani kirjoja, mutta häiritsevimpiä kyllä. Vaikka en pysty samaistumaan Edieen, Raven Leilani kirjoittaa hänet niin todeksi, että valkoisena keskiluokkaisena perheenäitinäkin tunnen hänen ulkopuolisuutensa –  vaikka en osaakaan sanoa, onko lauseissa löyhkäävä ahdistus peräisin minusta vai Ediestä.

Joanna Bolouri: Paras aika vuodesta (WSOY 2021)*

Myönnän, että en olisi ikimaailmassa tarttunut tähän kirjaan, jos se ei olisi ollut Lönkan lukupiirin kirjana. Pelkkä kansi tuo jo vähän oksennusta suuhun, ja takakannen perusteella voi jo ennustaa kirjan juonen.

Samassa on myönnettävä se, että ärsyynnyn välissä siitä, mikä kirjasnobi minusta on tullut. Tykkäsin joskus kymmenen vuotta sitten lukea viihdekirjoja, ihan vain nautiskellen, viihtyäkseni. Teoriani mukaan muutos tapahtui, kun minusta tuli äiti ja oman aikani arvo kasvoi eksponentiaalisesti. Yhtäkkiä tahdoin jokaisen kirjan antavan jotain muutkin kuin vain mukavaa ajankulua. Viihdekirjat alkoivat tuntua hutulta, johon en tahdo kuluttaa aikaani.

Paras aika vuodesta -kirjan ensimmäisellä sivulla jotain sisälläni kuitenkin liikahti. Hetkonen, tässähän on jotain taidokasta. Ensimmäisen kappaleen aikana olin nauraatyrskähdellyt ääneen, mitä ei tapahdu lukiessa koskaan (ei ainakaan sen jälkeen, kun lopetin viihdekirjallisuuden lukemisen).

Lontoossa asuva Emily on seurustellut jo kahdeksan kuukauden ajan elämänsä miehen, Robertin, kanssa. Vihdoin hän voisi viedä jouluksi kotiin Skotlantiin poikaystävän, ja perheen naljailut ikisinkkuudesta loppuvat! Juuri ennen joulua Robert kuitenkin osoittautuu mulkeroksi ja Emilyn sydän särkyy. Lohtukännit vedettyään Emily tulee jotenkin palkanneeksi naapurin ärsyttävän ja vaihtuvien naisten kanssa äänekkäästi sekstailevan Evanin esittämään Roberttia perheelleen.

Juu, lopputuloksen voi arvata, mutta sinne pääsyä edeltävää kirjallista nautintoa ei!

Vaikka en ole lukenut englantilaista alkuperäisteosta, väitän suomennoksen tavoittavan Bolourin alkuperäisen tekstin mainosti. Monesti käännökset kun maistuvat siltä kuin eilen valmistettu ruoka olisi heitetty mikroon. Uudella kierroksella mausta katoaa vivahteita. Tämä kirja sen sijaan maistuu tuoreelta, ja välillä tekisi mieli kysyä suomentajalta, mistä raaka-aineista sanat on valmistettu, mitä kirjailijan reseptissä on lukenut.

Monet kertovat kärsivänsä silloin tällöin lukujumista. Tämä kirja tuntui aukaisevan vuosia kestäneen viihdekirjallisuuslukujumini. Lisää tällaista!

Jaa

Siitä tietää pikkulapsivuosien kuluneen, kun koko perheen joululomasta selviää vain yhdellä hermoromahduksella. Pakkaaminen koitui näemmä edelleen hermojeni kohtaloksi (repullinen superrrrtärkeitä pehmoleluja hävitettynä ympäri isoa omakotitaloa ja pian lähtevä juna liittyvät), mutta noin muuten en ikävöinyt arkea tai toivonut koulujen alkavan taas pian.

Elämä ei ole enää niin tiivistyneen intensiivistä, vaan siinä on kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti tilaa hengittää.

Niinpä aika lipui siihen viikonpäivistä röyhkeästi piittaamattomaan ja autuaaseen välitilaan, jossa päiväohjelma rakentuu ulkoilun, syömisen ja sanomisen ympärille.

