Olen huomannut viime päivinäni lukevani kaiken uutistulvan vastapainona matkajuttuja. En haaveile pääseväni minnekään kaukomaille, en edes sitten joskus tämän kaiken ollessa ohi (tai niin ainakin yritän itselleni uskotella), enkä siis normaalisti sellaisia juttuja edes lukisi suurella mielenkiinnolla. Mutta jotenkin juuri nyt, kun pelkkä pyörämatka päiväkodille tuntuu unelmalta, on ollut ihanaa heittäytyä toisten tekstien ja kuvien mukana matkatunnelmiin jonnekin kauas.

Siksipä pääsette tänään kyydissäni niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Tampereelle! Vaikka noin muutenkin reissut Tampereelle ovat poikkeuksetta aina hulvattoman kivoja ja jotenkin syleiltävän lämminhenkisiä, nyt juuri Tampere tuntuu ihan itkettävän ihanalta ajatukselta. Että joskus taas voi tuosta noin vain ottaa junan alle, hillua pitkin museoita, saunoa ahteri vasten vieraita ahtereita ja halailla muitakin rakkaita kuin saman katon alla asuvia perheenjäseniään!

Tehtiin kolmen siskoksen reissu Tampereelle tammikuun lopussa, niihin aikoihin kun neljän kuukauden marraskuun keskellä alkoi vihdoin näkyä myös pilkahduksia auringosta. Pikkuveljemme oli ja on intissä, joten ihan koko nelikkoa emme saaneet kasaan, mutta harvinaisia nämä kolmikkonakin näkemiset ovat.

Majoituimme siskon opiskelijayksiöön, jossa on pehmeän pastellinen tunnelma ja näköala Näsijärvelle, jota sanon aina vahingossa mereksi.

Isosiskon oikeuksia on päästä larppaamaan opiskelijaelämää muutamien yksiön vuodesohvalla nukuttujen öiden verran vuodessa, ja pikkusiskon velvollisuuksia on taas kuunnella joskus vuosituhannen alussa opiskelijaelämäänsä Tampereella aloitelleen isosiskonsa muisteloita. Siihen kuuluu esimerkiksi se, että jokaisen kerran Doriksen ohi kulkiessamme on kuunneltava vanhaa hyvää aikaa tirisevät huokailut ja katsoa lempeästi naureskellen performanssi siitä, miten 36-vuotias sisko on karkaavinaan Dorkaan.

Yritän aina niissä kohdin muistuttaa, että minä jouduin kuitenkin isosiskon roolissani kestämään enemmän Teletappeja kuin yksikään teini-ikäinen voi ilman romahduksia sietää. Että taakkansa kullakin hei!

Mutta niin on kuulkaa opiskelijaelämä muuttunut omista Tampere-ajoistani, emmekä käyneet Doriksessa tai muissakaan anniskeluun keskittyneissä ravintoissa. Sen sijaan nautimme siitä, että ei ollut mitään suunnitelmia. Voidaan tehdä ihan mitä huvittaa (kunhan ollaan ajoissa nukkumassa, siitä olimme kaikki samaa mieltä)!

Ilman lapsia matkaaminen ei enää ole käsittämättömän uskomattoman kummallista, mutta silti huomaan riehakkaan ja samalla täyteen lepomoodiin asettautuneen mielentilan kuplivan sisällä itsekseni matkatessani.

Viikonlopun aikana kävimme katsomassa Museokeskus Vapriikin sisällissotaa esittelevän pysyväisnäyttelyn Tampere 1918. Se ei ollut mitenkään riemukasta se, mutta juuri sen takia se piti kokea. Aihe on sen verran raffi, että näyttely on odottanut lapsetonta Tampere-reissua, vaikka vielä joku päivä tahdon lastenkin tuon näyttelyn näkevän ja kokevan. Että ymmäretään, että ei ymmärretä paljoakaan muuta kuin se, että ei helvetti enää ikinä.

Kävimme myös tonkimassa ajan kanssa Radiokirppiksen antimia, jotka eivät ikinä petä. Nyt löysin siltä lähes koko Kenian-työmatkan vaatetuksen (hellelukemiin sopivaa, mutta tarpeeksi peittävää). Nimesin uudet vanhat mekkoni, koska tietenkin vaatteilla on oltava nimet. Sailor girl goes Bahama, Safari dreams ja Laundry day at 1923 kulkevat kanssani vielä monia lumoavia kesäpäiviä Kenian-matkan jälkeenkin!

