Kesän Pohjanmaan-reissun yhteydessä minä ja puoliso karkasimme yön yli kestäville treffeille. Muksut jäivät vanhempieni ja reissussa mukana olleen ystävämme hoiviin, ja minä ja puoliso heitimme rinkat selkään ja lähdimme ihan kahdestaan samoilemaan suomaisemiin, Levanevan luonnonsuojelualueelle. Sillä minnekäs muualle sitä kahdenkeskistä aikaa lähtisi viettämään kuin suolle!

Levaneva levittäytyy lapsuusmaisemieni naapuripitäjien, Laihian ja Kurikan, alueelle. Mietin rinkkaa pakatessani, miten en lapsuudessa ja nuoruudessa ollut kuullutkaan koko paikasta, kun puoliso katsoi minua suupieli nykien. Aivan. Ei niihin aikoihin paljon suot kiinnostaneet, vaan lähinnä se, miten niistä nevaisista maisemista pääsisi mahdollisimman kauas pois.

No nyt vihdoin ymmärsin Levanevan hienouden. Alkukesän Seinäjoen-reissun aikana meille metsäjoogan pitänyt Sonya vinkkasi Levanevasta, kun kuuli minun telttailevan perheeni kanssa. Suuni oli loksahtaa hämmästyksestä, kun kuulin alueella olevasta autiotuvasta. Minä olen aina haaveillut autiotuvassa yöpymisestä, mutta luulin niiden sijaitsevan yleensä sellaisissa korpimetsissä, joihin ei tässä vaiheessa elämää ole tilaisuuksia lähteä. Mutta ainakin yksi kaikkien käytössä ilmaiseksi oleva ja metsähallituksen ylläpitämä autiotupa nököttää keskellä Pohjanmaan lakeuksia.

Me saimme Levanevalle autokyydin siskoltani, joka sitten noukki meidät seuraavana päivänä eri paikasta takaisin kyytiin. Näin meidän ei tarvinnut suunnitella retkireittiä ympyräksi, vaan aloitimme reitin Peräkylän parkkipaikalta ja päätimme sen Maalarinmaan parkkipaikalle. Jos painelisi menemään koko Kurjenkierroksen, kilometrejä kertyisi noin viisikymmentä. Meille kävelykilometrejä kertyi noin viisitoista.

Vaikka perheretkeily onkin ihanaa,  voi miten rikollisen ihanaa on sujahtaa parkkipaikalta metsään ihan kahdestaan. Hetken on vain kuunneltava sitä, kun ei kuulu kertakaikkisesti mitään. En edes muistanut, että voi olla niin hiljaista, että kuulee ääniä, joista ei muistanut ääntä tulevankaan: heinäkuun ritisevä aurinko, selässä matalasti suhahtaen keikkuva rinkka ja pehmeä kopsahdus, joka kuuluu, kun vaelluskengät osuvat säiden joustavaksi muovaamiin pitkospuihin.

Suo on eksoottisen kaunis ja samalla niin tuttu maisema. Pitkospuut halkovat laakeana jatkuvaa suomaisemaa, joka on erivärisen aluskasvillisuuden täplittämä kuin tilkkutäkki: rahkasammalta, varpuja ja vaaleanpunaista suokukkaa. Vähän väliä on nakattava rinkka selästä ja otettava moiskuvia ja raskaita askelia suolla hilloja poimien. Oranssina välkehtiviä marjoja on joka puolella, ryppäinä jopa ihan pitkospuiden vieressä.

Särkisen autiotupa sijaitsee vain parin kilometrin päässä Peräkylän parkkipaikalta, joten sinne voisi hyvinkin tehdä yön yli retken myös lasten kanssa. Nyt olimme kuitenkin vain me kaksi, kun saavumme harmaantuneen aitan luo. Sen ympäristössä oli kahden perheen koti aina vuoteen 1955 asti, mutta nyt historian arvaa vain metsän keskellä olevasta heinikosta ja kivijaloista, jotka luonto on ottanut haltuunsa. Pihapiiriin ei koskaan kulkenut autotietä, ja aitan auringon lämmittämällä edustalla istuessani mietin, millaista täällä on ollut elää.

