Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Tänään aamu oli taas vaihteeksi sellaista komiikkamateriaalia, että sen kaiken huomaa vasta, kun hengitys on tasaantunut ja tuskanhiki kuivunut nahkeaksi kerrokseksi iholle.

Meillä oli yökyläläisiä, mikä on ihanaa – ja mikä samalla aiheuttaa arkiseen aamuun lisäsekoilua. Heräsin itse puolta tuntia normaalia aikaisemmin vähentääkseni vessan sekä kylppärin ruuhkaa ja ollakseni varmasti valmiina ajoissa. Mies oli lähtenyt jo ennen kuutta töihin. Säädön määrä on silti vakio. Sillä kuka nyt haluaisi lähteä eskariin tai päiväkotiin, kun voisi leikkiä kavereiden kanssa yökkäreissä!

Yritän muistuttaa toista lasta eskarin maskotista ja sen päiväkirjasta. Niin ja siitä ikuisuuden kaverilta lainassa olleesta lelulta. Ne pitää ottaa mukaan. Tunkiessani kamoja reppuuni, vilkaisen vielä seinäkalenterin merkinnät. Päiväkodin lelupäivä! Kehotan toista lasta valitsemaan lelun, mutta mikä tärkeintä, ensinnäkin pukemaan jo päälle. Hampaat on sentään jo pesty.

Rymistelemme ulos, kun kaveriperhe jää vielä meille. Hetken päästä rymistelen takaisin sisälle, sillä juuri ladattu pyöränvalo sammui kahden sekunnin jälkeen kotipihassa. Tekisi mieli räkiä suusta kaikki tuntemani kirosanat. Meillä on ollut yli viisi vuotta laatikkopyörä, mutta vieläkään meillä ei ole luotettavaa ja kunnon valoa siihen. Miten joidenkin arkisten asioiden ärsyttävyys voikin aikojen saatossa nousta niin kohtuuttomiin lukemiin. Nappaan mukaani otsalampun ja syöksyn takaisin alas.

Ähellän toppavaatteissaan nököttävien lasten turvavyöt kiinni ja napsautan pyöräilykypäröiden hihnat kiinni. Silmille valuvat pipot marisuttavat. Pyörän juuri paikattu eturengas rullaa hyvin, vaikka pelkäsinkin sen puhkeavan heti kotipihassa. Edellispäivänä olin työntänyt pyörän ja sen koulun pihalle puhjenneen sisäkumin kotiin hiki selkää pitkin noruen. Tänään moiseen ei olisi aikaa.

Ilma on kuulas, joten tämä on niitä harvinaisia päiviä talvikaudella, kun en kaipaa pyöräillessä silmälaseihini tuulilasinpyyhkimiä. Sateen sijaan ilmassa kipristelee pikku pakkanen, joka on jäädyttänyt tiet.

Kapealla tiellä vastaantuleva auto meinaa kiilata meidät toiselle puolelle parkkeerattujen autojen kylkeen. Teen varomattoman jarrutuksen, minkä takia pyörän takapää luiskahtaa jäisellä tiellä vastaantulevien puolelle. Sydän kiskaisee hätääntyneen hypyn. Hemmetti, vaikka konsultoimani fillarityypit pitävät kolmipyöräisessä nastarengasta turhana, sain juuri läheltä piti -opetuksen siitä, miksi sellaiseen kannattaisi satsata.

Sukkuloin koulun pihaan juuri kellon soidessa, ja lapsi ehtii ryhmänsä kanssa syömään. Palatessani sisältä takaisin pyörälle, kyydissä odottanut lapsi on muistanut unohtaneensa lelun. Minähän sanoin siitä monta kertaa, kiekaisen. On sata asiaa muistettavana, enkä vain voi huolehtia kaikesta! Pyörän kyydistä alkaa kuulua itkua, ja tajuan itsekin, että eihän hän sitä tahallaan unohtanut. Lelupäivä on odotettu ja tärkeä juttu lapsen arjessa.

