Eilen vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää, joka toisaalta juhlistaa tyttöyttä, mutta nostaa myös esiin niitä haasteita, joita tytöt kohtaavat siksi, että ovat tyttöjä ja naisia. Etenkin köyhimmissä maissa se näkyy esimerkiksi koulutuksen puutteena, tasa-arvon heikkoutena, naimakauppoina ja niin korkeina lapsilukuina, että naisen keho ei kestä ja kouluttamattomuus periytyy.

Se muistuttaa omasta etuoikeutetusta asemastani maailmassa ja saa aikaan polttavan kipeän tarpeen tehdä jotain; antaa omasta etuoikeudestaan myös muille. Saman sai aikaan tänä syksynä ilmestynyt Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C., jonka sain Gummerus-kustantamolta arvostelukappaleena.

Rouva C. on faktapalasten varaan rakennettu fiktiivinen romaani Minna Canthin elämän varhaisista vaiheista. Rytisalolla on siis ollut edessään ikään kuin faktoilla täplitetty pistepiirros, jonka välit kirjailija on piirtänyt vapaasti omalla kynällään luoden siitä valmiin teoksen.

Minä tiedän vuonna 1844 syntyneen Minna Canthin kirjailijana, ensimmäisenä suomenkielisenä naistoimittajana ja menestyneenä kuopiolaisena kauppiaana. Hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja ja feministi, joka teki hyväntekeväisyyttä köyhien keskuudessa ja jota ilman tuskin naisten äänioikeus olisi toteutunut Suomessa verrattain varhain. Täällä Ylen mainio kahden minuutin videotiivistys Minna Canthista.

Rouva C. vie kuitenkin aikaan ennen tätä paremmin tuntemaani Minnaa; Jyväskylään, jolloin Minna oli vielä neiti ja opiskeli ensimmäisten naisten joukossa kansakouluseminaarissa tullakseen opettajaksi. Parin vuoden kuluttua seminaarin aloituksesta Minna kuitenkin keskeyttää opintonsa ja menee naimisiin lehtorinsa Ferdinand Canthin kanssa. Se tarkoitti sen ajan maailmassa sitä, että nainen jäi pyörittämään kotia. Miksi, kun Minna tahtoi kaikkea muuta?

Kirja piirtää polveilevin lausein lukijan eteen sen Minnan, joka päätyy menemään naimisiin, mutta jolle lehtorin rouvan rooli ei kuitenkaan riitä. Sivuilla pyristelee ja sisuuntuu se Minna, joka pyrkii yhdistämään sekä kodin ja äitiyden että omat intohimonsa, perheen ja työn. Kirja on myös hauras rakkaustarina avioliitosta, joka kypsyy hiljalleen ja toista kunnioittaen syvemmäksi kumppanuudeksi ja rakkaudeksi.

Minnan puoliso Ferdinand esitetään kirjassa niin upeana ja vaimoaan tukevana puolisona, että säröttömyys alkaa jo syödä uskottavuutta. Saatoin löytää tälle kirjailija Rytisalon tekemälle ratkaisulle syyn Helsingin Sanomien kirjakritiikistä. Siinä kerrotaan viime vuosisadan alussa julkaistusta Minna Canthin elämäkerrasta, jossa Minna näytettiin miehensä kotiin telkeämänä seksiorjana, joka miehensä kuoltua lopulta vapautui ja pystyi itsenäistymään. Vasta vuonna 2014 julkaistu elämänkerta todisti uhriolettamuksen vääräksi.

Ja kyllähän minäkin faktapisteitä yhdistelemällä voisin näin päätellä, vaikka ymmärränkin lukemalla ja googlaimella lisää varmasti vain sen, että en lopulta tiedä Minna Canthista juuri mitään. Minna kirjoitti salanimellä kärkeviä ja ihmiset hermostuttavia kannanottoja miehensä päätoimittamaan sanomalehteen. Ferdinand palkkasi kotiin apulaisia, jotta Minna pystyi kirjoittamaan. Se oli sen ajan Suomessa iso juttu, sillä lehtiala oli miesten, ja naisten ei muutenkaan ollut suotavaa ajatella tai kouluttautua liikaa, ettei heistä tule hermoheikkoja.