Päivällistarjoilusta tällä reissulla vastasi aina niin kiva Kumma, jossa vedettiin suolaiset pannarimätöt ja nautittiin sellaisesta palvelusta, joka vain Tampereella osataan; siihen yhdistyy rentous ja rock sekä lupsakkuus ja flirtti.

Jälkkäriksi nautiskeltiin tunnin verran Muumimuseota. Kun lompakosta löytyy Museokortti, ei tarvitse jossitella, että onko järkeä mennä vain tunniksi museoon. Aina on järkeä mennä museoon! Olen käynyt Muumimuseossa vain lasten kanssa, ja oli eri kiva voida kokea se myös aikuisseurassa, jotka Muumien lisäksi fiilistelevät niiden luojaa, Tove Janssonia (täällä rakkaudentunnustukseni hänelle).

Iltapesuille lähdimme Rauhaniemen kansankylpylään. Ilma näytti rapsakkaa -2 astetta ja väkeä oli kuin pipoa (tai pipaa, kun nyt Tampereesta puhutaan). Saunassa sai odotella vuoroaan, mutta aina sitten lopulta löytyi sellainen rako, johon ahterinsa sai ähisten ängettyä sen verran, että ehti ottaa selkänahan punoittamaan saavat löylyt. Siitä sitten läpyteltiin peräkanaa Näsijärveen pulikoimaan. Ja sama uudestaan neljä kertaa. Täy-del-lis-tä!

Hiukset pipojen (en osaa taivuttaa monikkoon tamperelaista muotoa, pipajen, pipattimien?!?) alla märkinä kävelimme takaisin siskon kotiin. Matkalla tilattiin Woltin kautta noutona Siipiweikkojen vegaaniset siiweget, jotka sitten saatiin vain napata mukaan. Ja vaikka olen niitä aikaisemminkin jo kuola roiskuen kehunut, ne ansaitsevat vielä vähän mehustelua, sillä huhuh. Täydellistä vegemättöä! Onneksi otimme annokset mukaan, jotta pystyin ihan tyynesti lopulta juomaan niiden kyytipoikana ollutta kastiketta.

Siiwegejen äärestä kömmimme metrin oikeaan, eli levitetylle vuodesohvalle. Katsoimme leffan, jonka jälkeen olimme siinä tilanteessa, josta kotisohvalla elokuvan jälkeen monesti haaveilee: otimme vielä vähän paremmat asennot, möyhimme tyynyjä paremmin ja nukahdimme. Seuraavana aamuna olisi vielä lempeä määrä aikaa aamupalapöydässä luuhailulle, kunnes juna lähtisi takaisin Helsinkiin.                     

Matkajutuista puheen ollen. Stella aloitti juttusarjan meidän Kenian-reissustamme. Jos kaipaat sanojen hellästi keinuttavan sinut jonnekin kauas, lähde matkalle mukaan täällä. Ihana, ihana teksti, vaikka siinä ei vielä edes olla perillä!

Kaupallinen yhteistyö: World Vision

Huomasin eilen somessa videon, jossa pikkuinen porukka World Visionin kummilapsia Kambodzasta lausuu yhteen ääneen ”tsemppiä Suomeen”. Sitä oli varmasti harjoiteltu paljon, vaikea ä-kirjainkin äännettiin niin liikuttavan tarkasti. Katsoimme videota monta kertaa yhdessä lasten kanssa, ja hätkähdin lasten kysyessä, mitä meidän kummilapsillemme Kambodzaan kuuluu, entä Keniaan? Onko sielläkin korona?

Tajusin nolona, että toisella puolella maailmaa on ajateltu meitä suomalaisia, mutta itse en ollut muistanut kaiken tämän hässäkän keskellä ajatella kummilapsiamme ollenkaan. En vaikka tämä Wolrd Visionin kanssa yhteistyössä tekemäni ja viime hetkellä suuntaa muuttanut kirjoitus oli postauskalenterissa. En, vaikka työhuoneeni naulakossa roikkuu kangaskassissa tehtävävihkoja ja vesivärejä, joita on ollut tarkoitus lähettää tervehdyksenä kummilapsille. Vielä viikko sitten mietin, että nythän on sitten aikaa kirjoittaa lahjojen kylkeen kirjeetkin ajatuksella.

Sitten poikkeusarki kunnolla alkoi, ja samalla kun elämäntahti kyllä hidastui, vuorokauden tunnit alkoivat käydä vähiin.

