Eilen illalla Pohjanmaalta tuli suruviesti. Pekko-kissa on kuollut. Meidän erikoiskattien erikoiskatti, irvikissan sukulaissielu ja rasittavan ihana Pekko-Pekkolainen.

Pekko muutti vuonna 2007 löytöeläintalosta meille; minun, puolison ja sittemmin kuolleen Alma-kissan luo Turkuun. Mörököllin näköinen ja eläinlääkärin noin 2-vuotiaaksi arvioima kissa ei ollut kelvannut kenellekään ja oli ollut löytöeläintalolla pitkään. Mutta meidän sydämemme Pekko sulatti olemalla mitään häpeilemättä oma sekoboltsi itsensä.

Pekko oli kissa sieluaan myöten, eli teki just mitä itseä huvitti ja silloin kun itseä huvitti. Se söi kaikki kasvit sekä johdot, karkaili testaamaan akrobatiataitojaan kerrostalon parvekkeelle ja kuopi hissanhiekkaa sellaisella voimalla, että sitä lensi aina huoneen toiseen peränukkaan asti. Kerran se onnistui tunkemaan itsensä jumiin vuokrakodin kiinteiden keittiökalusteiden taakse niin että osa kalusteista piti hajottaa. Eräänä jouluna sen häntäkarvat paloivat.

Tiedättehän, vähän kuin kaksi ihan erilaista lasta samassa perheessä. Toinen on se rauhallinen sekä harkitsevainen ja toinen sitten se, jolle sattuu ja tapahtuu.

Rakkaudessaan Pekko oli ylitsevuotavainen. Se kiehnäsi, nyhjäsi, puski ja antoi kielellä suukkoja. Kai emostaan liian aikaisin eroon joutuneena se ei ollut ehtinyt opetella vienoa kehräystä, vaan Pekon kehräys röhisi, pörisi ja röyhtäili kuin potkurikoneen nielaissut possu. Se tykkäsi olla sylissä, makoilla siinä vatsa kohden taivasta kuin vauva. Ja kun sylissä oleminen ei enää kiinnostanut, se veti varoittamatta itsensä liito-oravaksi, säntäsi salamana juoksuun ja raapi siinä touhussaan minunkin käsiini ikuisia arpia.

Olimme ajatelleet, että Alma saisi siitä kaverin, ja niin osittain kävikin. Mutta enemmän Alma sai turpiinsa, kun Pekko ainakin pari kertaa viikossa sai yhtäkkiä hepulin ja myllytti turhautumisensa kissakämppikseensä. Hulppeassa 4 h + k -opiskelijakodissamme tilaa vielä riitti, mutta kun muutimme Helsinkiin kaksioon ja sitten toiseen kaksioon, oli välillä hankalaa saada luotua Almalle turvaisa olo kotonaan.

Pekkoakin entisestään pienentynyt reviiri selkeästi ahdisti ja se sai etenkin keväisin sekoilukohtauksia ja hyppi kirjaimellisesti pitkin seiniä mouruten niin että talon kivijalka vavahteli – vaikka oli leikattu kolli.

Villikissaelämässään kulkemaan tottunut Pekko ei oikein koskaan sopeutunut kaupunkielämään – eikä Alma elämään Pekon kanssa. Koska mahdollista oli, päätimme kokeilla, mitä Pekko sanoisi maalaiskissan elämästä Pohjanmaalla. Vanhempieni kotitalo oli sille tuttu, sillä kissat kulkivat aina mukana siellä käydessämme. Kerran Pekko jäi sinne vierailujen väliseksi ajaksi hoitoon, testiksi.

Pekko otti uuden elämäntilanteen haltuun samanlaisella lungilla varmuudella kuin Pekko vain. Alkuun se ramppasi sisään ja ulos kuin ei olisi osannut päättää, mikä on kaikista ihaninta vai että onko juuri valinnanvapaus se ihanin. Se oppi vetämään ulko-ovessa olevan kolkuttimen narusta ilmoittaakseen, että nyt pitäisi päästä sisään.