Lasken, että ehdin kyllä päivän ensimmäiseen menooni, vaikka koukattaisiin ennen päiväkotia vielä takaisin kotiin. Fillaroin halki Herttoniemen ja eilen takinhelmaan roikkumaan laittamani heijastin meinaa koko ajan karata pinnojen väliin. Jumankauta, teet niin tai näin, henki saattaa lähteä silti. Kaarran pyörän kotiovelle parkkiin ja juoksen yksin hakemaan lapsen toivomaa lelua, jotta päästään nopeammin eteenpäin.

Ystäväperhe yllättyy, kun ryskään taas sisään ja potkin kengät puolijuoksussa pois jaloistani. Nappaan mukaani Ryhmä Haun Sampan, juoksen eteiseen ja juoksen takaisin lastenhuoneeseen muistaessani, että leluun tarvitaan nimitarra. Kaapinovista on irrota saranat, kun tempaisen ne auki ja nappaan hyllyllä olevasta nimitarra-arkista yhden Sampan mahaa koristamaan. Ystäväperhe seisoo yhä keittiössä katsoen arkista performanssiani, kun huikkaan aamun kolmannet moikat ja syöksyn ovesta ulos.

Alhaalla selviää, että olen ottanut väärän Ryhmä Hau -hahmon.

Tällä pettymyksellä on kuitenkin mentävä, ja poljen kohti päiväkotia koittaen samalla tyynnyttää sekä oman että lapsen mielen kuohuntaa. Hiekkatien töyssyissä kypärän päälle pingottamani otsalamppu napsahtaa paikoiltaan ja tipahtaa ampaisten silmilleni. Silmälasit pysyvät ehjänä, mutta hampaiden välistä karkaa silti muutama pihisevä kirosana.

Vihdoin päiväkodilla. Lapsi ehtii juuri ja juuri syömään, ja lelupäivän riemu kuplii ryhmässä. Heitän henkiset yläfemmat itseni kanssa, kun poljen vielä kerran takaisin kotiin jättääkseni pyörän sinne. Yli kaksi tuntia heräämiseni jälkeen kipitän vihdoin metrolle, ängen itseni yhteen sen aamuruuhkaisen täpötäysistä vaunuista ja lopulta olen seitsemän minuuttia ennen sovittua tapaamista siellä missä pitääkin.

Miten tämä postauksen yli kuukausi sitten otettu kuva liittyy tähän kaikkeen? Sinällään ei mitenkään, mitä nyt siinäkin ollaan menossa jonnekin, tällä kertaa metrolla. Mentiin sitten kävellen, metrolla, pyörällä, laivalla, keppihevosella, rattailla, lentokoneella, junalla, ratikalla, potkulaudalla tai lautalla, säädön määrä tuntuu olevan vakio.

Sillä tavalla kuva myös liittyy, että parin viikon kuluttua toinen meidän lapsista täyttää seitsemän ja hän – näkökulmasta riippuen – saa oman matkakortin tai joutuu pitämään huolta omasta matkakortista. Miten ihmeessä hän ja me vanhemmat muistamme pitää matkakortin aina mukana? Arvelen menemisiin ja tulemisiin liittyvän säädön määrän lisääntyvän eksponentiaalisesti.

Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret

Tiedätte varmaan nuo bloggaajien ja tubettajien my day -pläjäykset, joissa käydään läpi yksi tavan päivä heidän elämästään? Sellaisia tuntui olevan joka kanavalla joka viikko etenkin silloin, kun perustin Lähiömutsin vuonna 2011. Itse en kuitenkaan ole koskaan my day -postausta tehnyt – paitsi nyt! Olkoon tämä sellainen retropostaus Lähiömutsin vahingossa ohi hujahtaneiden synttäreiden kunniaksi. Siitä kun on kulunut jo seitsemän vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen postaukseni Lähiömutsiin.

