Kaupallinen yhteistyö: Kotipizza

Sitä tahtia kun metsän vihreyden keskelle alkaa ilmestyä keltaista, oranssia ja punaista, alkaa kehooni ilmestyä sienihulluuden oireita. Se tuntuu kutkuttavana levottomuutena, haluna selailla sienireseptejä ja pakkasessa olevan vapaan tilan tarkkailuna. Sienihulluuden oireita pahentaa jokainen pienenkin sienisaaliin kuva somessa. Oi sieniä! Siellä ne odottavat löytäjäänsä mättäiden suojissa. Kaunokaiset, ihanaiset. Pakko päästä metsään!

Tällä viikolla sienihulluus ajoi koko perheemme metsään, ihan vähän vain, arkipäivän rientojen jälkeen. Onni on asua Herttoniemessä, josta hilpaisee takapihan metsään muutamassa minuutissa. Sienijahdissa kaupunkimetsä luo tietenkin enemmän haastetta, kun apajilla on aika monta muutakin pitkin mättäitä sienimanian kourissa häärivää.

Sienestys on kuitenkin niin paljon muutakin kuin sienisaalis. Olen juossut noita samoja metsäpolkuja pitkin iltalenkeillä ihan hiljan, kuulokkeista askelille tahtia antavaa musiikkia huudattaen, ja vasta nyt hissuksiin kulkiessa tunsin jokaisella aistilla syksyn saapuneen.

Se näkyi varpujen väriloistossa, metsän kirpeän mehevässä tuoksussa ja mättäillä viipyilevässä kosteudessa. Lintujen ja eläinten äänet olivat hiljentyneet kesän ilakoivasta konsertista, ja jossain etäällä suhisevan metron sekä Itäväylän pystyi taas kuulla. Miten kokonaisvaltaisen hyvän olon pienikin piipahdus metsään saa aikaan.

Kauniiden, mutta myrkyllisten sienien lisäksi muutama ruokasienikin löytyi, vaikka bongaamamme tuoreet sienenperkeet kertoivat, että ihan edellämme kulkenut oli onnistunut keräämään parhaat päältä. Asettelimme sienikoriin kolme herkkutattia, varovaisesti kuin ne olisivat sienivauvoja. Pienen kosteikon laitamilta löytyi niin hyvä rypäs rouskuja, että päätimme kerätä nekin talteen. Sillä jos niitä sattuisi löytymään enemmän, jaksaisi ryhtyä ryöppäyspuuhiin.

Pysähdyimme pienelle evästauolle jättimäisen kaatuneen puunrungon luo. Lapsille oli kaakaota, aikuisille kahvia ja kaikille palanen kuivaa riisikakkua. En tiedä, näyttivätkö eväämme niin ankeilta, että ylhäällä puussa tuoreen kävyn kimpussa ahertanut käpytikka päätti tipauttaa saaliinsa siemenineen päivineen retkiseurueemme eteen. Kops.

Puunrungolla istuessani kaivoin puhelimen esiin ja soitin yhteistyökumppanini Kotipizzan meitä lähimpään ravintolaan, tilatakseni meille kotiinkuljetuksena neljä Sienimestari-pizzaa. Jos sienionni ei ole myötämielinen, kotimaiseen sienikauteen pääsee onneksi mukaan Kotipizzan kausituotteen, Sienimestari-pizzan tilaamalla.

Kotona kävimme vain hakemassa aterimet ylhäältä (vaikka sitten aina muistaa, että käsinhän me pizzamme kuitenkin päädymme syömään), ja Kotipizzan pizzalähetti kaartoi pihaan parahultaisesti. Katoimme pizzat ronskisti laatikoissa kotipihan pöytään ja huh huh nyt taas!

Jos Superseitan oli tirisevän ihanaa mättöä, Sienimestari on kevyen raikas ja metsäisen vivahteinen kumarrus suomalaiselle sienikaudelle. Kuulostaa ihan joltain viinimaistajajargonilta, mutta maistakaa itse – jos ette ole niin jo tehneetkin –  niin ymmärrätte.