Pian sen reviiri laajeni ja se alkoi metsästää: hiiriä, myyriä, jättimäisiä rottiakin. Se kulki onnellisena ja tassut vapaina omia polkujaan. Kun me tulimme käymään, se oli ihan että, no hei tyypit, tulkaas tsekkaamaan mun uudet huudit. Vanhempieni mansikkatilan asiakkaitakin se opasti pelloilla häntä pystyssä, täysin tietoisena omasta erinomaisesta ihanuudestaan.

Maalaiselämä toi Pekon eloon myös saunan. Aina kun sauna lämmitettiin, pian lauteilla oli myös Pekko, koivet autuaan levällään joka suuntaan. Takkatulen lämmössäkin oli ihana loikoilla. Se oppi avaamaan jääkaapin oven ja juomaan hanasta tai pöydälle jääneestä vesikannusta, jos siihen suinkin vain mahtui pää.

Väliaikakokeilu jäi pysyväksi ja löytökissa Turusta muutti Vähänkyrön Järvenkylään.

Viime vuosina Pekosta alkoi nähdä ikääntymisen. Nenänpieliin ilmestyi harmaata, kiiltävän paksu turkki alkoi hompsuuntua ja tuli kaikenlaista vanhuuden vaivaa. Sinällään tieto Pekon kuolemasta ei siis tullut yllätyksenä. 16-vuoden ikä on komea kissalle, jonka elämä alkaa villikissana ja päättyy isojen kaupunkien koluamisen jälkeen maalaiskissaksi.

Surun ja ikävän rinnalla onkin ollut heti myös kiitollisuus ja nauru, jonka Pekon metkujen muistelu saa aikaan.

Hyvästi höppänä huuhkajakorvainen batman-kissa Peksi.

Elokuun alussa jätettiin kodin seinät kaatuilemaan ihan keskenään ja hurautettiin lasten kanssa kolmistaan ensin junan ja sitten pyörien kyydissä telttailemaan. Onneksi, oli nimittäin yksi kesän kivoimmista reissuista.

Retkikohteeksi valikoitui Hyvinkään Piilolammi, jonka olin joskus merkinnyt muistiin retkipaikkana, jonne pääsee Helsingistä ilman autoa. Hyvinkään juna-asemalta kun on 10 kilometriä Piilolammille – matka, jonka voisi taittaa taksilla. Kesän pyörä- ja festariretki Hailaluodossa oli kuitenkin tuonut itselleni varmuutta pyöräilyn ja telttailun yhdistämiseen, minkä lisäksi se jätti janon kokea samaa lisää.

Mietin, että Piilolammi olisi hyvä retkikohde testata lasten kanssa ensimmäistä kertaa pyöräillen telttaretkeilyä. Jos (ja kun) 10 kilometrin edestakainen polkeminen menisi hyvin, uskaltaisi kilometrejä hiljalleen lisätä.

Lapset innostuivat ideasta myöskin. Niinpä jollain ihmeellä sain pakattua minun pyöräni kyytiin rullalle menevän yksiömme, mukana kulkevan keittiön ja kaikkien kolmen makuupussit, patjat sekä vaatteet. Viimeisenä nostin tarakalle vielä laukullisen ruokaa ja juomavettä, mikä ei silti tehnyt lastista liian takapainoista, ihme sekin. Heitimme yläfemmat pyöriensä kanssa täpisevien lasten kanssa. Emme olleet vielä edes lähteneet pihasta, mutta takkuavien ajatuksieni tilalle oli jo alkanut valua seikkailuntuntu ja voittajaolo.

Junalla Hyvinkäälle ja pyörällä Piilolammille

Talutimme pyöräkaravaanimme metron kautta Helsingin ja Hyvinkään väliä kulkevaan R-junaan. Niitä kulkee puolen tunnin välein, joten ei tarvitse kelloa vilkuillen yrittää ehtiä johonkin tiettyyn junaan, mikä tuo retkeilyyn mukavaa joustavuutta. Lähijunaliput Helsinki-Hyvinkää-Helsinki maksoivat meiltä kolmelta 35,60 euroa. Pyörät kulkevat lähijunissa ilmaiseksi.