Se on tietenkin ihan normaalia, annan itselleni anteeksi. On helpompi ajatella myös muita, kun omassa elämässä arki on vakaata. Mutta vaikka maailmassa valitseva poikkeustilanne koskettaa kaikkia, minulla ja perheelläni on kuitenkin asiat hurjan hyvin.

Kuten maailmanjärjestystä ravisuttavat tapahtumat yleensä, myös koronavirus koskettaa pahiten niitä, jotka ovat muutenkin heikossa asemassa. Se pätee niin täällä kotimassa kuin maailman toisella laidalla.

World Vision työskentelee kehittyvissä maissa aluilla, joissa on puutteellinen terveydenhuolto ja pulaa lääkäreistä sekä hoitajista. Köyhimmissä maissa voi olla yksi ainoa sairaalapaikka 10 000 asukasta kohden. Suomessakin paljon puheissa olleita hengityskoneita ja tehohoitoa on esimerkiksi omien kummilasteni kotiseuduilla Kambodzassa ja Keniassa tarjolla vain rajoitetusti. Tilannetta pahentaa se, että alueiden hygieniatilanne on heikko. Likainen vesi, saippuan puute ja tiivis asuminen pahentavat pandemian mahdollisuutta.

Onneksi toistaiseksi koronavirus ei ole levinnyt laajalti mihinkään Suomen World Visionin ohjelmamaahan. Tartuntoja on kyllä raportoitu, mutta yksikään ei kummilapsi ei tiettävästi ole vielä sairastunut. Lapset vaikuttavat onneksi selviävän koronasta vähemmällä, mutta köyhissä maissa lapset ovat heikommassa asemassa tämänkin suhteen.

Heillä voi olla ennesetään jo sairauksia, kuten malariaa, ja heidän ravitsemuksensa saattaa olla heikkoa. Ja jos perheen aikuiset sairastuvat tai pahimmillaan kuolevat, lapsilla on vaara jäädä yksin. Esimerkiksi Kambodzassa lasten hoitovastuu on monesti perheen isovanhemmilla, niillä ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluvilla.

Siksi minun ja muiden kummien tuki on nyt erityisen tärkeää. Vaikka en ehkä vieläkään ehdi kirjoittaa niitä kirjeitä, kuukausittaiset kummimaksuni mahdollistavat osaltaan World Visionin ennaltaehkäisevän työn kohdemaissaan. World Visionilla (valitettavasti) on kokemusta pandemioiden ja epidemioiden torjunnasta esimerkiksi koskien ebolaa ja zikavirusta.

Nytkin hankealueiden paikallinen henkilökunta kouluttaa perheitä hygieniasta ja viruksen leviämisen ehkäisemisestä. Aiheesta kulkevia virheellisiä tietoja pyritään oikomaan. Käsipesupaikkoja lisätään, ja perheille annetaan terveysneuvontaa sekä saippuaa. Aasiassa perheille jaetaan apupaketteja, ja muillakin hankealueilla viruksen leviämistä varten laadittuja toimenpidesuunnitelmia valmistellaan.

Kummien avun lisäksi nyt kuitenkin tarvitaan myös ekstravaroja kertalahjoittajia. Jos vain suinkin voit, autathan? Lahjoittamalla hygieniapaketin, olet mukana suojelemassa lasten terveyttä. Sen avulla World Vision:

• Tukee paikallisia terveysviranomaisia viruksen leviämisen ehkäisyssä. 
• Tiedottaa hyvästä hygieniasta ja muista keinoista välttää tartunta. 
• Lisää käsienpesupaikkoja ja jakaa saippuaa. 
• Monitoroi tilannetta tarkasti ja huolehtii tarvittaessa sairastuneiden perheiden lasten hyvinvoinnista. 

Minä lahjoitin World Visionin hygieniatyöhön ja sitä kautta lasten terveyteen 20 euroa. Täällä sinäkin voit lahjoittaa haluamasi summan viidestä eurosta ylöspäin. Kiitos, että autat. Me olemme yhdessä, tässäkin tilanteessa.

Kuvat kenttämatkoilta World Visionin aluekehitysohjelmakohteissa Kambodzassa ja Keniassa. Kuvat minusta kambodzalaisten kummilastemme Chhunnan Phannoun kanssa otti Kaisu Jouppi. Kuvat minusta kenialaisen kummilapsemme Evansin kanssa otti Jenni Rotonen. Paitsi selfie-versio, se ja muut kuvat ovat minun ottamiani.