Tässä siis meidän sakkimme tunnelmia ja tekemisiä viime lauantailta, aamusta iltaan. Tekstin lopusta löydät linkit yökkäreihin, pehmoisiin veluurivaatteisiin ja lasten froteekylpytakkeihin, joita meillä on tämän postauksen kuvissa päällä ja jotka olemme saaneet yhteistyökumppaniltani Polarn O. Pyretiltä. Vinkkaan jo nyt PO.P:n  -30 prosentin yökkäritarjouksesta, joka on voimassa vain tänään.

Heräämme hieman ennen kahdeksaa yhdestä läjästä lasten kanssa. Lapset ovat sipsutelleet kumpainenkin yön aikana viereeni, jossa nyt on tilaa. Mies on ollut yön töissä, ja hän on nyt meidän herätessämme menossa työpaikkansa lepohuoneeseen nukkumaan – mahdollisuus, jota tajusimme alkaa hyödyntää vasta vuosia sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt nukkua kotona lapsiperhemetelin keskellä.

Köllöttelemme vielä tovin, ja minä nuuskuttelen unenlämpöisten lasten niskoja ja kutittelen masuja. Koska lapset ovat olleet edellisellä viikolla kipeinä, emme ole uskaltaneet sopia viikonlopuksi mitään menoa. Se on vaihteeksi ihanaa, ja mikään aikataulu ei pakota kiirehtimään ylös sängystä.

Lapset kuitenkin tahtovat jo nousta, sillä joulukalenterissa odottaa tämän päivän pussukat avaamistaan. Täpinän ja rapistelun määrä on vakio, vaikka he jo tietävätkin suurin piirtein, mitä pussukoista paljastuu: yksi suklaakarkki sekä pari palaa Legoja, joiden rakennusohjeet tulevat sitten viimeisestä pussukasta viimeisten Lego-palikoiden kanssa.

Avaan makuuhuoneen ja lastenhuoneen ikkunat tuuletusta varten ja teemme aamutoimet: pesemme hampaat, huuhtaisemme kasvot, harjaamme hiukset ja vaihdamme päivävaatteet päälle. Suljen ikkunat ja petaamme sängyt. Sen jälkeen minä alan valmistaa aamupalaa. Vaikka välillä arjessa tuntuu, että mielelläni korvaisin jotkut kiirepäivien lounaat ravintopillerillä, aamupaloihin tahdon panostaa aina. Jos asuisin yksin, söisin luultavasti aika usein kaikilla aterioilla aamupaloja.

Pilkon lautaselle appelsiineja, porkkanoita sekä päärynöitä ja paistan kylkeen kananmunia. Sekoitan turkkilaiseen jukurttiin marjoja sekä hunajaa ja kaadan päälle ruismuroja. Koska on lauantai, ehdin äheltää kauden sotkuisimman herkun, granaattiomenan, kanssa. Ripottelen punaiset hedelmätimantit vielä murojen päälle. Lämmitän kahvini kauramaidon liedellä ja sekoitan sen pehmeän kuohkeaksi.

Sillä aikaa, kun minä kolistelen keittiössä, lapset rakentavat majan kaikista kodin vilteistämme, parista tuolista ja läjästä tyynyjä. Majaan pujotetaan rullalle myös muovinen automatto, jonka toiseen päähän toinen lapsista puhuu toisen kuunnellessa korva kiinni rullan toisessa päässä. Etenkin tällaisina hetkinä onni helähtää rinnassa. Miten onnekasta on, että heillä on toisensa; sisko ja veli.

Laitan lempeän soittolistan soimaan, sytytän kynttilöitä palamaan ja nappaan eteisen välioven takaa päivän Hesarin. Syömme yhdessä ja mietimme, mitä tänään tehtäisiin. Maassa on vielä vähän lunta ja mietimme, voisiko jostain löytyä muutaman millin verran hangentapaista, jossa voisi laskea pulkalla mäkeä. Pohdimme myös, josko mentäisiin ostamaan pieni joulukuusi ja koristeltaisiin se.