Hyvinkäällä kävimme ensin tankkaamassa polttoainetta, eli kurvasimme syömään pizzaa ja ranskalaisia. Niiden voimin lähdimme fillaroimaan kohti metsää.

Pyörätietä riitti yllättävän pitkälle, kunnes piti siirtyä maantienlaitaan. Rypsi kukki keltaisenaan ja horisontissa kulkevat sadepilvet loivat peltojen loistolle tumman paspartuurin. Lapset polkivat reippaina, ja kehoni hyrisi onnea ja rakkautta siitä, että olen heidänlaisensa murupullat saanut seikkailukavereikseni.

Kun käännyimme metsää kohden vievälle hiekkatielle, pysähdyimme juomatauolle ja syömään välipalakeksit. Viljapellot kahisivat ympärillä keltaisena merenä, sekoittaen kesäisen lämpimään alkuillan tuoksuun syksyä. Tajusin, että emme olleet koskaan aikaisemmin telttaretkeilleet ihan vain kolmistaan. Mukana on aina ollut puoliso ja / tai kavereita.

Esteetön nuotiopaikka ja huussi löytyy, vesipistettä ei

Piilolammi putkahtaa esiin nopeasti hiekkatien päästä löytyvän parkkipaikan jälkeen. Mietin, miten vajavaiseksi kokemus olisi jäänyt, jos retki olisi alkanut vasta parkkipaikalta. Pyörällä kulkien mieli ehtii kulkea mukana ja karistella turhat painolastit matkan varrelle.

Lyhyt ja esteetön kulku parkkipaikalta lammen rantaan kuitenkin mahdollistaa retkeilyn ihanuuden myös pyörätuolilla kulkeville ja lastenvaunujen kanssa.

Nuotiopaikalla oli majoittuneena leppoinen, mutta hyvin kaljahuuruinen ja röökillä ilmaa saentava seurue – luultavasti asutuksen läheisyyden ja retkipaikan helppouden lieveilmiöitä, sillä muutama seuraajani harmitteli omissa kokemuksissaan Piilolammilta samaa. Koska me olimme tulleet nauttimaan luonnosta, päätimmekin suosiolla etsiä teltallemme rauhaisamman paikan.

Piilolammi on noin kilometrin pituinen pitkulainen metsälampi, jonka vesi on humuksesta ruskeaa. Me pystytimme telttamme pienelle niemennokalle, joka oli kuin seikkailutarinan kuvitukseen piirretty paikka telttaleirille. Puhalsimme patjat, levitimme makuupussit ja asettelimme merinovillaiset yöpymisvaatteemme valmiiksi. Lapset peittelivät osan pehmoleluistaan nukkumaan siksi aikaa kun kävimme nuotiopaikalla valmistamassa reissumme ainoan nuotiota vaativan aterian.

Piilolammilla on tosiaan uudenko ja vallan pätevä nuotiopaikka, johon voi napata puita kaupungin ylläpitämästä puuvajasta. Alueella on myös huussi. Vesipistettä siellä ei ole, joten kaikki vesi juomavedestä, puuronkeittoveteen ja kahviveteen pitää kantaa paikalle itse.

Metsässä kaikki on paremmin

Kömpiessämme nuotioillallisen jälkeen telttaan, elokuinen ilta alkoi jo hämärtää. Kikattelimme ja hassuttelimme, vaikka olisi jo pitänyt nukkua. Mutta kaikki tahtoivat nauttia siitä, että olimme siinä: vieri vieressä makuupussissa pötkötellen, luonnon leijuessa ympärillä hiljaisena mutta voimallisena.

Yhdessä seikkaileminen tiivistää jengiä, hioo saumojen rosoja pois. Kun yhdessä ylitetään itsemme (olimme niin reippaita kaikki kolme pyörinemme!), me-henki suorastaan puhkuu innosta, ylpeydestä ja rakkaudesta. Kaikki kuluneiden päivien sakka oli siirtynyt sivuun.

