Viikonloppuna vaihdoin lapsen sänkyyn minun vanhat Barbie-lakanani, ja katsoimme koko perhe vihdoin Barbie-elokuvan. Elokuva oli monitasoinen, itkettävä ja ihana – sekä elokuva, jonka katsomisesta ei perheen kesken pitänyt vääntää. Se oli englanninkielinen, tekstitetty suomeksi, eikä kukaan nutissut asiasta mitään.

Vaikka meidän vanhempien väsytystaistelu on alkanut tuottaa tulosta, viime vuodet perheen leppoisia elokuvailtoja on edeltänyt lähes poikkeuksetta vääntö siitä, millä kielellä elokuvat katsotaan. Minä olen vanhemmuuden suomin valtuuksin päättänyt, että ne katsotaan alkuperäiskielellä silloinkin, kun tarjolla on suomeksi puhuttu versio.

Siitä on syntynyt välillä sellainen poru, että leffat ovat jääneet katsomatta yhtään millään kielellä.

Miksi kirjoittajana ja suomen kieltä rakastavana tahdon, että esimerkiksi animaatiot katsotaan alkuperäiskielellä, useimmiten siis englanniksi, ei suomeksi puhuttuna? Koska muutama vuosi sitten tajusin, että lapset kuulevat arjessaan yllättävän vähän englantia ja että heillä ei tekstitystenlukutaitoa.

Olimme pari vuotta sitten katsomassa Svenka Teaternin Maija Poppasta, ja esitys oli ensinnäkin upea – ja toisekseen tietenkin ruotsiksi. En ajatellut kielen haittaavan, vaikka lapsilla ei ole vielä alkanut ruotsin kielen opinnot koulussa, sillä onhan teatterissa käytössään tekstitys. Joko oman puhelimen sovelluksen kautta toimiva tai lavan yläreunassa olevalla screenillä kulkeva.

Vasta teatterissa tajusin, että tekstitys ei paljoa auta, jos lapsilla ei ole taitoa seurata esitystä, liikkuvaa kuvaa, ja samalla lukea tekstityksiä. Heillä ei ollut rutiinia siitä, miten silmät ja aivot sen kummemmin sitä miettimättä kulkevat tekstityksen ja tapahtumien välillä. Heiltä puuttui tekstityksenlukutaito, koska sitä ei ollut harjoiteltu juuri lainkaan.

Vaikka molemmat lapset olivat noihin aikoihin jo lukutaitoisia, olimme jumittuneet katsomaan esimerkiksi animaatioelokuvat suomeksi. Sillä mikäs siinä; nykyään pienemmänkin budjetin elokuvat on toteutettu todella taiten suomeksi. Ne on ääninäytelty, ei ysärityyliin dubattu kahden henkilön muuttaessa ääntään eri roolihahmojen välillä ja alkuperäisen ääniraidan kuuluessa vaimeana tautalla. Nykyanimaatioita katsoo ja kuuntelee suomeksi mielellään aikuisenakin.

Suomeksi puhutut elokuvat aiheuttavat kuitenkin sen, että lapseni kuulevat nykymukuloiksi ja monikielisessä tuttavapiirissä elellessäänkin yllättävän vähän englantia arjessaan.

Minä olen ysärilapsuudessa oppinut englantini Melrose Placesta, Beverly Hills 90210:sta sekä Kauniista ja Rohkeista. Ja ehkä vähän Giana Sistersiä tahkotessani, No Doubtia kuunnellessani ja MTV:n musavideoita tuijotellessani. Kielipääni ei ole häävi, ja jos en olisi kuullut englantia arjessani, ei vieraan kielen puhumisen ydin, kielikorva, olisi ikinä harjaantunut.

Vielä vaihto-opiskeluaikoinakin yliopistossa huomasi eron duppauskulttuurista tulevien maiden oppilaiden kielitaidossa. Ja minä en tosiaan edes ole erityisen hyvä vieraissa kielissä itsekään, siitä huolimatta, että Brooke ja Ridge eivät ole puhuneet suomea vaan englantia.

Oli miten oli, lasten kielipään harjaantumisen lisäksi mietitytti myös heidän onneton tekstityksenlukutaitonsa. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että opittava taitohan se sekin on!