Kuulostaa nyt täysin utopistiselta, mutta ei siitä ole Suomessakaan kuin muutama hassun sukupolven verran, kun tyttöjen kouluttautuminen oli radikaalia. Kiitos Minna Canthin tekemän työn ja perinnön, minä saan kirjoittaa ajatuksiani julki ihan omalla nimelläni kenenkään sitä estämättä. Voin urheilla ja jättää käsityöt tekemättä, mikäli siltä tuntuu. Minä voin olla kahden lapsen äiti, jonka puoliso on osittaisella hoitovapaalla lasten kanssa. Minä voin olla perheessä se, joka tienaa paremmin, käyttää housuja ja katsoo hengityksen salpaavia kureliivejä vain museoissa.

Ja siksi ahdistaa. Miksi minä en tee mitään? Enemmän, vaikuttavammin, jotain. Minulla on käytössäni ääneni ja kirjoitustaitoni; kumpikaan niistä ei ole maailman tytöille itsestäänselvyys tänäkään päivänä. Mitä Minna olisi ajatellut siitä, että minulla on edessäni internet ja sitä kautta voin tavoittaa periaatteessa koko maailman, mutta silti en tee mitään? Ehkä jotain pientä olen saanut aikaan, ehkä, mutta en mitään sellaista, joka saisi radikaalisuudessaan aikalaiseni pilkkaamaan minua, mutta jonka kunniaksi myöhemmin pystytettäisiin patsaita. Miksi en osaa olla enemmän Minna?

Minna oli minun ikäiseni, 35-vuotias, kun hän jäi leskeksi. Minna oli silloin raskaana seitsemättä kertaa, ja kuopuksen synnytys ajoi hänet synnytyspsykoosiin. Seitsemän lapsen yksinhuoltaja, 1800-luvun Suomi, mielenterveysongelmat. En minä vain pystyisi olemaan Minna. Mutta Minna vuosisatain takaa osoittaa, että minulle on annettu mahdollisuudet enempään. Ehkä siksi tämä ei riitä ja sielussa velloo. Haluaisin tehdä enemmän, vaikuttaa.

Samalla tuntuu, että tämä palo ei sammuisi millään. Vaikka keksisin keinon pysäyttää ilmastonmuutoksen tai voittaisin Nobelin rauhanpalkinnon (siihen ei rahkeet ja älli riitä, sori Minna), tuntisin luultavasti senkin jälkeen riittämättömyyttä. Pitäisi tehdä enemmän, käyttää omaa etuoikeuttaan niiden hyväksi, joilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin minulla. Ehkä se on hyväkin se sellainen eteenpäin puskeva palo. Vielä kun saisi kiinni siitä, mihin se tahtoo minua työntää. Etenkin kun samalla olen ihan nolostuttavan turvallisuushaluinen ja just niitä, joiden on hankala luopua jo saavutetuista etuoikeuksista omassa elämässä.

Sillä aikaa, kun yritän saada kiinni ja sitten ymmärtää sitä mielessäni poukkoilevaa, polttavaa ja sähisevää tahtoa tehdä jotain, yritän kanavoida etuoikeuteni pieninä annoksina ympärilleni. Ihan kuten teki eräs Minna. Ei 1800-luvun Minna, vaan 2000-luvun alun Minna.

Minä aloitin lukio-opinnot Vaasassa vuonna 2000. Samoihin aikoihin Vaasan yhteislukiossa aloitti äidinkielen lehtorina eräs hiljan opettajaksi valmistunut Minna Rytisalo. Minnasta tuli myös minun luokanvalvojani.