Samaan aikaan ystäväperheeltä tulee viesti, jossa he pyytävät meitä kanssaan retkelle Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneisiin. Ulkona on alkanut sataa märkää räpäskää, ja päätämme, että mutaisen pulkkamäen sijaan kotikaupunkiretki tropiikkiin ystävien kanssa on se, mitä tähän päivään tarvitaan. Sovimme ystäväperheen kanssa tärskyt iltapäiväksi.

Lapset säntäävät takaisin leikkeihinsä, mutta minä jään vielä luuhailemaan pöytään. Tämä on parasta vapaapäivissä: kaataa toinenkin jättimäinen kuppi kahvia ja lukea Hesari rauhassa nautiskellen viimeistä sivua myöten. Ja tosiaan, lapset ovat jo sen ikäisiä, että tämä on mahdollista. Muutama ulkopuolista erotuomaria vaativa eripura ehditään toki järjestää, mutta silti. Siinä minä istun ja luen, olosuhteisiin nähden aivan rauhassa. Kun vihdoin alan korjata astioita tiskikoneeseen, on kello jo melkein yksitoista.

Laitan pyykkiä koneeseen ja viikkailen kuivausrumpuun myyttyyn jääneet pyykit paikoilleen vaatekaappeihin. Lapset purkavat olohuoneen keskellä kohoavan majan, ja minä kaivan esiin imurin ja huristelen nurkkien pölyt ja hiekat sen kitaan. Lapset juoksevat ympyrää supersankariviitoissaan ja keksivät, että voisivat rakentaa taikaa, jolla viitat saa lentämään. Siihen tarvitaan timantinpalasia, saippuakuplanestettä, kolikonpalasia, käpyjä, glitteriä ja jäätä. Ja ehkä jotain muutakin, en edes halua tietää, kun he alkavat taikapuuhiin kylpyhuoneessa. Taika-aineen valmistuessa minä meikkaan.

Myöhäiseksi lounaaksi lämmitän miehen edellispäivänä tekemää bataattisosekeittoa, jonka kylkeen paahdan sitkeää hapanjuurileipää. Kun katan astioita pöytään, ovat lapset vaihtaneet supersankariviitat eläinasuihin ja kaivaneet hyllystä esiin soitinlaatikon. Apinaorkesterin bänditreeneissä pidetään tauko, kun solistit tulevat kiskomaan apetta napoihinsa. Minä saan nautiskella jälkiruuaksi lasten järjestämän eriskummallisen esityksen, joka yhdistää soittimien rämistelyä, tanssimista, huutamista ja kirjan lukemista.

Ruuan jälkeen täytämme tiskikoneen, laitamme yhteisvoimin pyykit kuivumaan ja kiskomme ulkovaatteet niskaan. Lapset tahtovat haalareiden päälle vielä viitat, ja esikoinen asettelee lisäksi pipon päälle pannan, jossa on yksisarvisen korvat ja sarvi. Ulkona vihmoo vettä vaakatasossa, ja vaikka meillä on mukana iso sateenvarjo, silmälasini ovat pisaroilla ja huurussa päästessämme metroon. Hyppäämme kyydistä Hakaniemessä, josta nappaamme laiskuuksissamme alle vielä ratikan yhden pysäkin välille.

Kasvitieteellisen puutarhan vehreys ja lämpö tuntuvat Helsingin joulukuun jälkeen epätodelliselta. Seison palmuhuoneen keskellä ja tuijotan ylös lehvästöön, jonka taustalla näkyy iltapäivän pimeys ja kasvihuoneen kattoa pitkin kohmeisina valuvat pisarat. Hengitän kasvien yhdessä luomaa huumaavaa tuoksua ja suljen silmäni. En voi mitään sille, että aistimuistot vievät kahden vuoden takaiseen talveen, jonka vietimme perheen kanssa Balilla. Kehoon humahtaa painava, suorastaan vaativa ikävä. En tajunnut kaipaavani näin kipeästi tätä ympärille kietoutuvaa kosteutta, vihreän tuoksuja ja hellää lämpöä.

