Minä olen sen verran höpsällään leikkokukkiin, että jokaisen kukintakauden aikana kiljahtelen onnesta ja tuuletan, että tämä tässä on kuulkaa se lempikukkani, se kukkien kukka! Hössötys jokaisen kukan kohdalla hyväksyttäköön, sillä etenkin monien Suomessa pihalla kasvavien kukkien kasvukausi on niin lyhyt, että niiden jokaisen kohdalla sietääkin riemuita täysin rinnoin ja sydämin.
Silti sanon, että syreenillä on ihan erityinen paikka
lempikukkieni joukossa. Sen tuoksu on niin vahva aikaportti lapsuuden kesiin,
mummilan pellavaisten salusiinien yltä siivilöityvään aurinkoon ja
aamukasteisessa heinikossa hyppeleviin paljaisiin varpaisiin. Sen tuoksu on
niin vahva, että pelkän yhden oksan tuominen sisään tuo kesän koko kotiin –
vähän kuin joulunaikaan hyasintti.
Meillä kasvaa kotipihassa monen monta jättimäistä syreenipuskaa, joista valkoisien kukinta on nyt uhkeimmillaan, kun violetit ovat vielä nupuillaan. Olen niistä napsinut välillä sisään muutaman oksan, mutta harmitellut, että kukat nuupahtavat alle vuorokaudessa. Sitten bongasin Pinjacolada-Pinjan IG-tilillä vinkin, jota oli testattava.
Vinkin mukaan syreenit ja myös erinäiset villit ketokukat
kestävät maljakossa paremmin, kun niiden imupinnan upottaa toviksi kiehuvan
kuumaan veteen.
Tämä vinkki kuulosti kreisiltä ja enemmänkin siltä, että siinä varmistetaan kukan nuupahdus ennätysajassa. Mutta Pinja oli itse saanut tällä kukka-alan ammattilaisen vinkillä syreenit kestämään kauemmin maljakossa, ja mitä googlailin, ei tämä mikään uusi jippo ole. Useampi internetin lähde tiesi kertoa, että puuvartiset oksat voi upottaa kiehuvaan veteen jopa minuutiksi, ja kukkivat sitten tovin vähemmäksi ajaksi.
Leikkasin pihamme syreeneistä sunnuntai-iltana muutaman oksan, joihin testasin tätä kikkaa. Tein niihin vinon imupinnan oksasaksilla. Sitten dippasin varsien päät noin viiden sentin matkalta kiehuvaan veteen ja laskin hitaasti kymmeneen. Varsien päät kuplivat, eli kai päästivät ilmaa, mutta sen tarkemmin en googlailunkaan jälkeen osaa sanoa, mitä kiehuva vesi tekee parantaakseen syreenin imupintaa. Onko joku teistä valistuneempi tämän suhteen? Dippauksen jälkeen laitoin syreenit viileään veteen, johon olin lisännyt ripauksen sokeria.
Nyt, reilu kolme vuorokautta myöhemmin, nupuillaan olevat violetit syreenit voivat edelleen mainiosti, kuten kuvasta näkyy. Valkoisissa oksissa lehdet olivat edelleen skarpit, mutta kukinnan loppupuolella olevat kukat olivat jo nuupahtaneet. Hain niiden tilalle kuviin siis uudet. Mutta vielä eilen koko kimppu valkoisine syreeneineen voi hyvin, mikä on noin kaksi vuorokautta pidempi kesto syreeneille kuin yleensä. Yleensä kun ne nuupahtavat lehtineen päivineen maljakossa jo alle vuorokaudessa.
Testasin samaa kikkaa myös palstan vierestä maanantaina poimimilleni
lupiineille ja niittykukille. Lupiinihan on vieraslaji, jota pitäisi estää leviämästä,
joten mielelläni poimin tämän kauniin rikkaruohon maljakkoon ennen sen
siemenvaihetta.