En ihan tarkalleen muista, miten asiat menivät, mutta ehkä kirjoitan kuten kirjailija Minna Rytisalo ja yhdistän faktapisteiden väliin ajatuksiani siitä, miten asiat ehkä menivät.

Lukion ensimmäisellä kiikuin lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Toki olin ajatellut olevani aikuinen jo pidemmän aikaa, mutta käyttäytynyt silti koko yläasteen ajan kuin kakara. Aloin ymmärtää, että jos tahdon tehdä elämälläni jotain muutakin kuin norkoilla paikallisen grillin kulmilla kylmyydestä täristen, olisi syytä alkaa keskittyä opiskeluihin taas vähän paremmin ja noh, tehdä jotain. Yläasteen aikana mojovimmin oli laskenut ruotsin numero: yhdeksästä vitoseen. Kuin päätöstäni pönkittääkseni vaihdoin repaleiset bändipaidat hiostaviin keinukuituisiin bleisereihin. Aloin hahmottaa tulevaisuutta, mutta silti teiniangsti kyti yhä sisälläni.

Tykkäsin äidinkielentunneista, kuten olin aina tykännyt. Siltikin, vaikka kasia parempaa numeroa en äidinkielestä koskaan tainnut saada. Olen kirjaston nurkissa kasvanut lievästi lukihäiriöinen, jonka rakkautta tarinoihin eivät onnistuneet kampittamaan edes kaksoiskonsonantit, yhdyssanat ja riveiltä toisille hyppivät kirjaimet. Niiden kanssa kyllä oppi olemaan, kun vain vietti niiden kanssa paljon aikaa. Vielä tässäkin tekstissä rouva-sanan u- ja o-kirjaimet vaihtoivat paikkaa, ja muutamat muut kirjoitusvirheet huomaan luultavasti vasta huomenna.

Mutta juuri siksi se, että nykyään kirjoitan työkseni, ei ole itsestäänselvyys.

Kaikki olisi voinut mennä hyvin toisin esimerkiksi sillä äidinkielentunnilla, kun Minna Rytisalo pyysi minua jäämään luokkaan tunnin jälkeen. Arvelin saavani satikutia, sillä olin viettänyt tunnin takapenkissä lähinnä lukemalla viereisestä kirjahyllystä poimimaani Sinuhe Egyptiläistä – kuten useammat tunnit sitäkin ennen. Se penteleen teiniangsti tiedättehän, se löytää kyllä lukutoukastakin ulospääsynsä.

Mutta keskittymisvaikeuksieni sijaan Minnalla olikin asiaa aineestani, jonka olin palauttanut edellisellä viikolla. Minna oli lukenut sen ja tykännyt. Sinulla on kirjoittamisenlahja, ethän anna sen valua hukkaan. Minun silmäkulmiani kirveli, mutta kohautin vain kulmiani mutisten joo.

Pian Minna muutti Kuusamoon ja lähetti perässään luokallemme kirjeen, jossa kertoi kotiutumisestaan uudelle paikkakunnalle ja siitä, miten likaiset vaatekaappien hyllyt uudessa kodissa olivat olleetkaan.

Minä en koskaan lukenut Sinuhe Egyptiläistä loppuun (pitäisi vielä, se vaikutti hyvältä!), vaan aloin keskittyä äidinkielentunneilla. Valitsin valinnaisiksi kursseiksi äidinkieltä. Kun tajusin kirjoittaneeni äidinkielen yo-kokeessa sydämellä-sanan kahdella m-kirjaimella, mietin, mitähän Minna tästä sanoisi. Yhteen sydämeen mahtuu vain yksi ämmä! Sain äidinkielestä arvosanan M. Se ei ole huono, mutta ei mitenkään erityisen hyväkään. Ei sellainen, joka saisi miettimään, että oma kutsumussuunta on selvä.

Mutta matkani varrelle sattuneet ja jo sitä ennen vaikuttaneet ihmiset ovat vieneet minua sinne, missä nyt olen ja sinne, minne olen itseltäni tietämättänikin vielä menossa. Ainakin yksi Minna Rytisalo ja eräs Minna Canth.