Lisäksi tietenkin se, että sen yhden viikoittaisen ja koko perheenä katsotun elokuvan vaihtaminen tekstitetyksi sujauttaa samalla myös lukemista ja erilaista luetunymmärtämisen harjoittelua heidän eloonsa. Muut lasten seuraamansa ohjelmat ovat kuitenkin pääsääntöisesti suomeksi puhuttuja, samaten kuin tubettajat. Joten mistään jättimäisestä muutoksesta ei ollut kyse, vaikka sen aikaansaamasta porusta olisi joskus voinut muuta kuvitella.

Pari vuotta tätä kauheaa kärsimystä ja epäreiluutta ja tyhmyyttä on nyt takana. Edelleen on riemunpäivä, kun yökylään tulee joku lukutaidoton, jonka takia elokuva pitää olla suomeksi puhuttu. Mutta hiljalleen, hyvin hyvin hiljalleen, elokuvien kieliasetuksien yli voidaan mennä rauhallisemmin ja vähemmillä marinoilla. Elokuva elokuvalta koko sakki on pysynyt paremmin mukana tekstitysten ja tapahtumien kulussa.

Ja sitten tulee elokuvailtoja, kun mahdollisuutta suomeksi puhuttuun versioon ei edes ole, eikä kukaan sitä enää edes muista kaivata.

Jaa

En tiedä, onko se eittämättä pettymyksiin johtavaa itsehuijausta vai mahtava taito uskoa tulevaan, mutta ihan joka vuodenvaihteessa tunnen tyyneyttä ja varmuutta. Uuden paperikalenterin sivut tuoksuvat mahdollisuuksilta ja sen tyhjät rivit ovat täynnä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Muistan sen saman tunteen viime vuoden alustakin, ja vaikka vuodesta sitten tuli ihan muuta kuin ajattelin, taas olen tässä:

Varmana siitä, että tästä tulee hyvä. Pakkohan sen on, muuta suuntaa ei viime vuoden sotkuisen syhmyrän jälkeen ole.

Päällisin puolin vuonna 2023 mikään ei edistynyt. Elin kuin pause-nappi pohjaan jämähtäneenä. Tai ei, paremminkin kuin elämänkela olisi sotkeutunut takkuiseksi mytyksi koneistooni. Sitä sotkua sitten tutkailin ja koitin selvittää koko vuoden.

Tietenkään mikään asia, saati nyt elämä, ei ole niin yksioikoinen. Oli paljon hyvää; enemmän rauhallisia aamuja kuin koskaan, maailmaa uuteen asentoon kallistavia keskusteluja ystävien kanssa, ylpeyttä ja onnea lapsista, hapanjuuritaikinan hitautta, syvää onnea Kivinokan palsta- ja mökkikuplassa, kutkuttavia treffejä, festivaalien keveyttä kantapäiden alla ja iloa suksilla, luistimilla, lenkkareilla sekä uikkareilla.  

Rahahuolia ja muutoksia arjen dynamiikkaan

Mutta sitten se takkumytty kaiken tämän ympärillä. Ensinnäkin rahahuolet, taloudellinen ja henkinen epävarmuus omasta työstä sekä puolison paluu vuosien lyhennetyn työviikon jälkeen täyspäiväiseksi.

Kaikki kallistui niin hirveästi; suurimmillaan maksoimme pelkästään asumisesta kerrostaloneliössämme – vastikkeita, lainaa ja lainanhoitokuluja – yli 900 euroa kuukaudessa enemmän kuin vuotta takaperin. Ahdisti niin raha kuin se, että keskituloista se ei saisi ahdistaa.

Kykenin maksamaan itselleni koko vuoden normaalisti palkkaa, mutta yritykseni tulos jää viime vuodelta viisinumeroisen summan miinukselle, mikä on monien tekijöiden summa. Osaan olen vaikuttanut itse, osaan vaikuttaa maailma ympärillä. Onneksi takana on monia hyviä vuosia, ja yritykseni talous kesti syväkyykkäysvuoden – voin maksaa miinusmerkkisestä vuodesta huolimatta itselleni jopa jonkin verran osinkoja.