Sienimestarin pohjana on mukavaa pientä kirpakkuutta tuova piparjuurimajoneesi sekä juusto (jos mielit vegaanista versiota, valitse vegaaninen juusto ja ehkä vähän tomaattikastiketta – väittäisin kuitenkin tämän pizzan toimivan paremmin valkoisena, eli ilman tomaattia). Päällä on Itä-Suomen Kaavilta poimittuja, kuivattuja ja sen jälkeen vedessä liotettuja herkkutatteja sekä suolaan säilöttyjä niin ikään Kaavin metsissä kasvaneita kantarelleja ja vielä Kotipizzan muista pizzoista tuttuja Satakunnassa kasvatettuja tuoreita herkkusieniä. Päällä on vielä Nousiaisissa kasvatettua rucolanversoa sekä kuopiolaisen perheyrityksen tekemää punasipulihilloketta. Uh, ah ja lääh! Sienikuumetta tämä pizza ei kyllä helpota, mutta ei se mitään. Pakko päästä sienikorin kanssa metsään taas pian.

Kuten sienikausikin, myös Kotipizzan Sienimestari on saatavilla vain rajoitetun ajan – niin kauan kuin sieniä piisaa. Pidän tästä satokausiajattelusta kovin. Samoin pidän siitä, miten alkujaan italialaisesta ruuasta on Kotipizzalla tehty mahdollisimman kotimainen tulkinta, joka silti on uskollinen saapasmaan pizzaperinteille.

Kun Kotipizza Group vajaa vuosi sitten liittyi osaksi norjalaista Orkla ASA:aa, moni mietti, että sinne meni se kotimaisuus sitten, ja minullakin oli siinä pureskelemista. Mutta on ollut ilo huomata, että Kotipizzan ketjun johto on edelleen täällä Suomessa, ja että lähes 70 prosenttia Kotipizzan käyttämistä raaka-aineista on kotimaisia, vaikka emoyhtiön emoyhtiö hyppäsi pari maata vasemmalle.

Ja se tekemisen ydin, kymmenet ja taas kymmenet itsenäiset franchisingyrittäjät, toimivat täällä Suomessa ja maksavat veronsa Suomeen. Kuten vaikkapa äitini ja isini, joiden Vaasan Kotipizzassa minä olen aikoinaan pyöritellyt pizzoja työkseni koulun ohella ja joilla nykypäivänä on kolme Kotipizza-ravintolaa, yksi Tuurissa ja kaksi Jyväskylässä.

Ei siis tarvitse lähteä kotimetsää edemmäs sieneen tai pizzaan, sillä lähimmän Kotipizzan valikoimasta löytyvät ne molemmat yhdessä: pääosin kotimaisista raaka-aineista valmistettu Sienimestari-pizza.

Yllä olevassa kuvassa olen juuri palauttanut seuraavan Unelmahommissa-kirjan käsikirjoituksen, jonka nakutin (merkkimäärältään) melko alkutekijöistään loppuun neljän viikon aikana. Olipahan melkoinen rutistus! Tämän jälkeen Unelmaduunarin tilipäivä – 8 askelta, joiden jälkeen tienaat tarpeeksi (nimi saatiin vihdoin päätettyä!) pyörii työpöydälläni vielä monen editointikierroksen ajan, kunnes alkuvuodesta se menee painoon ja ilmestyy kauppoihin.

Mutta se isoin ja vapain kirjoitustyö, päivät, jolloin saa vain nakuttaa liuskoja toisensa perään, on tämän kirjan kohdalta ohi. Ja se on ihanaa ja harmillista samaan aikaan.

Pelkäsin hullun kirjoitusaikataulun ajavan minut ihan näännyksiin, mutta elokuu tarjoilikin lempeää arkea, työnimua ja aikaansaamisen riemua. Luulin elokuun olevan väsyttävä, mutta se olikin energinen. Luulin työpäivien venyvän, mutta sen sijaan suljin koneen yleensä viimeistään viiden jälkeen arkipäivisin ja pidin viikonloput lähes täysin vapaana. Ehdin päivittää blogiakin (työpäivien aikana) ihan kivaan tahtiin, vaikka ajattelin Lähiömutsin jäävän kuukaudeksi hunningolle.

Miten hemmetissä sen tein, kun nyt, vaikka ei ole vielä edes syyskuun puoliväli, huomaan taas vuorokauden tuntien loppuvan välillä kesken ja stressipeikon nousevan ihan liian usein esiin luolastaan?