Minäkin tahtoisin olla enemmän sellainen, Minna.

Kaupallinen yhteistyö: VR. Matkakohteiden kuluista vastasimme itse.

Ällösöpöysvaroitus. Sellainen on paikallaan laittaa tähän alkuun, sillä luvassa on hunajainen tarina eräistä treffeistä. Mutta kun hyvänen aika; kaikki oli niin kutkuttavaa ja vaivatonta, että vieläkin perhoset ottavat vatsassa spurttia, kun mietinkin minun ja miehen 30 tunnin treffejä Punkaharjulla. Ihan kuin kaikki noihin tunteihin mahtunut olisi kustomoitu ajatellen juuri meitä ja meidän ajatusta täydellisistä treffeistä.

No niin, teitä on varoitettu. Ja nyt aletaan pursottaa hunajaa.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun kesällä miehen kanssa karautimme Pohjanmaalta halki Suomen Etelä-Karjalaan ystävien häihin. Se oli se reissu, jonka jäljiltä kirjoitin viimeksi siirappia ja vaaleanpunaisia sydämiä tihkuvan kirjoituksen. Tuolloin yövyimme hääparin suosituksesta Punkaharjulla Hotelli Kruunupuistossa. Ajelimme vanhemmiltani lainaan saatu auto allamme pitkin kapean harjun mäntyisiä maisemia ja huokailimme, miten tänne olisi upeaa päästä toistekin kahdestaan – ja samalla yöpyä Hotelli Punkaharjussa, joka sillä kertaa oli loppuunmyyty. Mutta eihän se olisi oikein järkevää tai oikein edes mahdollista tällaisille autottomille helsinkiläisille, mietimme.

Sitten ylitimme autolla junaradan. Heeeetkonen! Aivoni kaivoivat jostain sopukoistaan muistilapun, johon olin joskus kirjaillut talteen mietelmän siitä, että voisi lähteä miehen kanssa junalla treffeille Punkaharjulle. VR:n junakartaston tarkistus sai innostuksen kihisemään suonissa. Punkaharjulle tosiaan pääsee Helsingistä myös junalla vajaassa neljässä tunnissa – ja säästölipuilla se ei maksa kuin 20 euroa ja 10 senttiä suuntaansa yhdeltä henkilöltä. Ja että ihan unelmiemme treffikohteen Hotelli Punkaharjun vierestä löytyy peräti kaksi pikkuista juna-asemaa. Täydellistä!

Ja niin me pari viikkoa sitten astelimme miehen kanssa kahdestaan Joensuuhun vievään junaan, kun olimme ensin käyneet viemässä lapset eskariin ja päiväkotiin. Olo oli innostunut ja jännittynyt; vähän kuin olisi karkumatkalla ollut. Ystävämme kävisi hakemassa lapset päiväkodista ja yöpyisi lasten kanssa meillä. Seuraavana päivänä hän taas veisi lapset päiväkotiin ja eskariin, josta toinen ystävä heidät kävisi noutamassa, kunnes juna palauttaisi meidät kotiin huulet pussailusta hellinä. Ai että! Onni on ystävien tukiverkosto, joka mahdollistaa meille vanhemmille karkumatkat ihan kahdestaan.

Olin varannut meille junasta kahden hengen työskentelyhytin, mahdollisimman kaukaa leikkivaunusta, jossa yleensä perheenä matkustamme. Täydellinen aloitus treffeille, kun voi heti lähtöasemalta alkaen keskittyä vain toiseen. Suunnittelimme häitä, luimme ja ihan vain olimme. Jos en väärin muista, tämä taisi olla ensimmäinen junamatka kahdestaan sitten lasten syntymän. Hassua siihen nähden, miten paljon me junalla matkaamme. Miten ihmeellisen leppoisaa, hiljaista ja nautinnollista kahdestaan matkustaminen oli. Nimesin pienen hytin pussauskopiksi.