Niittykukkien ja lupiinien kanssa en huomannut mitään isoa
eroa siinä, kuinka kauan kimppu kestää. Aika lailla kolmisen päivää luonnonkauneudesta
on yleensä ketokimpun kanssa saanut nauttia, kuten nytkin. Eilen lupiinit
seisoivat maljakossa vielä ryhdikkäinä, kun tänään kuvatessa ne jo
kumartelivat.
Kiehuvalla vedellä käsittely menee kuitenkin ehdottomasti
jatkoon syreenien kanssa, ja eipä se iso homma ole noiden niittykukkienkaan
kanssa. Niin parasta, että nyt on se ihana aika vuodesta, kun leikkokukkia ei
tarvitse ostaa kaupoista. Luonto tarjoaa näteimmät ja villeimmät kimput.
Kaupallinen yhteistyö VR (matkakohteiden kuluista vastasimme itse, poikkeukset mainittu)
Pääsimme perheen kanssa viikonloppuna maistamaan jo palasen kesälomaa, kun hyppäsimme junan kyytiin ja lähdimme Mikkeliin. Kävi sama juttu kuin viime kesän Kaakkois-Suomen interrail -reissumme kanssa, kun mukana kulkevista työkuvioista huolimatta uppouduin ihan täysin lomatunnelmiin. Että kysynpähän vaan, miksi ihmeessä en ole ennen käynyt oikeastaan missään päin Savoa?
Savo ja koko itäinen Suomi ovat itselleni jotenkin niin eksoottista maaperää, että siellä tuntuu kuin olisi kauempanakin lomalla. Jo pelkkä murre kutittelee suloisesti korvaa, ja helteisten pikkukaupunkien kadut ovat jotenkin niin legendaarisen kesälomalta tuntuvia, että vähän kuin olisi päätynyt elokuvan kulisseihin, joissa kuvataan jonkun keltaisen paahteisen road movie -genren leffaa.
Täytyy nolona myöntää, että en ennen tätä reissua osannut oikein edes sijoittaa Mikkeliä kartalle. Jos joku muu on yhtä hönö, kerrottakoon, että jos piirtää viivan Jyväskylästä Lappeenrantaan ja toisen Kouvolasta Kuopioon, suurin piirtein viivojen risteyskohdassa, satojen vesistöjen täplittämässä kohdassa kartta, sijaitsee Mikkeli.
Mikkeliin posottaa junalla Helsingistä kolmisen tuntia, ja vaikkapa Kuopiosta kaksi. Leikkivaunussa taitetun menomatkan aikana kävi jo selväksi, että Mikkeliin vievän junaradan varrella on monella kesämökkiä ja sukulaisia, joten samalla kun käy vaikkapa mökillä Mäntyharjulla (josta oma reissujuttuni täällä) tai mummilassa Suonenjoella, voi tehdä välillä yhden tai usaemman päivän pysähdyksen Mikkelissä.
VR:n säästölipuilla pääsee Helsingistä Mikkeliin esimerkiksi jonain tulevan heinäkuun päivänä hintaan 15,70 euroa suuntaansa. Säästölippuja on kesällä taas runsaasti saatavilla, joten kotimaassa voi seikkailla edullisesti. Joten mitä vielä odotat, mennäänhän Mikkeliin! Sillä tekemistä, näkemistä ja kokemista piisaa koko perheelle. Kiitos kaikille Lähiömutsin IG-stories -seuraajalle jälleen kerran hyvistä reissuvinkeistä!
Me aloitimme Mikkeli-viikonloppumme hämmästelemällä säätä. Tiedättekö sen fiiliksen, kun keskellä talvea matkustaa lentokoneella tropiikkiin ja matkustamosta poistuessa lämmin kosteus vyöryy ympärille? No ei kuulkaa tarvitse ottaa lentokonetta kokeakseen sitä fiilistä; riittää että matkustaa Helsingistä junalla Mikkeliin. Perillä kohteessa lämpömittari hipoi varjossa +30 astetta ja lämmin kesäsade pisaroi höyryävään asfalttiin. Ihan kikatutti, kun kaikki tuntui vaan niin ihanalta ja oudolta. En vain voi vieläkään ihan käsittää, että on tosiaan näin kesä!