Levitämme retkipatjamme ja makuupussimme autiotuvan ylisille. Sinne mahtuisi virallisesti seitsemän yöpyjää, mutta ilman hajurakoja varmasti puolet enemmän. Yhden ikkunan hämärässä tuvassa on kamiina ja pihassa kuivakäymälän vieressä halkoja täynnä oleva vaja, mutta heinäkuussa lisälämpöä ei tarvita.

Valmistamme illallisen retkikeittimellä. Pihassa olisi myös tulentekopaikka, mutta se on hormiton, joten metsäpalovaroituksen aikaan sitä ei voi käyttää. Vanhan kaivon vesi ei ole juomakuntoista, mutta nostamme siitä veden astianpesuun. On ihana puuhastella ihan kahdestaan, olla välillä ihan vain hiljaa, mutta silti läsnä. Kun on retkillä tottunut lapsiperhesäätöön, kaiken vaivattomuus tuntuu kevyeltä; siltä kuin jotain oleellista olisi unohtunut.

Meillä on mukana otsalamput, mutta käperrymme unille auringon alkaessa laskea. Iltasella olemme saaneet seuraa kahdesta retkeilijästä, jotka laittavat petinsä vieraskoreasti aitan lattialle, vaikka ylisillekin mahtuisi ja kehotamme heidät sinne lattian sijaan. Tuntuu kivalla tavalla jännittävältä, oudon haassulta ja samalla turvallisen mukavalta nukkua tuntemattomien kanssa samojen hirsien suojissa. Saada elää maassa, jossa voi tehdä näin!

Uni ei silti meinaa tulla, ja juuri kun olen tuntien pyörimisen jälkeen valahtanut uneen, sisään tömistelee lisää väkeä. Viiden hengen pyöräilijäporukan matka on venähtänyt pidemmäksi kuin tarkoitus oli ollut, ja hekin levittävät petinsä aitan lattialle. Kun alakerrasta taas kuuluu vain levollinen tuhina, minulle tulee pissahätä. En kehtaa rymistellä pimeässä aitassa tietäni ulos ja vessaan, joten päätän pidättää.

Nukun yön levottomasti testaten rakkoni kestokykyä, ja heti auringon noustessa säntään vessaan. Puolisokin kömpii perästä ja alamme laittaa aamupalaa. Meidän syödessämme loputkin autiotuvan yöpyjistä heräilevät. Vaihdamme kuulumisia ja retkikokemuksia, mutta metsän ulkopuolisista asioista ei puhuta: nimistä, perheistä, ammateista, retkeilyn ulkopuolisesta elämästä. Se ei tule edes mieleen. Olemme kaikki vain suolla retkeileviä nimettömiä, joita yhdistää yhdessä nukuttu yö autiotuvassa.

Me nostamme ensimmäisenä rinkat selkiimme ja jatkamme matkaa. Heinäkuun aurinko porottaa jo aamuyhdeksän jälkeen niin kuumasti, että askeliin tulee verkkainen tahti. Välillä pysähdymme poimimaan hilloja, ja pieni sanko alkaa täyttyä astiallinen kerrallaan. Suomaiseman yllä kuuluu kurkien ikiaikainen huuto, joka vavisuttaa jotain kalevalaista perintöä olevaa osaa sielusta.

Saavumme Maalarinmaan parkkipaikalle sen verran ajoissa, että ehdimme odotellessamme taivaltaa ryteikön läpi vielä Kivi- ja Levalammen tekojärvelle. Turpeinen pohja antaa periksi paljaiden jalkojen alla, kun liu’uimme uimaan tummaan veteen. Vesi tuntuu hikisellä iholla jäätävältä ja joka askeleella vedestä nousee mustina pyörteinä maa-ainesta ja mehevä turpeen tuoksu.

Kiskottuamme nahkeat vaatteet takaisin päälle, keitämme vielä hernekeitot ja kahvit. Sitten on aika kömpiä tekojärveä ympäröivän ryteikön läpi mutkaiselle hiekkatielle, josta siskoni nappaa meidät kyytiinsä. Haisemme pahalta, paljaat sääreni ovat verisillä naarmuilla ja väsyttää niin että nukahdan ensimmäisen ajokilometrin jälkeen.