Lounaan kävimme syömässä ravintolavaunussa. Otimme pastan kaveriksi kuohuviiniä – koska treffeillä keskiviikkoisin voi! Parikkalan kohdalla vaihdoimme junaa pikkuruiseen paikallisjunaan, joka lähti säksätten viemään meitä kohti Savonlinnaa. Vajaata puolta tuntia myöhemmin jäimme pois Retretin asemalla, josta kävelimme vartin verran pitkin hiljaista ja metsän ympäröimää tietä Hotelli Punkaharjuun. Askeleet tuntuivat niin keveiltä, että ne lähtivät hyppelehtimään tahtomattanikin.

Hotelli Punkaharjun historia ulottuu aina vuoteen 1879, jolloin se avattiin Punkaharjun valtionhotellina. Pitsireunuksin ja tornein somistettu hotelli seisoo korkealla harjulla ja on sittemmin nykyisen emäntänsä Saimi Hoyerin ja hänen ex-puolisonsa toimesta saanut ylleen marjapuuroisen maalikerroksen ja muutenkin freesausta vähän joka nurkkaan. Oli ihan huvittavaa, miten sama maku meillä vaikuttaisi olevan remontoinnin suhteen. Bongasin hotellilta tuttuja maalisävyjä, meiltäkin löytyviä suomalaisia vanhoja lasiesineitä ja samoja tapetteja. Jopa sängyt olivat samoja Kiteen Huonekalutehtaan sänkyjä kuin meilläkin.

Me yövyimme metsähuoneissa, eli pienessä mökissä ihan hotellin kupeessa. 15 mökin kylä on seisonut paikoillaan vuodesta 1942, jolloin ne Jatkosodan aikana rakennettiin sotaleskien ja haavoittuneiden sotilaiden perheiden lomaviettoa varten. Ne on entisöity upeasti säilyttäen vanha tunnelma, mutta tuoden mukaan harmonisesti nykypäivää.

Vähän mietittiin, miten onnistuu yöpyminen syksyllä ilman juoksevaa vettä, mutta ainakaan kaltaisillemme retkeilijöille se ei ollut lopulta lainkaan ongelma. Puucee nökötti pihalla ja saimme olla pienessä, suloisessa ja järven rantaan rakennetussa mökissämme ihan rauhassa. Kauden ulkopuolella matkaamisessa on puolensa; olimme mökkikylän ainoat asukkaat.

Ajankohta Punkaharjun-reissulle oli muutenkin täydellinen, jos meiltä kysytään. Luonto oli alkanut laskeutua syksyyn ja värit olivat tummia ja meheviä. Mies poimi minulle kauden kauneimman oranssin kimpun kantarelleista. Sieniä oli joka puolella, ja sienestys oli ihan naurettavan helppoa. Heti mökkimme ulkorappusten edessä kasvoi rypäs kantarelleja, polun vierestä sai poimia mustatorvisieniä, lampaankääpiin melkein kompasteli ja tatteja törrötti joka mättäällä. Lopulta piti ostaa hotellilta uusi kori, että saimme muutamassa tunnissa poimitun sienisaaliin mukaamme.

Metsäretken jälkeen vaihdoimme vähän parempaa ylle ja lähdimme hotellille illalliselle. Olin tilannut meille etukäteen neljän ruokalajin menun, minulle vegenä ja miehelle kotimaisella kalalla höystettynä. Hyvä luontoäiti sentään, miten hyvää ruoka oli!

Ensimmäistä kertaa koskaan tuntui, että vegemenu oli todellakin hintansa väärtti. Se oli koostettu ajatuksella, erilaisia makuvivahteita ajatellen sekä paikallisia raaka-aineita hyödyntäen. Koska olimme Punkaharjulla, mukana oli tietenkin paljon sieniä. Vain moussetyyppinen suklaa-kaako-tatti -jälkkäri oli vähän valju. Syyttäkää makynystyröitäni tai 90-luvun kouluruokailua, mutta mousse ei vaan lähde makukiitoon. Mutta tunnelma, asiakaspalvelu ja harjun saletisti seksikkäin treffikumppani saivat unohtamaan mousseharmituksen.