Majapaikkanamme toimi ihan keskustassa ja kivenheiton päässä juna-asemalta oleva Sokos Hotel Vaakuna (Porrassalmenkatu 9). Meille oli pedattu pyöreäikkunaiseen hotellihuoneeseen neljän sängyn rivi, joka muodosti melkein kuin seinästä seinään ulottuvan perhepedin. Se oli suloista; lomalla on kiva välillä nukkua ihan likitysten koko sakki.
Heitettyämme matkatavarat hotellille, piipahdimme Mikkelin vankilan myymälään (Linnankatu 8), jossa on myynnissä viereisen vankilan vankien tekemiä tuotteita katiskoista kehtoihin ja keittiöjakkaroista savustuspönttöihin. Jos on tarvetta puutarhahuonekaluille, suuntaa vankilan myymälään. Siellä on kokopuisia käsityönä tehtyjä huonekaluryhmiä ja puutarhakeinuja, joista valita.
Me keskitimme kuitenkin ostoshommat kirpparille, jossa toki oli piipahdettava heti alkuun. Pikkukaupunkien kirppistarjontaa ei vain voi olla penkomatta! Kävimme Toivon Kammari -hyväntekeväisyyskirpparilla (Porrassalmenkatu 31), josta löysin sellaisen hippienhippimekkosen, että melkein teki mieli kävellä parjain varpain koko loppureissu. 3 euron mekon lisäksi kenkähyllystä kaiken moskan seasta löytyi kolme paria vintagekenkiä minun koossani 40, mitä ei tapahdu koskaan. Lopulta valitsin valkoiset arviolta 60-luvulla Suomessa valmistetut nahkaiset korolliset sandaalit, jotka vaativat koko 2 euron hintansa edestä päästä lavatansseihin. Lapset kaivoivat lelupuolelta ison pussukallisen Pokemon-hahmoja, ja 6 euron aarrepussukka lähti kassan kautta täpisevien leikkijöiden mukaan.
Välipalalle kävelimme niin ikään keskustan tuntumassa olevalle Naisvuorelle ja siellä tönöttävälle näköalatornille (Mikonkatu 23). Vuorelta itsessään oli jo komeat näkymät kaupunkiin, joten tornin sijaan päätimme ihastella maisemia ulkosalla vilvoittavasta tuulesta nautiskellen. Poikkesimme kyllä tornissa toimivaan kahvilaan, jossa tilasimme koko sakille vohvelit jätskillä ja hillolla. Kahvilan kahvi oli kamalan kitkerää, mutta vohvelit sen sijaan ihanan rapeita ja maukkaita.
Kun lapset olivat räisköttäneet itsensä likomäriksi näköalatornin viereisessä suihkulähteessä (turistit!), lähdimme kaupan kautta parin kilometrin päässä keskustasta sijaitsevaan Urpolan luontokeskukseen (Selännekatu 30). Olimme notkuneet helteisillä kaduilla (tietoisesti) niin pitkään, että luontokeskus oli jo kiinni. Mutta auki ollessaan luontokeskukseen on ilmainen sisäänpääsy ja sieltä voi myös noutaa polttopuut läheiselle laavulle. Nyt oli kuitenkin metsäpalovaroitus voimissaan, joten meillä oli repussa joka tapauksessa piknikeväät.
Luontokeskukselta lähtee kiertämään parin kilometrin
luontopolku, joka seurailee Urpolan jokea. Lehtomainen metsä oli kaunis, mutta
niin täynnä hyttysiä ja mäkäriä, että päätimme kysyä vastaantulevalta paikalliselta
suositusta aurinkoisesta piknikpaikasta lähettyvillä. Niinpä päädyimme
Urpolanlammen rannalle, jossa lapset nakkasivat vaatteet pois ja uivat vedessä
niin kauan, että aurinko alkoi jo paistaa matalalta. Repusta kaivamiemme
iltapalojen jälkeen soitettiinkin suosiolla taksi, jolla pärräytimme
hotellille. Iltapesujen jälkeen koko sakki oli unessa minuutissa.