Se johtui varmasti myös siitä, että telttaretkillä minäkin olen paremmin läsnä. Ei ole sitä tätä ja tuota, vaan tiellä luikerteleva vaskitsa ja mättäiden puolukat, joita yhdessä tutkitaan. Tekeminen käpertyy perusasioihin, samalla kun kaikki on ihan muuta kuin perusarkea.

Ja vaikka teltassakin kirjaimellisesti hypitään pitkin seiniä, oma hermoromahduskynnykseni on (melkein) yhtä korkea kuin taivaasta muodostuva katto.

Että: aina kun voi lähteä metsään, lähde, kuten vanha herttoniemeläinen sananlasku kuuluu.

Lopulta luin iltasadun otsalampun valossa. Pian vieressäni olevista makuupusseista näkyi vain palaset pipoja, joiden uumenista kuului tasainen tuhina.

Aamu-uinti lammessa ja puuromarjat teltan ympäriltä

Aurinko oli jo korkealla, kun heräsimme. Hipsuttelimme nuotiopaikan viereiselle laiturille aamu-uinnille. Lapset kastautuivat nopeasti ja kiljahdellen, mikä oli merkki siitä, että uimavesien lämpötilat alkoivat hiljalleen painua taas itselleni sopivampiin lukemiin.

Kun on tottunut uimaan meressä, pienehkön metsälammen vedenpinnan rikkoontumattomuus tuntuu eksoottiselta. Vesi teki tilaa minulle, antoi minun luoda uinnillani kuvioni siihen, mutta sulkeutui sitten uudestaan rajaksi kahden maailman välillä.

Minun alkaessa laittaa aamupalaa, lapset keräsivät leirin ympäriltä mustikoita ja puolukoita puuron päälle. Sienien perässäkin alueelle kuulemma tehdään retkiä. Piilolammin ympäri kiertää reilun kahden kilometrin pituinen (ei-esteetön) luontopolku.

Piilolammi kuuluu Kytäjä-Usmin retkeilyalueeseen, jossa riittää seikkailtavaa yli 20 neliökilometrin alueella. Tavallisten pyörien kanssa poluilla eteneminen oli ainakin Piilolammin kohdilla kuitenkin mahdotonta, etenkin matkatavaroiden kanssa, joten pidemmälle lähteäkseen olisi pitänyt voida heittää rinkka selkään.

Tätä lisää: oleilua oleilemisen vuoksi

Venytettiin lasten kanssa kotiinlähtöä mahdollisimman pitkälle. Laitoimme eteisellisen yksiömme kasaan ihan kaikessa rauhassa, minä keitin kahvit. En yleensä arjessa juo kuin aamukahvin, mutta retki- ja mökkielo tekevät poikkeuksen. Silloin kahvit rytmittävät päivää.

Lapset rakentelivat kaarnalaivan tapaisia saatavilla olevista materiaaleista: kävyistä, havunneulasista ja oksista. Sitten katselimme niiden hiljaista lipumista tyynen lammen pinnalla. Siellä täällä hyppeli kaloja, ja lammella kalaonneaan oli koittamassa muutama kalastaja. Toinen koitti narrata kaloja mato-ongella, toinen virvelillä.

Laitoin vielä lounaan ennen lähtöä, jotta olisi sitten tankissa energiaa käytettäväksi loppumatkaan. Keitin tortelliineja ja sotkin mukaan kotona valmiiksi tekemäni peston. Nopea ja helppo retkiruoka, jonka lisään vakioretkiruokavalikoimaan mukaan. Esivalmistelut olisivat minimaaliset, jos käyttäisi valmispestoa, ja säilykepurkkipesto säilyy pitkienkin reissujen viimeiselle evästauolle.

Ruokailun jälkeen tiskit kuivuivat, mäntymetsä tuoksui loppukesän jännittävälle yhdistelmälle kirpeyttä sekä pehmeyttä. Oli rennon rauhaisa olo, ja mietin, että eipä ole vielä koskaan tullut retken jälkeen ajateltua, että voi paska, olisipa jääty kotiin.

Lopulta kellotta olemiselle tuli takaraja vastaan sillekin, ja lähdimme hissuksiin polkemaan takaisin kohti Hyvinkään juna-asemaa. Oli niin hyvä olla, hyvä olla me.