Saan vaivoin karistettua aurinkoikävän niskasta ja vaihdettua sen siihen tunnelmointiin, mikä tarkoituksena alun perin olikin: voimia antava matka tropiikkiin metrolla, omassa kotikaupungissa pysyen. Kasvitieteellinen on ihana, ja lupaan itselleni, että nyt kyllä käydään täällä useammin. Se on sama lupaus, jonka annan niin monessa paikassa ja tiedän itsekin, että todennäköisemmin käyntien välissä ehtii taas kulua useampi vuosi. Niin paljon kivaa tehtävää ja nähtävää, mutta rajallinen määrä aikaa.

Metroilemme ystäväperheen kanssa takaisin Herttoniemeen, jonka metrolaiturilla halaamme moikat ja lähdemme omiin koteihimme. Tuuli on tyyntynyt, mutta ilma on utuisena sateesta. Lapset hyppivät pientareille kertyneisiin vesilätäkköihin ja saan osan kuravedestä omille nilkoilleni.

Kotona vastaan tulee pehmeä pastan ja valkosipulin tuoksu. Mies on tullut kotiin ja laittanut ruuan valmiiksi. Riemastumme, ja etenkään lapset eivät tiedä miten päin ilosta olla. Heillä on aina etenkin miehen yövuorojen aikaan kova ikävä isiä. Riisumme kuraisen märät vaatteet kuivumaan kylpyhuoneeseen ja pesemme kädet, minkä jälkeen saamme istua lasten kanssa valmiiseen ruokapöytään. Niin parasta, kun pyöreän pöytämme ympärillä on taas koolla kaikki me neljä.

Ruuan jälkeen kuuntelemme Disco Ensembleä, joka soittaa jäähyväiskeikkansa samana iltana Tavastialla. On pakko antaa kehon tanssia villisti hyppien, kun kaiuttimista jyskyvät ilmoille ne biisit, joita kuunneltiin uudestaan ja uudestaan Tampereella vuosituhannen alussa ja joiden tahtiin pogoiltiin Tampereen Yo-talon kaljasta tahmeilla lattioilla. Esikoinen kysyy silmät hämmästyksestä ja innosta loistaen, onko äiti tosiaan joskus tykännyt näin rajusta musiikista. Mietin, että olen tainnut lipsahtaa liiaksi klassisen puolelle.

DE:n yhä soidessa taustalla, siivoan pöydän ja keittiön. Mies ja lapset leikkivät sillä aikaa jotain, johon liittyy twistnaru, ilosta kiljuminen ja kotimme huoneiden välillä muodostuvan ympyrän juokseminen.

Sitten tuleekin jo vähän kiire pakata saunakamat, sillä saunavuoromme taloyhtiön saunassa alkaa ihan juuri. Nakkaamme koriin pefletit, kylpylelut, saunajuomat, pesuaineet sekä saunavuoroa ajatellen ostetut saippuakuplapurnukat. Puemme päälle kylpytakit, vedämme jalkaan varvastossut ja matkalla saunalle nappaamme vielä varastosta mukaan lasten punkat eli kylpyvannat.

Viikoittainen saunavuoro on yksi lempihetkistäni. Etenkin silloin, kun miehellä ei ole samaan aikaan töitä, ja pääsemme saunomaan koko perhe yhdessä. Lapset pääsääntöisesti räisköttävät kylpyhuoneen puolella punkissaan ja me miehen kanssa saamme istua tovin ihan rauhassa ylälauteilla löylyistä nauttien. Pesujen jälkeen puemme taas päälle kylpytakit, pakkaamme tavaramme koriin ja sipsuttelemme kasvot saunan jäljiltä punoittaen takaisin kotiin.