Lauantai-aamuna hotelliaamupalan jälkeen piipahdimme Kauppakeskus Stellassa sijaitsevassa Kauppahallissa (Maaherrankatu 13) täydentämässä eväsreppua paikallisen leipurin vehnäsillä. Lisäksi haimme vielä torilta porkkanaa, pensasmustikoita, kirsikoita, herneitä ja kauden ekat kotimaset mansikat. Ai että rakastan tätä vuodenaikaa, kun voisi elää melkeinpä vain tuoreilla marjoilla, hedelmillä ja vihanneksilla!
Reput herkkuja pullollaan nappasimme torin viereiseltä taksitolpalta pirssin alle, sillä Mikkelin paikallisbussit eivät harmillisesti kulje Tertin kartanolle (Kuopiontie 68) asti, jonne tahdoimme piipahtaa. Mutta kun ei arjessa ole auton kuluja, voidaan hyvin ottaa silloin tällöin taksi alle. Hurautimme siis veheriöivien peltojen keskellä sijaitsevalle vanhalle maalaiskartanolle, jossa nykyään toimii ravintola, kahvila, herkkupuoti sekä viiden huoneen farmihotelli.
Me kävimme ensin käyskentelemässä Tertin puutarhoissa imemässä vaikutteita omalle pikkupalstallemme. Jännää, miten muutamassa kuukaudessa on tapahtunut muutos. Yhtäkkiä tunnistan kukkapenkeissä ja ryytimaalla kasvavia perennoja, kasveja sekä yrttejä ja fiilistelen erilaisia istutuksia. Tätä se puutarhahulluus kai on.
Lounas meille tarjottiin kartanon piikkiin Tertin ravintolassa. Ja kuulkaa, mitkään kuvat eivät tee oikeutta sille, miten kaunis vanha kartano on. Me saimme pöydän emännän kammarista, joka kaikkine huonekaluineen, kirjontatöineen ja seinillä roikkuvine vanhoine ylioppilaskuvineen sai tuntumaan olon juuri siltä kuin olisi ravintolan sijaan kylässä kartanonrouvan luona. Kartanossa näkyy sen historia maanviljelys- ja karjatilana, sillä kartano ja sen maat ovat yhä saman perheen omistuksessa kuin neljä polvea sitten 1800-luvun lopulla.
Haimme lounaan seisovasta pöydästä ja söimme sen kammarissamme vanhojen klassikkokappaleiden soidessa ja kesätuulen heilutellessa pitsiverhoja ja tuoden pihalta sisään kukkivien syreenien tuoksun. Tämä kaikki sai aikaan hyvin huolestuttavanlaatuista himoa googlailla kaikenlaisia myynnissä olevia ränsistyneitä kartanoita. Siksi olikin hyvä aika ottaa taas lyhyeksi matkaksi taksi alle.
Seuraavaksi karautuimme Visulahteen (Visulahdentie 1), jota lapset olivat odottaneet kaikista eniten tältä reissulta. Kuten se jo 90-luvulla telkkarissa soinut rallatus kertoo, Visulahdessa on kolme kohdetta kerralla (sori korvamadosta), mutta me vietimme loppupäivän siinä legendaarisimmassa, eli Dinosauriassa. Siellä on vesipuiston lisäksi erinäisiä huvipuistohilavitkuttimia sekä moottoriautoratoja, pomppulinnoja ja trampoliineja.
Me saimme niskaamme piiskaavan vesikuuron heti saatuamme uikkarit päälle ja muutamaan kertaan senkin jälkeen, mutta se ei onneksi haitannut, sillä lämpötila huiteli kuitenkin hellelukemissa. Välillä käytiin kamoinemme vain pitämässä sadetta pukukopeissa. Kun olimme lilluneet vesipuiston puolella itsemme rusinoiksi, kolusimme vielä läpi loput puistosta. Moni laitteista oli rikki, jostain muusta syystä suljettu tai muuten vain vähän heikun keikun. Mutta jotenkin just se vetoaa minuun.
