Vuonna 2015 meillä oli vauva ja kolmevuotias. Aloitin silloin projektin, jossa joka viikko sopivan paikan tullen annoin kameran jonkun käteen tai asetin sen ottamaan kuvan itselaukaisimella.
Syntyi arkikuvasarja, johon tallentui muun muassa hampaiden pesua kaksion pienessä kyppärissä villasukat myttyrällä, kirjanpitoa vauvaa imettäen, vaalikahvit kotilähiön kallioilla, vaunujen kanssa säätämistä pyöräkellarissa ja kuravaatteiden huuhtelua pesutuvan isossa altaassa.
Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2018, meillä oli kaksi päiväkoti-ikäistä muksua, kun aloitimme projektin uudelleen. Yksi lapsiperhe-elämää tallentava kuva ja teksti viikossa, vuoden ajan.
Kuvasarjaan tallentui muun muassa viimeinen neuvola, puistolounaita omien kuppien ja aterimien kanssa, ensimmäinen matka länsimetrolla, märkien ulkovaatteiden kaaosta eteisessä, yövaatteiden vaihtamista metsässä ennen telttayötä, harrastuskuskausta laatikkopyörällä ja lapsien nukuttamista neliömme lastenhuoneessa suunnistuslamppu päässä.
Ja nyt sitten, kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2021, meillä on lapset, joista molemmat tulevat olemaan tämän vuoden aikana koululaisia. Ja me lähdemme lasten kanssa arkikuvaprojektiin uudelleen. Idea on yksinkertainen ja sama kuin kahdella edelliselläkin kerralla:
Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Hieman jännittää, mitä tästä tulee. Toisin kuin vielä kolmekin vuotta sitten, emme ole enää niin tiukasti toisissamme kiinni oleva jengi. On päiviä, kun kaikki painelevat omissa menoissaan aamusta iltaan, ja mietin, mahtuuko viikkoihin luontevasti 52 erilaista hetkeä, kun olemme kolmistaan tallennettavissa kameralle. Mutta lapset olivat innoissaan projektista, joten kokeillaan!
Sillä tuleehan tästä valmistuessaan mahtava tallenne niin meille itsellemme kuin yleisestikin. Jos kaikki menee hyvin ja suunnitellusti, vuoden lopussa kasassa on jo 208 kuvaa ja kertomusta tiivistettyä silottelematonta ajankuvaa eräästä itä-helsinkiläisestä lapsiperheestä, kuuden vuoden ajalta.
Entäs nyt, mietin viikko sitten joulukuusen koristeita riisuessani. Olo oli surumielisen tahmea, ja huomasin marraskuun mikä tarkoitus elämälläni oikein on -kelojen alkavan taas käynnistyä suristen jossain aivojen takanurkassa.
Ne epämääräiset marraskuun ankeudet, jotka lähtivät sillä samalla ovenavauksella kun joulukuusi kannettiin sisään, huomasivat niille tulevan taas tilaa. Hätäännyin tajutessani, että joulupuuhastelujen onni ja jouluajan rauha oli jäämässä taakse, enkä oikein tiennyt, mistä ottaa seuraavaksi kiinni.
Kevään täpinöintiin – mullantuoksuun, siemenpussien rapinaan ja mädäntyneen maan joka vuosi yhtä taianomaiseen heräämiseen – on vielä aikaa, ja pimeyskin velloo yllä vielä muutamat kuukaudet, kunnes valo alkaa hiljalleen tiivistää halaustaan niin että jäljelle jää vain keskikesän öinen utu.
Mutta mitä sitä ennen, entäs nyt?
Ihan kuin vuosi 2021 olisi päättänyt olla heti alkuun lempeämpi edeltäjäänsä – sitä, joka yhdessä vuoden 2019 kanssa jäyni moniin Suomen kolkkiin neljän kuukauden marraskuun – sillä seuraavana yönä vastaus kysymykseeni leijui Helsingin ylle.
Sen tunsi jo herätessä, vaikka ikkunan pimennysverho hämärsi makuuhuoneen. Kaupunki ympärillä tuntui unisen hellältä, sen kolkot kaiut olivat pehmentyneet. Raskaat ruskeat sävyt olivat vaihtuneet raikkaaseen sinertävään kajoon.