Tänään pidetään leffailta, kuten meillä on monesti lauantaisin saunan jälkeen tapana. Mies on tehnyt jo aikaisemmin päivällä jääkaappiin pari dippiä, minkä lisäksi hän on käynyt ostamassa sipsejä. Katamme herkut ja saunajuomien loput olohuoneen pöydälle. Levitän sohvalle viltin, sillä herkutellessa sotkua syntyy aina, ja viltti on helpompi pestä kuin sohvan päälliset. Laitan vielä pyyhkeet pyörimään pesukoneeseen, kunnes voimme syventyä leffaan.

Valitsemme Netflixistä ihan uuden jouluelokuvan The Christmas Chronicles. Elokuvassa sisaruskaksikko aiheuttaa vahingossa joulupukille ja näin koko joululle ongelmia, joten sisarukset päättävät laittaa asiat kuntoon yhdessä Kurt Russellin esittämän joulupukin kanssa. Elokuva oli hauska ja kujeileva joululeffa, jossa on ripaus syvyyttäkin. Dubattuna se toimi hyvin koko perheelle.

Elokuvan jälkeen kello onkin jo niin paljon, että iltasadut jätetään väliin. Hampaiden harjauksen jälkeen peitellään ja suukotellaan lapset unille, minkä jälkeen mies jää laulamaan heille unilaulun. Minä hoilaan lähes aina samaa Ihme ja kumma -kappaletta, mutta mies varioi enemmän. Nyt hän laulaa lasten toivebiisejä joululaulukirjasta, josta voi soittaa laululleen taustamusiikin. Minä järjestelen sillä aikaa olohuoneen ja keittiön sekä napsautan tiskikoneen päälle. Nostelen pellavapyyhkeet pyykkikoneesta kuivumaan kylpyhuoneen kuivausoksille.

Lasten nukahdettua me aikuisetkin pujahdamme täkkien alle. Luemme vielä tovin kirjoja, kunnes sammutamme valot, annamme hyvänyönsuukot ja kaivamme peittojen sekä tyynyjen keskelle hyvän unipesän meille kahdelle. Kauniita unia!

 Postauksessa minun ja lasten päällä näkyvät vaatteet, jotka on saatu osana yhteistyötä Polarn O. Pyretiltä:

Yövaatteet: Esikoisella on tämä kukkakuvioinen pyjama ja kuopuksella tämä lohikäärmekuvoinen pyjama. Minulla taas tämä harmaaraitainen mekko. PO.P:lla on vain tänään -30 prosentin joulukalenteritarjouksessa kaikki eco-mallistoon kuuluvat yöpuvut, eli myös nämä meidän päällä näkyvät. Etu on voimassa niin myymälöissä kuin verkossa. Vilukissana minä yhdistän yökkäriini myös nämä ohuet merinovillaiset sukat.

Veluurivaatteet: Esikoisella on tämä suloinen peurakuvioinen paita ja sen kaverina nämä super pehmeät veluurilegginssit, jotka näyttävät ihan samettihousuilta. Kuopuksella on taasen tämä vihreän pörröinen vuohipaita ja nämä raidalliset housut. Noissa housuissa on pehmäen ja kestävän veluurikankaan lisäksi vyötäröllä kuminauhakiristys, mikä on varmasti monissa muissakin perheissä tarpeen, jotta pöksyt saa sopiviksi jokaiselle käyttäjälle. Minulla on taas kotipäivän vaatteina PO.P:n punaista raitaa; tämä paita ja nämä pöksyt. Kaupungille mennessä vedin sitten raitapöksyjen tilalle mustat housut.

Kylpytakit: Esikoinen valitsi uuden kylpytakkinsa tässä vaaleanpunaisessa sävyssä. Kuopus taas toivoi oman kylpytakkinsa vihertävän sinisenä. Vihdoin molemmilla mukuloilla on taas sopivan kokoiset kylpytakit! Kuopuksen koon 110-116 kylpytakissa on vetoketju, kun taas esikoinen on nyt harjoitellut solmuja pelkällä vyöllä sidottavaan kylpytakkiinsa.