On kivaa, että kaiken priiman, hurjan ja hypersuperin keskeltä löytyy vaihtoehdoksi tuollainen kotikutoinen, vähän ränsistynyt ja sammaloitunut huvipuisto, jossa on nostalgista 90-luvun kesälomien tunnelmaa ja leppoisan ruuhkatonta. (Samasta syystä kai tykästyin pari vuotta sitten Puuhamaahan). Sisäänpääsyhintakaan Dinosauriaan ei ole ihan överi, ja tekemistä löytyy kyllä etenkin tällaisille päiväkoti-ikäisille ja pienille koululaisille tosi kivasti. Teinit ehkä kaipaavat jo jotain hypersuperimpaa.
Kesäpäivän lötkistäminä me lampsimme Dinosaurian
sulkeuduttua bussipysäkille, josta matkasimme paikallisbussin kyydissä
hotellille. Ripustettuamme pyyhkeet ja uikkarit roikkumaan kaikille
mahdollisille tuolinkulmille ja ovenpäällisille, lähdimme illalliselle.
Meille tarjottiin ruuat Bistro Holvissa (Savilahdenkatu 11), jota useampikin ehti meille suositella ruokailupaikaksi. Holvi toimii Mikkelin kaupunginteatterin yhteydessä, ja talvella sen holvimainen ravintolasali on varmasti tunnelmallinen. Nyt kesällä me kuitenkin valitsimme paikan lasitetulta terassilta.
Holvin menu vaihtuu kymmisen kertaa vuodessa sesonkien,
raaka-aineiden ja keittiömestarin mielenliikkeiden mukaan. Me nautimme tällä
kertaa nelistään vegealkupalalajitelman (olenkin ehkä joskus maininnut, että
voisin oikeastaan ravintolassa syödä aina pelkkiä alkupaloja) sekä pääruuat.
Listalta olisi löytynyt myös vegaaninen menu, mutta nyt silmäluomien lurpsuessa
väsystä, menimme nopeamman kaavan kautta.
Sunnuntaina heräsimme pökerryksissä koko sakki vasta puoli yhdeksän aikoihin. Vesipuisto ja hilavitkuttimet tosiaan tekivät tehtävänsä! Aamupalaluuhailun jälkeen lähdimme tallustamaan parin kilometrin päähän Mikkelipuistoon (Pursialankatu 5). Se on puutarhamatkailukohde, jossa voi hakea inspiraatiota erilaisista mallipuutarhoista ja vaikka vuokrata soutaveneen, kajakin, sup-laudan tai polkuauton puiston puutarhamyymälästä.
Me päädyimme löytämään puutarhamyymälästä uuden keppihevosen kotitalliimme. Esikoinen ihastui Mikkelin toimintakeskuksen kierrätysmateriaaleista tekemään ja sateenkaaren väreissä loistavaan yksisarviseen, enkä ihmettele yhtään – onhan se nyt maailman söpöin ja vielä tosi taiten tehty. Niinpä tehtiin hevoskaupat 38 euron hintaan.
Lounaaksi vedimme sunnuntaitunnelmiin sopivasti brunssin Mikkelipuiston Greeneri-ravintolassa, minkä jälkeen kävelimme vatsat tyytyväisinä puolisen kilometriä takaisin keskustaan päin Kenkäveroon, eli vanhaan pappilaan.
Kenkäverokin yllätti ihanuudellaan, ja kartanokuume sen kun nousi. Pankkitili (onneksi) pitää huolen siitä, että ei tässä olla ihan heti Lähiömutsista Kartanomutsiksi muuttumassa. Piipahdimme ihan ensimmäisenä Joulupukin piilopirtissä, jossa JP kuulemma viettää kesälomiaan. Siellä oli jännää tutkittavaa lapsille, joiden mielikuvitus pyörähti heti surisemaan kaikesta ympärillä olevasta.