Yhtä kaikki jouduin taas tekemisiin vanhan haamuni kanssa: taistelemaan siitä, että arvoni ihmisenä ei ole yhtä kuin tekemäni työn määrä tai se, kuinka paljon pystyn tekemästäni työstä laskuttaa. Koin alemmuutta ja epävarmuutta omasta osaamisestani, mikä ei ole tässä määrin vaivannut vuosiin. Aloin tuijotella seuraajalukemia vatsa muljahdellen epävarmuudesta – Instassa porukkaa lähti tasan samaan tahtiin kuin uusia tuli – ja kiukuttelin itsekseni, kun tekemiseni ei kelpaa.

Sisäistetty kapitalismi puskee tekemään enemmän, että tulee hyväksytyksi, vaikka itse tulisi toimeen, olisi luultavasti tyytyväisempi elämäänsä, vähemmälläkin.

Ja toki kriiseilin vanhaan tuttuun tapaan sitä, onko taisteluni hitaamman somen ja hitaiden sisältöjen puolesta ihan turhaa tässä säksättävässä maailmanajassa.

Kolmivuorotyötä tekevän puolison täyspäiväisyys on ollut taloustilanteen takia pelastus, mutta muuten lyhyesti kuivailtuna hanurista. Pidemmät ripulit voisin tästä(kin) päästellä tulemaan omassa tekstissään. Elämme perheenä koulumaailman tahdissa, mutta puolisolla on työrytmissään esimerkiksi kokonaan vapaa viikonloppu vain kerran kuudessa viikossa. Nyttemmin tämä on soljunut jonnekin normiarjen ytimen ympärille, mutta etenkin syksyllä perheajan vähyys näkyi koko perheen kipuiluna.

Heti kun vain toivottavasti taas on taloudellisesti mahdollista, lyhempi työviikko toivottavasti tekee paluun.

Kriisistä kriisiin, eli ote nelikymppisyydestä

Sitten ne vahvemmin omaan napanöftääni sotkeutuneet kriiseilyt. Keväällä päättyneen terapian aikaansaamat rymsteeraukset ajatuksissani, tasan ajallaan tulleet neljänkympin ”tätäkö elämä nyt on, ja mitä jos laitetaankin kaikki paskaksi” -kriiseilyt sekä parisuhteen vahvojen perustuksien huojuminen. Ajoittainen selkeä varmuus siitä, että on käynyt hirveä erehdys, kun minun on annettu tulla äidiksi, ja että oikeasti minun kuuluisi elää erakkona.

Tuntuu myös, että kun ensimmäistä kertaa vuosiin oli aidosti aikaa, vuosikausia vanhat uupumusjaksot alkoivat vasta kunnolla purkautua. Olin etenkin koko kevään aivan sairaalloisen väsynyt, ja suorastaan häiritsevällä tavalla myös nautin saamattomuudestani. Ja silti samaan aikaan häpesin, että olisi kerrankin ollut aikaa esimerkiksi viedä työhaaveita eteenpäin, päivät ja viikot tuntuivat lipeävän käsistäni.

Koin kyllä koko ajan tekeväni jotain, mutta tunnit olivat vikkeliä ja minä tahmean (vai sittenkin raukean?) hidas.

Näin jälkikäteen ajatellen on suorastaan hyvä, että laskutettavia ja kalenteriin tiukasti naulittuja töitä oli niin vähän. En tiedä, miten muuten olisin ehtinyt ja jaksanut sen kaiken sen myllerryksen, käydä läpi kaikki ne tunteet, keskustelut ja haavat. En tahtoisi siihen myllytykseen uudestaan, mutta ymmärrän ja tunnen kaiken sen arvon nyt.

Ehkä tämä oli tällainen vahingossa ja tarpeeseen järjestynyt yksinyrittäjämalli vuorotteluvapaasta.

Jotain vuodesta tahdon ottaa tulevaankin mukaan

Vaikka jätin vuoden 2023 mielihyvin taakseni, jotain sieltä toivoisin pysyvän mukana jatkossakin.

Pidän kynsin ja hampain kiinni päivien rauhallisemmasta tahdista. Kuuntelin tuossa hiljan kollegoiden – hivenen yliampuvan vitsailevaa – puhetta päivistään, ja keho sähähti hälytystilaan. Sekopäinen meno kuulosti tutulta, mutta silti kuin jonkun utuisen verhon takaa häilyvältä muistolta. Mieleen tuli kaksi selkeää ajatusta: 1. Niin joo, tuollaista tosiaan vielä vuosi sitten oli ja monta vuotta sitä ennen. 2. Hyi hyi hyi hyi, ei ikinä enää.