Joulu oli hyvä. Erilainen. Huojentavan rento. Pysyimme terveinä, ja sain yhdeksi päiväksi sisarusparveni kokoon puoleentoista vuoden tauon jälkeen. Lapset tapasivat serkkunsa ensimmäistä kertaa, ja minä nuuskuttelin haikean onnellisena vauvan niskaa. Saimme puusaunan hormin vetämään, ja juoksimme ihot löylyistä höyryten ulos tekemään lumienkeleitä. Aamuisin heräsin riisipuuron tuoksuun ja iltaisin nukahdin neulepuikkojen kilkatukseen.

Vaasaan satoi ennätysmäärä lunta, ja kinoksittain kertyvien untuvaisten hiutaleiden keskellä olo oli kuin lumisadepallossa. Me sisällä kuplassa, muun maailman ulottumattomissa.

Eniten pidän joulussa tunnelmasta, jolle ei ole nimeä, mutta johon kuuluu tavoitteeton ja aikatauluton yhdessä oleilu ja puuhastelu. Se, miten kaikki hakeutuvat takkatulen tai kuusen ääreen; yhdellä kädessä kirja, toisella kitara, kolmannen sylissä kissa. Ollakseen yhdessä, silloinkin kun on itsekseen.

Vuoden vaihtuessa levitimme kotonamme Helsingissä pukkijalkojen päälle ison pöytälevyn, teimme ystävien kanssa jotakuinkin 150 gyosa-nyyttiä ja valvoimme koko porukka – myös minä! – yli puolenyön. Siinä pyödän ympärillä loikoessamme yritimme miettiä mennyttä vuotta, mutta se tuntui jotenkin hähmäiseltä tiivistettäväksi.

Minulle loput ja alut ovat tärkeitä, pisteitä, merkkipaaluja ja ponnistuslautoja. Mutta nyt kaikki on ollut niin epämääräistä, niin moni asia on levällään ja kesken, että lopulta vuoden 2021 saldoina pystyimme puhumaan vain lukemistamme ja kuuntelemistamme kirjoista. Niillä on sentään ollut selkeä alku ja loppu.

Vielä loppiaisenakin pidin kiinni menneestä, loppuvuoden käpertyvästä pimeydestä. Tuntui, että en ollut ehtinyt viipyillä kaamoksen alla tarpeekseni, kaikki ilokoiva eteenpäin kurkottelu tuntui vielä vieraalta. Niin, todellakin: huomasin, että en ollut saanut tarpeeksi, saati saanut tarpeekseni pimeydestä. Silmät aristelivat valoa, nahanluonti oli vielä kesken.

Katsellessani kuusen jättämää tyhjyyttä olohuoneessamme, huomasin kaipaavani jotain loppiaisperinnettä. Kuusenvalojen rituaalimainen sammuttaminen ja koristeiden pois siivoaminen eivät riitä. Esimerkiksi Ranskassa leivotaan loppiaiskakku, eikä tunnu yhtään pöllömmältä ajatukselta koittaa adaptoida jotain samanlaista omiin loppiaisperinteisiin.

Ehkä joulusta luopumisen lisäksi tahtoisin loppiaisena toivottaa jotain tervetulleeksi. Pidentyvät päivät, valoisat hanget, tammikuun raikkauden. Eräs IG-seuraajani kertoi, että heillä on tapana loppiaisena tanssia aurinkotanssi. Valo läikkyi olohuoneemme puhkijuostulla parketilla ja ajatus hymyilytti. Ehkä ensi vuonna tanssimme mekin.

Nyt pelkkä ajatusleikki riitti, vaikutus tuli vain vähän viiveellä. Muutaman päivän kuluttua loppiaisesta huomasin himoitsevani kaikkea freesiä: värikylläistä ruokaa, hiihtolenkkejä valoisaan aikaan ja vaatekaappini heleimpiä värejä. Poltin vihreän ja punaisen kynttilän loppuun, vaihdoin tilalle hennon liilan ja utuisen vaaleanpunaisen. Haaveilin pastellisävyisestä tulppaanikimpusta ja maskittomasta elosta pinkillä huulipunalla.

Olokin on freesi; koteloitumisvaiheen jälkeen tämän vuoden siivet ovat muodostuneet valmiiksi. Luotan, että ne kantavat minut, vaikka sen lisäksi en uskalla isoja haaveita vuoden 2022 kannateltavaksi vielä laittaa. Mutta toiveen voin esittää: parit onnelliset loput ja kourallinen hyvää lupailevia aloituksia.

Jaa