Mitkä olivat neljän viikon kirjailijadetox-kuurin avainasiat? Mikä oli tuon kuukauden hyvinvoinnin salaisuus? Olen märehtinyt asiaa jo tullut näihin johtopäätöksiin:

Erityistarkkuus yöunien kestosta. Kun on kerran saanut yöunensa vuosien univelan jälkeen takaisin, niistä ei enää tahdo tinkiä. Kirjailijadetoxin aikana olin kuitenkin erityistarkka siitä, että sain vähintään 8 tunnin yöunet. Meinasin jopa jättää Flow-festivaalin väliin, sillä en tahtonut yöriuekkumisella sohia hyvää unirytmiäni ja kärsiä paria päivää valvomisesta. (Lopulta sitten kävin festareilla sekä aikuisseurassa että lasten kanssa. Tuulettuminen teki hyvää, mutta kyllä, maanantaina festareiden jälkeen en kirjoittanut liuskaakaan kirjaan. Myytti punaviiniä lipittävästä kirjailijasta ei pätisi minun kohdallani, ei ainakaan tällä aikataululla.)

Hyvää tekevä ruoka. Voi ne ajat, kun saatoin kiskoa nälkääni ihan mitä vain apetta ja jatkaa eloa sen jälkeen ravittuna! Nykyään kehoni reagoi ruokiin olotiloilla, ja ihan vain vanha kunnon makaronilaatikko saa aikaan raskaan, takkuisen ja tahmean olon. Söin kuukauden kirjailijjadetoxin aikana leffasipsini ja join saunakaljani, mutta noin muuten ruoka oli erityisen värikästä ja monipuolista. Elokuun satokauden rikkautta ei tietenkään voi saada jokaiselle kuukaudelle, mutta silti voisin koittaa käyttää aikaa keittiössä päivittäin sen 10 minuuttia enemmän kuin normaalisti, jotta lautasellani olisi vielä enemmän freesiä ja tuoretta ja vähemmän prosessoitua ja väritöntä. Välillä ei tosiaankaan jaksa, sen tiedän, mutta nyt tiedän myös sen, että jaksan paremmin kun jaksan.

Liikunta. Salikäyntini jäivät keväisen leikkauksen jälkeen. Olisin hyvinkin voinut palata salille parin viikon levon jälkeen, mutta kun rutiiniin tulee tauko, se tipahtaa helposti pois päiväjärjestyksestäni. Sitten tuli kesä, ja mieluummin painelin pyörällä uimaan lasten kanssa kuin sisäsalille pumppaamaan rautaa. Nyt oli pakko taas ottaa liikunta osaksi arkea. Kahdeksan tunnin aktiivinen kirjoitustyö joka arkipäivä syö rankaani, ja jos en liiku sen vastapainoksi, selkäni on viikossa sökönä. Niinpä kaivoin taas lenkkarit esiin ja lähdin juoksemaan kolmisen kertaa viikossa. Metsää ja liikuntaa samassa paketissa, täykkyä!

Palautuminen. Ylipäätään palautumiseni oli parempaa. Vaikka luin iltaisin sängyssä lähdekirjallisuutta romaanien sijaan, työt eivät tunkeneet uniin. Koneen pystyi sammuttaa siinä viiden aikoihin hyvillä mielin, sillä kirjoittamista ei vain pysty tekemään määräänsä enempää päivässä. Tavallisesti työssäni on aina jotain aivotonta, jota pystyisi edistää puolilla valoillakin: kuvien editointia, arkistointia, raportointia ja niin edelleen. Nyt kalenteri oli siivottu pääasiallisesti vain kirjan kirjoittamiselle, joten tekemättömät työt eivät jääneet vellomaan päähän. Kirjoitin päivässä juuri niin paljon kuin kykenin ja niin että aikataulu piti. Se riitti.