Lunta lunta lunta! Vihdoin lunta! Varmuutta janoten luin useasta lähteestä, että Helsingin saaman lumipeitteen pitäisi olla pysyvää. Sitten annoin itseni huoahtaen asettua kellumaan lumen tuomaan onneen. Tätä ei olla ottamassa heti pois. Ainakin muutaman viikon ajan asiat ovat, kuten niiden pitäisi olla.
Luin syksyllä Iltasanomista mielenkiintoisen jutun siitä, miten eri tavalla ihmiset hahmottavat ja visualisoivat vuodenaikojen kiertoa. Toisille se on jana, jolla on alku ja loppu. Toisille kuukausitaulukko, joka alkaa ja loppuu. Ja sitten on kaltaiseni ihmiset, jotka näkevät vuodenaikojen vaihtumisen kellotauluntapaisena jatkumona. Mikään ei ala ja lopu töksähtäen, vaan vuodenajat seuraavat toistaan ja liukuvat toistensa lomaan.
Tajusin juttua lukiessani, miten isosti kokemukseni vuodenajoista saattaa vaikuttaa elämänkulkuuni ja sen mielekkyyteen. Alan hiljalleen ymmärtää edes hitusen siitä, miten elämä ei kulje almanakan sivuilla, projektista toiseen tai CV:n kertyvien rivien lomassa. Elämä kulkee ja vuodenajat muuttuvat, mutta sen sijaan että minä koitan hallita sitä kaikkea, olen koittanut opetella antautumaan ja kulkemaan sen aalloissa mukana.
Olen kirjottanut viime vuosina paljon siitä, miten pyrin nykyään tietoisesti elämään vuodenaikojen mukaan, ottamaan mallia esivanhemmistani, jotka elivät rintarinnan luonnon kanssa. Se metodi on toiminut. Kehoni tuntuu olevan alkukantaisen tyytyväinen, kun teen, mitä keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin on kautta aikain tehty.
Olen huomannut, että kaiken kokoaikainen saatavilla oleminen ei tee onnelliseksi, vaan onnenhippuset tulevat elämän eteenpäin lipuvasta rytmistä ja tämän maailmankolkan vuodenkierron muutoksiin tarttumisista. Se on pieniä juttuja: kesän ensimmäinen voikukkaseppele, kalenterivuotta riemastuttavat juhlat, mustarastaan laulukonserttojen kiihtyminen keväisin, sieniapajien aikaansaama alkukantainen onnihyrinä ja villapipon lämpöinen pehmeys pakkasesta punertuvien poskien yllä.
Mutta Helsingin talvi ei ole edelleenkään minulle helppo. Pitäisi luoda ihan oma sanansa kuvaamaan sitä pimeyttä ja kuraista märkyyttä, joka täällä vallitsee. Pohjoisen kaamos-sana ei ole oikea, sillä täällä aurinko nousee horisontin yläpuolelle. Sitä ei vain useinkaan näe siitä huolimatta. Minulle kaamos on pehmeää ja armollista, Helsingin pimeys tukalaa ja kirvelevää.
Joulun sisäänpäin käpertymisen voi tehdä ilman luntakin, mutta kuusta riisuessa mieli harhaili hätääntyneenä. Mistä ottaa kiinni, millä aallolla lipua, kun talvi ympärilläni ei ole kuten kuuluisi?
Sitten yhden yön aikana satanut lumi muutti kaiken.
Raivasimme perheen kanssa taloyhtiön varaston perältä esiin pulkat, liukurit ja Stigat. Niiden päälle oli ehtinyt kertyä paksu kerros likaa, jonka putsasimme pakkaslumella pois. Muutkin ulkona kulkevat ihmiset olivat muuttuneet yhdessä yössä. Katse maassa taapertavat murmelit olivat vaihtuneet hymyjä tuikkiviksi ilakoiviksi joukoiksi. Jotkut vetivät sukset jalkaan innoissaan jo kadulla, matkalla hiihtoretkelle metsään.
Astelin kaurakeksipaketti ja termarillinen kuumaa mehua repussani tuoreella pakkaslumella. Keho toimi kuin kaikukoppana narskeelle, ja joka askel sai minut soimaan. Osa tätä lumenlaulua minun kuuluukin olla, juuri nyt.