Haluan pitää päivissäni siihen viime vuonna tulleen rauhallisemman rytmin. Haluan, että voin pyöritellä hapanjuurileipätaikinaa työpäivien keskellä. Haluan, että voin karata päivätreffeille puolison kanssa arkivapaina. Haluan, että voin lukea arkiaamuisen Hesarin kuin olisi viikonloppu. Haluan tehdä piruetteja luistimilla myös talvipäivien valoisaan aikaan.

Haluan pitää ne päivissäni ylpeydellä, en lusmuiluani häpeillen.

Ihan kuin olisin ollut tässä joskus aikaisemminkin, mutta: jospa löytyisi tasapaino. Edes vaappuva sellainen. Että laskutettavaa työtä olisi niin paljon, että olo olisi turvallinen ja varma, ja samalla urheilukelloni erehtyisi vielä useita kertoja minun nukkuvan syväunta (!) kun olen voinut uppoutua kirjoittamaan rauhassa. Että työ sekoittuisi suloisen vaivattomasti muun elämän osaksi, mutta niin että silti olisi myös selkeät offline-ajat, ihan joka päivä.

Työhaaveita kovissa kansissa ja hitaan somen trendaaminen

Vaikka vuoden ensimmäinen varsinainen työviikko oli taas aika jysäys, kuten aina pitkän vapaan jälkeen, mieli on silti edelleen uuden alun freesaama ja tyyni.

Aloin loppuvuodesta vähän toeta tolpilleni, joten toisin kuin viime vuonna tähän aikaan, työkalenterissa on merkintöjä. Ei turvallisen paljoa, saati edellisvuosien määrää, mutta lupaavasti. Niin että uskallan luottaa, laskea hartiat alas.

Olen saanut kaivaa työpöydälle jo lapsuudessa virinneen haaveeni, seitsemän vuotta sitten luomani ja sitten läppärin uumeniin hylkäämäni pikkunivaskallisen paperia. Josko se nivaska muuttuisi kovakantiseksi lastenkirjaksi (iiiks, sanoinko se nyt ekaa kertaa julkisesti!), ja paperinivaska kasvaisi korkeammaksi ja korkeammaksi tulevien vuosien aikana.

Kun saisi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

En tiedä, kuinka paljon työhaaveita voi yhdelle vuodelle ahnehtia, mutta toivoisin tänä vuonna edistäväni myös haavettani laulujen kirjoittamisesta. Muutenkin yhä kiinnostaa astua osittain sivuun parrasvaloista, esirippujen taa. Ylipäätään tahtoisin laajentaa työrepertuaarini, joka on huomaamatta livennyt liian kapeasti someen. Olen miettinyt paperilehtiin paluutakin.

Erityiskivaa on myös se, että somen puolelta on kuulunut kivoja huhuja! Asennemedia kirjoitti tämän vuoden sometrendikatsauksessaan ennustavansa hitaiden somesisältöjen nousua. Ainakin videoilla saa olla jo mittaa muutamaa sekuntia pidempään.

Haa, ehkä en olekaan vastarannankiiski, vaan trendsetteri!

Kiinnostaa: tavallisen tasainen arki (ainakin nyt hetken)

Mielekkäiden töiden lisäksi toivon tälle vuodelle tavallista ihanaa arkea. Viime vuoden jälkeen nyt tarvitaan ihan vain sitä kaiken perustaa: hyvää arkista eloa. Tiedän, että tasaisuus alkaa vaatia ravistelua ja seikkailuvaihde kiinnostaa taas jossain vaiheessa, mutta juuri nyt tarvitsen kaurapuuroa ja hyvät yöunet.

Toivon tälle vuodelle – jos vain omaa napaa koskevia toiveita ajattelee – paljon aikaa Kivinokassa, terveyttä, niin paljon pussailua että huulet rohtuvat, liikunnanriemua, jonkun uuden taidon oppimista, perheretkiä sekä -reissuja, musiikinhurmiota ja että kotikerrostalon julkisivuremontti sujuisi kaikin puolin hyvin.

Hitsi, on onni saada olla minä, näiden ihmisten kanssa, tässä vuodessa. Tästä tulee hyvä.

Jaa