Epämääräisten työmenojen minimoiminen. Jukoliste, miten nautinkaan elokuun täysistä työpäivistä ja tyhjistä kalenteriviikoista! Jos yleensä kalenterissa on joka päivälle ainakin pari merkintää, nyt ne pari merkintää olivat hajautettuna koko viikolle. Olen viime vuosina tullut entistä tarkemmaksi erinäisten tapahtumakutsujen kanssa, mutta kirjailijadetoxin jälkeen mietin vielä tarkemmin, mihin lupaudun menemään ja että osallistuminen tuo menetetyn ajan verran arvoa tekemiseeni. Miglailu on tärkeää, mutta kun sitä hommaa on jo tehnyt huolella vuosien ajan, ei enää tarvitse lähteä jokaisiin kissanristiäisiin verkostoituakseen ja kertoakseen, kuka on. Tapahtumassa pitää olla jokin muukin pointti (sen tiedon lisäksi, jonka saa myös tiedotteena sähköpostiin) kuin ilmainen aamupala sekä kollegoiden tapaaminen, sillä se aamupala ei ole menetettyjen työtuntieni arvoinen ja kollegoista niitä ystäviäni tapaan mieluiten työpäivien ulkopuolella.

Ei naamatusten vain sähköisesti. Olen ennen ajatellut, että tapaaminen esimerkiksi asiakkaan kanssa kasvotusten on aina hyvä juttu. Nyt aloin kuitenkin hahmottaa, että monesti se on myös ihan puhdasta ajanhukkaa, kun saman voisi hoitaa sähköpostitsekin tai vaikka Skypessä. Se että lähden keskustaan tunnin palaveriin (josta oikeaa asiaa on tiivistettynä ehkä vartti-puolituntia), vie työpäivästä 3 tuntia siirtymisineen. Siinä kolmessa tunnissa saan kirjoitettua parhaassa tapauksessa viisi liuskaa tekstiä. Ja jumantsuikka, jos palaveri on jossain Vantaan teollisuusalueen perukoilla, jonne ei pääse järkevästi kuin autolla, jota minulla ei ole. Siinähän se työpäivä sitten onkin, joten laitettaisiinko sittenkin sähköpostia.

Sähköpostin ruuhkattomuus. Ja sitten sähköpostien toinen puoli. Entisenä sähköpostinarkomaanina sähköpostit ovat edelleen työssäni se osa, joka vie paljon energiaa ja keskittymiskykyä. Jos normaalisti käytän sähköposteihin keskimäärin kaksi tuntia päivässä, kirjailijadetoxin aikana muut työprojektini olivat tauolla, mikä näkyi myös sähköpostin helpommassa hallittavuudessa. Tälle asialle en kai oikein voi tehdä mitään muuta kuin mitä olen jo tehnytkin, sillä sähköpostit ovat tärkeä osa työtäni (siellä liikkuvat projektit ja näin ollen rahat).

Iso työkokonaisuus silpun sijaan. Tuntuu, että tämä on se tärkein. Se, joka vaikuttaa eniten. Normaalisti työpäiväni ovat täynnä monenmoista tehtävää ja muistettavaa. Se toki on myös työni rikkaus, että työpäivät koostuvat monenlaisista asioista, ja samaan päivään saattaa mahtua esiintyminen messuilla huulipunat mintissä ja kuvaukset metsässä hiukset takussa. Mutta silppu syö myös enemmän energiaa pysyäkseen käynnissä kuin isommat kokonaisuudet. Huomasin sen elokuun aikana selkeästi. Oli ihanaa voida tehdä isoa kokonaisuutta, jota ei heti tarvinnut törkätä liveksi jonnekin tai lähettää eteenpäin. Kymmenien pienten deadlinejen sijaan oli yksi iso. Oli jopa aikaa vähän hioa tekemistään. En ollut työpäivien jälkeen huonolla tavalla rättiväsynyt, sain aikaan ja pääsin sisälle kirjoitusflowhun, kun hommaansa ei joutunut koko ajan keskeyttää jonkun muun takia.

Ja sain tehdä päivät pääksytysten sitä, mitä normipäivissäni on ihan liian vähän: kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa.

Eli kuukauden kirjailijadetox tiivisteenä nauttien: säntilliset yöunet, värikästä ruokaa, hikeä pintaan itselle mielekkäällä tavalla, aivottomien töiden siivoaminen (ja/tai delegoiminen jollekin muulle tehtäväksi), terve mustasukkaisuus omasta työajastaan ja lisää apurahahakemuksia vetämään, että näitä nautinnollisen ihania kirjailijahommia saisi tehdä enemmänkin ilman että kukkaro alkaa vikistä kauhuissaan.