Onneksi ollaan puolison kanssa sillä tavalla hassuja molemmat, että silti ja juuri siksi treffit suolla olivat ikimuistoisen ihanat.

Pro bono yhteistyö: Lasten ja nuorten säätiö ja #readhour

Voi peppu, mutisin hiljaa irvistäen upottavan leffateatteripenkkini uumenista. Kävin alkuviikosta lasten ja heidän ystävänsä kanssa katsomassa elokuvateatterissa Disneyn uuden Aladdinin, ja vasta ensimmäisen kohtauksen alkaessa rullata, tajusin leffan olevan alkuperäiskielellä englanniksi.

Yksi kaksituntinen elokuva, kaksi lukutaidotonta lasta, yksi lukemisen kanssa vielä haparoiva lapsi ja yksi aikuinen. Apua ja anteeksi lapset ja koko muu yleisö jo etukäteen!

Lähtökohtiin nähden leffailta oli kuitenkin varsin onnistunut. Uusi Aladdin on ihana! Kuiskin juonen pääkohdat lapsille ja olin onnellinen karkki- ja popcornvarustautumisestamme. Musikaalimainen ja visuaalisesti näyttävä elokuva jaksoi kiinnostaa, vaikka sivujuonteet menivätkin lapsilta ihan ohi. Pissallakin käytiin koko konkkaronkka vain kerran, ja loppukohtaus katsottiin sen takia leffasalin rappusilta. Hyvin meni!

Elokuvakokemus muistutti taas siitä, miten valtavan tärkeä asia lukutaito on. Ilman sitä joutuu vähän väliä tilanteisiin, joista et ymmärrä yhtään mitään ja joissa joutuu olemaan muiden varassa. Muistan kyllä ulkomaanreissuilta, miten tyhmäksi oloni tunnen, kun saan eteeni vaikka ruokalistan, jonka kirjaimet eivät olekaan latinalaisia. Koukerot näyttävät kaikki samanlaisilta, ja tuntuu epämiellyttävältä kysyä apua johonkin niin yksinkertaiseen asiaan kuin ruokalistan lukemiseen.

Onkin hurjaa, että monelle suomalaiselle nuorelle yksinkertaisimmatkin tekstit saattavat näyttää epämääräisen hähmäisiltä koukeroilta, vaikka kirjaimet ovat suomalaisesta aapisesta tuttuja. Suomalaisten nuorten lukutaito on romahtanut, ja samalla lukemiseen käytetty aika on vain 20 vuodessa puolittunut. Näillä kahdella on tekemistä toisensa kanssa.

Lukutaitoa ei synny, jos ei lue. Ja jos lukutaito on heikko ja kaikki energia lukiessa menee kirjainten hahmottamiseen, se varsinainen asia kirjainten takana jää pimentoon. Luetunymmärtäminen seuraa perästä vasta kun kirjaimet ovat niin tuttuja, että kirjaimiin ei enää oikeastaan lukiessaan kiinnitä huomiota, vaan niistä muodostettuihin sanoihin, lauseisiin ja ajatuksiin.

Maailma aukeaa ja ymmärrys laajenee hengästyttävästi, kun oppii lukemaan. Se on myös osa yhteiskunnallista tasa-arvoa, sillä ilman hyvää lukutaitoa jatko-opinnot vaikeutuvat ja työelämässä pärjäämisestä tulee hankalaa. Ilman lukutaitoa on vaarana jäädä ulkopuolelle ja syrjäytyä.

Itse en ikipäivänä olisi ensin päätynyt toimittajaksi tai nyt myöhemmin olisi tässä, tekemässä elantoani monipuolisesti kirjoittamalla, ellen olisi löytänyt kirjojen maailmaa. Vielä yläasteella kompastelin kaksoiskonsonanttien ja yhdyssanojen kanssa. Nykyäänkin, etenkin jos olen väsynyt, kirjaimet hyppivät riveiltä toisille, o- ja u-kirjaimet menevät sekaisin, samaten kuin ö ja y, enkä näe kirjoitusvirheitäni. Mutta lapsuudessa minulle luetut iltasadut, rakkauteni tarinoihin, kannustavat vanhemmat sekä äidinkielenopettajat (tsekkaa tämä postaus) ja Vähänkyrön pikkukirjastot pitivät huolen luku- ja kirjoitustaitoni kehittymisestä.