Illallisen jälkeen hotellin rantasauna oli varattuna vain meille. Saimme nakata kiukaalle vettä vilkuilematta välillä kelloa. Olin ottanut mukaani arsenaalin kuorintavoiteita, naamioita ja muita purnukoita, joilla sain antaumuksella läträtä. Välillä hipsimme pilkkopimeässä taskulampun kanssa laiturille ja pulahdimme uimaan syksyn viileydessä peilityynenä odottavaan Puruveteen. En muista, koska olisin kylpenyt niin perusteellisesti; puunannut samalla kehon kuin mielenkin. Saunan jälkeen hipsimme mökkiimme, ja pehmeä uni kaappasi mukaansa yhtä nopeasti kuin olimme kahistelleet itsemme mukavalle myttyrälle sänkyyn.

Aamulla heräsimme lähes 10 tunnin yöunien jälkeen mökkimme ikkunasta leikittelevään valoon. En kykene sellaisiin uniin ikinä, en vaikka olisin yksin kotona. Mutta vanhassa rossipohjaisessa mökissä oli jotenkin niin hyvä ilma ja levollinen tunnelma, että unen oli helppo tulla ja olla.

Kävelimme aamiaiselle hotellille hiekkaista metsätietä pitkin ja luonto ympärillä ihan värisi uutta päivää. Aamiainen oli taivaallinen. Siemenpuuro sai kielen onnesta solmuun ja pöydän tarkoin valitut ja valmistetut antimet huokailemaan aamupalarakkaudesta: tuorepuristetut mehut, juuri oikein keitetyt luomumunat, metsäsienipatee, tillissä hölskytetyt kurkut ja paikallisen tilan pitkään kypsytetyt herkuttelujuustot. Vanhat talon nurkat naksuivat kotoisasti ja kaiuttimista soljui ranskalaisia klassikokappaleita. Nyt kun voisi pysäyttää ajan.

Lojuimme aamiaisella niin pitkään, että lopulta saimme vain pakata tavaramme ja lähteä kulkemaan takaisin junalle. Asemarakennuksen vierestä mies poimi vielä muutaman litran kantarelleja. Kapsäkit sieniä ja rakkautta pursuilevina matkasimme takaisin saman reitin kuin tullessammekin; paikallisjunan puksutus läpi harjumaisemien, myöhäinen lounas ravintolavaunussa ja kahden hengen pussauskoppi.

Päätimme, että jos vain suinkin, teemme samanlaisen treffimatkan joka syksy. En ihan heti keksi, missä muualla voisimme saada näin meidänlaisemme rakkausmatkan kuin Punkaharjulla. Junan pussauskopista alkavat ja sinne loppuvat treffit, minkä väliin mahtuu mökkeilyä söpön tyylikkäästi, retkeilyä sekä sienestystä, neljän ruokalajin kynttiläillallinen, rantasauna ihan kahdestaan, esteettistä karkkia niin sisustuksessa kuin luonnossa ja luultavasti yksi parhaista hotelliaamupaloista koskaan.

Siirappia, hunajaa, mettä!

Tässä reissun kulut kahdelta aikuiselta:

• Junaliput Helsinki-Retretti-Helsinki säästölipuilla: 80,40 euroa
• Yhden yön yöpyminen Hotelli Punkaharjun metsähuoneessa + aamupala: 125 euroa
• Rantasaunan vuokra ja kaksi saunaolutta: 62 euroa
• Neljän ruokalajin menut ja ruokajuomat: 134,80 euroa
• Ruuat, juomat, kuohuvat ja kahvit junassa: 69,10 euroa
• Ostokset (sienikori): 38 euroa
• Yhteensä: 509,30 euroa