Lisäksi kävimme tutustumassa vanhan pappilan pihapiirissä käyskenteleviin lampaisiin sekä kanoihin. Kenkäveron myymälöistä käväisimme Taito Shopissa, jossa myydään paikallisten ja ylipäätään suomalaisten tuottajien ja tekijöiden tuotteita. Ostin itselleni Papun sukat, Lakumestan luultavasti maailman parasta salmiakkilakua, Little bit designin ihanat keltaiset tasselikorvikset ja Kenkäveron tulitikkuraisan niin nätillä orvokkikuosilla, että sitä minun ei tarvitse päällystää.
Itse pappila aiheutti taas huokailua ja niin villiksi
lähteviä haaveita, että jossain välissä huomasimme koko perheenä pohtivamme,
minne voisimme muuttaa ihan vain vaikka puoleksi vuodeksi koe-elämään
toisenlaista elämää Suomessa – Ahvenanmaalle, ulkosaaristoon, ehkä Utöön, Lappiin?
Tai löytyisikö idästä joku uinuva kylä ja sieltä rempallaan oleva kartano,
johon ei tulisi edes juoksevaa
vettä? Lapset ja puoliso päätyivät Lapin kannalle, kun minä taas herättelin
saaristolaishaaveitani eloon.
Syytän (ja kiitän) villejä haaveita Kenkäveron 7-sortin kahvipöydästä, joka meille tarjottiin ja jonka ääressä hekumoidessa ehti antaa ajatuksen lentää. Nimensä mukaisesti pöydässä oli tarjolla sen seitsemää sorttia (ja vähän enemmänkin) vanhan ajan herkkuja, joita sai halutessaan santsata kahvin, teen tai mehun kanssa niin paljon kuin lystää. Minä nappasin kolme valikoitua herkkua (lusikkaleivän, kaneliässän ja pienen Ellen Svinhufvudin leivoksen), mutta lapset ottivat herkkupöydästä kaiken irti siihen malliin, että murenat vain jäivät pappilan pellavaliinoille.
Kartanoelämän jälkeen ravisteltiin itsemme takaisin tähän hetkeen, sillä oli aika palata takaisin Mikkelin keskustaan. Ehdimme vielä ennen junanlähtöä piipahtaa Wilma ja Wihtori -itsepalvelukirpputorilla (Maaherrankatu 17), josta lapset löysivät robotin, Pets-kissan ja pyöräkorin, ja minä taas kuusi pientä Arabian Anemone-sarjan lautasta euron kappalehintaan.
Siitä sitten vain hyppäsimme kapsäkkeinemme junaan ja kotimatkalle. Lapset ottivat koko kolmen tunnin matkan edestä riemun irti leikkivaunusta, uusista kavereista sekä luvasta katsoa pätkivällä netillä elokuvaa. Puoliso otti lastenvahtinakin, ja minä rakensin itselleni pyyhkeistä digikuvamuijan pimiön, jossa editoin auringolta suojassa kuvia koko matkan ajan.
Että kyllä, taas kerran on toistettava itseään ja sanottava: kotimassa tosiaan riittää tutkittavaa. Junalla pääsee niin kätevästi, että voi lähteä ihan vain vaikka yhdeksi päiväksi seikkailemaan!
Tässä vielä tuttuun tapaan reissumme kulut kahdelta
aikuiselta ja kahdelta lapselta:
Junaliput (meno säästölipuilla ja paluu peruslipuilla): 162,80 euroa (nämä saatu yhteistyön kautta)
Hotelli (2 yötä): 303 euroa
Taksit: 45,39 euroa
Paikallisliikenne: 6,60 euroa
Ruokakaupat, Kauppahalli ja tori: 61,97 euroa
Ravintolat ja kahvilat: 126,30 euroa + tarjotut appeet 223,20 euroa (mahdollisesti lapset olisivat saaneet näistä alennusta).
Kirppisostokset: 28,70 euroa
Muut ostokset: 92,80 euroa
Visulahden Dinosaurian sisäänpääsymaksut: 96 euroa