Mitä enemmän luin, sitä enemmän ymmärsin ja tahdoin lukea lisää. Mitä enemmän kirjoitin, sitä helpommin kirjaimet asettuivat oikeille paikoilleen. Ilman lukutaitoa minun tarinani ammattikirjoittajana olisi loppunut lyhyeen –  se ei olisi koskaan alkanutkaan.

Pakottamalla harvoin syntyy mitään hyvää, ja siksi lukeminen olisi hyvä ilon kautta ujuttaa lapsen elämään jo ennen koulua. Tutkimusten mukaan jo vauvat hyötyvät ääneen lukemisesta, sillä läheisyyden lisäksi luetun kuunteleminen sujuvoittaa vauvan kielen kehitystä ja kartuttaa hänen sanavarastoaan.

Pienten päiväkoti-ikäisten kanssa ääneen lukeminen on yksi tehokkaimmista keinoista vaikuttaa lapsen tuleviin lukutottumuksiin. Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan vain reilu 30 prosenttia äideistä luki 2–3-vuotiaille lapsille ja iseistä vielä harvempi, alle 25 prosenttia. Säännöllisellä lapsuusajan ääneen lukemisella on erityisen suuri merkitys etenkin poikien tulevalle lukuinnostukselle. Tätä mietin joka kerta, jos vähäänkään tulee mieleen manata, kun muistan päiväkodin kirjapäivän vasta toppavaatteissani eteisessä, kun pitäisi olla jo menossa.

Jo pelkkä kirjojen läsnäolo kotona riittää, periaatteessa. Sen jälkeen kun kuulin, että ihan kotona olevien kirjojen määrällä on yhteyttä lasten osaamistasoon ja merkitystä lapsille välittyvään lukemisen malliin, aloin olla suopeampi itselleni. Sinne tänne kodin pinnoille vähän vahingossa syntyvät kirjapinot ovat ihan ok! Kiitos suomalaiasen kirjastolaitoksen, kirjapinoja kotiinsa saa ihan ilmaiseksikin. Tärkeämpää kuin se, mitä perheessä luetaan, on se, että lapset näkevät ympärillään kirjoja ja lukevia aikuisia. Ehkä voin siis hyvällä mielellä jatkaa rakasta aamutapaani lukea päivän Hesaria yhteisessä aamupalapöydässä.

Lukeminen on todettu toimivaksi tavaksi murtaa sosioekonomisia rajoja. Esimerkiksi vanhempien koulutustaso periytyy helposti, mutta lapsille ääneen lukeminen saa aikaan sen, että lapset saavat parempia arvosanoja kouluaineissa. Niistä lapsista, joille luetaan usein, 83 prosenttia kertoo menevänsä mielellään kouluun. Mutta jos lapselle luettiin vain harvoin, innokkuutta kouluun oli enää 43 prosentilla. Siinä on valtava ero! Niille lapsille, joille on luettu ääneen, on kehittynyt myös suurempi empatiakyky. Se tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, mutta siihen on ihan järkevä selitys. Kuuntelemalla he ovat poimineet elämäänsä erilaisia roolimalleja ja oppineet ihmisten luonteesta ja käytöksestä.

Ja sitä paitsi: aika harva asia tuntuu niin sydänjuuria myöten hykerryttävän onnelliselta ja ihanalta kuin syliin käpertyvä lapsi, joka rauhoittuu siihen kuuntelemaan tarinaa.

Luet miten vain tai mitä ikinä, ottakaa kirja tai vaikka Aku Ankka käteen nyt tulevana sunnuntaina 8. syyskuuta kello 19. Yhdessä, erikseen, yksin, porukalla. Silloin vietetään Lasten ja nuorten säätiön järjestämää Read Hour -lukutapahtumaa, minkä idea on yksinkertainen ja ihana. Pysähtyä lukemaan yhden tunnin ajaksi. 

Lähde: luelapselle.fi